Part 4

"Niin", Kivinen virkkoi, "minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi oikeastaan aikaa odottaa".

"Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!" Tohtori puhui "kolmikon" jäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.

Kivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty, sillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä itse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään aavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.

"Odottakaa muutamia hetkiä", virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. "Auto saapuu heti."

Noin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että auto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen komisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka päättyivät porttikäytävään.

-- Suljettu auto! -- huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty auton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne ajettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja Kivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: "Tänne!"

Kivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen vilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää ei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat parikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein mies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä eroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen, pieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui juuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.

"Odottakaa!" virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja poistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään muuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia. Kai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.

Seikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla kuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi tukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi. Hetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki sen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin lomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi Suomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.

Oli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni paketti.

"Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!"

Taas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun porttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen kompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti kiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku sammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi. Tukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta, ei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen odottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti vinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.

Erottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan hotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton suhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi kappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi häntä vastaan. Tulija oli Olle.

"Tiedätkö, missä paino sijaitsee?" kysyi ruotsalainen kiihkeänä.

"Missä?"

"--katu 85!"

"Siis --."

"Samassa talossa kuin punaisten 'hotelli'."

"Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme pysäyttää kirjapainon toiminnan."

"Miten?"

"Saat nähdä! Joudu!" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti liikkeelle.

Jonkun matkan päässä "hotellista" auto pysäytettiin ja miehet nousivat pois. "Hotelli" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen. Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin neljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo, joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.

"Nyt hotelliin ja nopeasti!" huudahti Kivinen ohjaajalle. "No, ei hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!"

Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille istuimille, sytyttäen savukkeet.

11.

Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.

Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut turhanpäiväinen.

Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi. Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia. Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja kiukkuinen ääni kuului kysyvän:

"Kuka siellä?"

"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27 vääpeli Koskela", vastasi jääkäri kiusoitellen.

"Ei mutta, sinäkö...?" Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi puolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.

"Sinä täällä?" huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.

"Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani ei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä", lausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.

"No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!"

Ystävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela johdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä hillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta, joka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter pistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia vaatekappaleita ylleen.

"Milloin tulit Suomesta?" kysyi Vaaranheimo.

"Muutamia päiviä sitten."

"Millä asioilla liikut?"

"No enpä voi oikein sanoa."

"Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten aikana. Minne aiot?"

"Sitä en tiedä."

"Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!"

"Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko. Mutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?"

"Kyllä."

"Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?"

"No, jotakuinkin." Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.

"Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!"

Koskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja selvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.

"Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten viranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää täältä käsin?"

"Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille visiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään luo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla valtuudet?"

"On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit itselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat."

Vaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin kuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa viimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka sotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa tilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.

Oli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi. Koskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.

"Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen epävirallisesti."

"Siis salaista diplomatiaa!" nauroi Koskela.

"Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa. Tässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin paikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus. Se tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa turvaudutte siihen."

Vaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela huolellisesti pisti liivin povitaskuun.

"Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä kerran kiitokset!" Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.

"No mitäpä turhista!" esteli Vaaranheimo. "Onnea matkalle! Olisihan hauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin epävakaiseen elämään."

Diplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.

Aika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan matkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun, asettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden polvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi verrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:

"Englannin työriitaisuudet.

Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaan lakkokiihoitusta."

Jääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti liikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.

Kun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui täyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa puoleen ja kysyi:

"Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa."

"Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa huomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä en nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun, etsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että sähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten Ollen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan hiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle ja katkaisin langan."

"Mutta senhän voi korjata!"

"Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka ei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin varovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon pistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin kaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi kunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit tutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton huomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa, mutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he eivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon olemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi kuin käsin ja painaa eivät ensinkään."

"Hyvä!" huudahti Koskela. "Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen aukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi, mutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja 'Kansan Voiman' myynnin ei Tukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen, että kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia todistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine herroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos lähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja Olle kai hoitaa asiansa."

"Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä tein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen asioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena harmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!"

Ja kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä syysaamussa etelää kohti.

12.

Ystävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo ennenkuin aavistavatkaan.

Maisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen tavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli sijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut lukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat puolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan. Aamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset riensivät ravintolaan aterioimaan.

"Tohtori kulkee edellä", kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.

Tohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja käyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin hänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut sanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan tilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan Kiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin poikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään, mutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä matkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.

Syötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa, Koskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä liikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen tarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli verrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta hymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.

Lähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun, johon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon seikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla tapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset neuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian. Senjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan ilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.

"En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu", virkkoi Kivinen heidän päästyään kadulle.

"Aina vähän", vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan omituisesti.

"Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?" kysyi Kivinen hämmästyneenä.

"No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen, voidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi nyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin norjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä ovat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja puoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista, kun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei sovi."

Istuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja paneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.

"Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät noustessamme tänne kerrokseen?"

"Mitä sitten?"

"Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme."

"Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi merkitä?"

"Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään urkittavaa", tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.

* * * * *

Pohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen vesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin pohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina yläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.

"Minne saakka me oikein matkustamme?" kyseli Kivinen teennäisen ärtyneenä. "Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä."

"Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?"

"Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton kokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista kulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin rahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset himoita."

Aaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin. Matka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura hermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle edes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä ominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies, paluumatkalla Skandinaviasta.

"Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?" kysyi Kivinen nojaten laivan parrasta vasten.

"Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja."

"Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä."

"Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan, kumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat olivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei vieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä tonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!"

Illalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä kosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät hyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin. Laiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja niiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat päättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka sydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia omiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.

Höyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien hinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti sotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden ohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia lähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön täydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat lakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.

Viimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen hiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen, johon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle, kulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja passintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä molemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille neuvomaan hotelliin.

Tuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun jääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:

"Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!" Hän kääntyi Kivisen puoleen. -- "Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein. Seuratkaa minua tänne!"

Ystävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät viereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.

"Viekää nämä miehet tutkittaviksi!"

Seikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli poislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja välinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?

Ystävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi kivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset johdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle. Sisältä vastasi syvä miesääni:

"Sisään vain!"

Ystävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa lyhyen raportin.

"Jaha", virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen, "pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?"

Nyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.

"Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä vastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian puhua?"

Koskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.

"Nimeni on _John Cotter_."

Ystävykset huudahtivat yhtaikaa. Hra Cotter aukaisi silmänsä hämmästyksestä sepposen selälleen.

"Sepä sattui mainiosti, suorastaan suuremmoisesti!" huudahti Koskela. "Teitä meidän piti juuri tavatakin. Mainiota!"

Hra Cotter huudahti vuorostaan. Olivatko vangit hulluja?

13.

Tohtori valmistelee hätäisiä pelastuspuuhia, vaikka olisi huoletta saanut hiukan odottaa.

"Mi... minuako tavata?" soperteli englantilainen.

"Aivan oikein, mutta emme todellakaan osanneet odottaa, että näin pian jo onnistuisimme saamaan teidät käsiimme", jatkoi Koskela kiusantekoaan.

"Mitä tämä oikein merkitsee?" jyrähti englantilainen. "Vaadin lähempää selvitystä!"

Ystävykset kaivoivat mitään puhumatta Tukholmassa saamansa suositukset taskustaan ja ojensivat ne hra Cotterille. Tämän ilme muuttui heti.

"Tämäpä sattuma, tämäpä sattuma", hoki hän yhtämittaan. "En olisi todellakaan osannut aavistaa! Asia on nyt sikäli selvä!"

Ja englantilainen nauroi hiljaista, pidätettyä nauruaan.

"Tehkää hyvin ja istukaa! Tässä, saanko tarjota!" Poliisimies ojensi savukekotelon, ja pian puhaltelivat ystävykset kunnollisia sauhuja.

"Nyt, kun asiamme lienee selvä, vastannette hyväntahtoisesti kysymykseeni: miksi ja miten meidät pidätettiin?" tiedusti Kivinen.

"Tjah, se oli oikeastaan vain epäluulo. Te olitte Kristianiassa, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Te esiinnyitte siellä varomattomasti!"

"Kuinka niin?"

"Katsokaas, meidän täytyi pitää silmällä, ketä maahamme tulee ja ketä ei. Kristianiasta päin tulee eniten vaarallista väkeä. Meillä on siellä miehiä. Teidät keksittiin sattumalta. Te puhuitte bolsheviikeista ja muutamasta tohtorista, jonka me hyvin tunnemme. Miehemme seurasi teitä hotelliinne ja otti selvän nimestänne. Hän oli kuullut teidän keskuudessanne puhuttelevan toisianne toisilla nimillä. Hotellissa sai hän tietää teidän aikovan matkustaa Englantiin. Hän sähkötti nimenne ja tuntomerkkinne, ja tässä te nyt olette."

"Aavistin jo matkalla, että jotakin sellaista oli sattunut. Muuten, me huomasimme teidän miehenne siellä Kristianiassa. Hän seurasi meitä kuin varjo, mutta näkyvä varjo", virkkoi Kivinen.

"Kas, hän on vasta aloittelija. Ei voi liikaa vaatia. Joka tapauksessa ei hän kovinkaan väärillä jäljillä ollut. Ja häntä saamme kiittää siitä, että tapasimme toisemme näin pian."

"Me tarvitsemme teitä, sillä kun nyt tohtori on saapunut tänne meidän seurassamme...", alkoi Kivinen, mutta hra Cotter ponnahti kuin vietereiltä ja kimposi pystyyn.

"Tohtori! Onko tohtori saapunut Lontooseen?" huudahti hän.

"On kyllä, tavallaan meidän seurassammekin", vastasi Koskela rauhallisesti, aivankuin asia olisi ollut mitä luonnollisin.

"Ja me emme tiedä siitä mitään. Missä hän nyt on? Hänet on heti vangittava!"

"Ei missään tapauksessa", virkkoi Kivinen nopeasti. "Anteeksi, mutta meidän täytynee selittää teille tilanne perinjuurin."

"Olkaa niin hyvä, sitä olen minä tässä muuten odotellutkin", sanoi englantilainen ja istuutui.

Kivinen selitti heidän asemansa ja tarkoituksensa. Englantilainen kuunteli hievahtamatta, jännittyneenä, mutta Kivisen lopettaessa ei hän enää malttanut olla huudahtamatta:

"Weil, well, very well! Tästä tulee hauska juttu! Istukaamme ja tarinoikaamme!" Salapoliisi painoi soittokelloa. Ovi aukeni ja sisään astui toinen saattajakonstaapeli, joka vähän ällistyi, nähdessään vangitsemansa bolsheviikit istumassa täydessä rauhassa tarinoiden ja tupakoiden.

"Tuokaa meille, olkaa hyvä, vähän juotavaa! Teetä ja leivoksia!" virkkoi englantilainen.

"Kuinka monelle?" Poliisi oli vähän ymmällä.

"Kolmelle", naurahti hra Cotter. "Oh, ei tarvitse olla huolissaan, nämä herrat ovat täysin vaarattomia."

Ystävykset jäivät keskustelemaan hra Cotterin kanssa.

* * * * *