Part 16

Joukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen, eri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi osoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla aikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää pätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä tunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti bolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei olisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä katujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso oli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset, katunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet, huusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä aina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin. Asettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se utopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin unelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja lyödä.

Mutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli "yhteiskunnallista vallankumousta", ja kaikki omakohtainen pelko katosi siinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän tyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin tilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin puhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee kaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela sittenkin viipyi.

Melu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana, vaati hiljaisuutta.

"Toverit, minä _vastustan_ teitä!" Sanat tulivat harvaan ja terävästi, niin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan lausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta hiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky, tuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat hyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja uskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt, vaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana puhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta. Huudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen horjumattoman lujaan katseeseensa.

Sanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni. Tuli täydellinen hiljaisuus.

"Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki, leppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän olemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle. Kuulkaa!"

Olisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut oikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä silmin ja korvin.

Ja sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta sydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä suunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko tempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin tukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.

Puhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen myrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen väärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten teloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet mitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi tunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua hiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla ja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan rajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.

Cotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat ympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla puhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä taistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.

Taas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein sanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita tämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni, sanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli tuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko nautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja koston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni muuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä tehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy järjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen mahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen vakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli lyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta. Odottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi kallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei ollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu oli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita oli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi, jolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi "Internationale" voitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.

Huumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä lehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen jalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: "Eläköön vallankumous!" riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.

Cotter ja Hoper eivät kyenneet sanomaan mitään, puristivat vain ääneti puhujan kättä. Mutta Kivinen, voittaen takaisin täydellisen tyyneytensä ja veitikkamaisuutensa, kuiskasi tovereilleen:

"Luulenpa, totta vie, että huomisesta 'Isvestijasta' saan lukea oman puheeni. Siitä lehdestä maksan sen painon kullassa."

Salissa jatkuivat suosionosoitukset. Mutta äkkiä aukeni muuan sivuovi, Kivinen katsahti ja kalpeni.

"Nyt on piru merrassa, mutta me olemme myös. Pois, tulkaa pois heti!" kuiskasi hän äärimmäisen kiihtyneenä tovereilleen, ja nämä, ymmärtämättä mitään, riensivät Kivisen jäljessä ulkokäytävään. Hetken kuluttua poistui kolme turkkeihin kääriytynyttä miestä entisestä teatterista, jossa maailmankongressi istui. Sisällä jatkuivat puheet.

24.

Koskelakin huomaa, että jotakin on tapahtunut, ja lähtee ottamaan siitä selvää.

Moskova loisti satoine kirkkoineen ja tuhansine kupooleineen punertavan talviauringon säteissä. Varpusvuorilta näkyi koko kaupunki leveine katuineen mataline taloineen ja lukemattomine autioine puutarhoineen, huurteen peittämät Kremlin muurit ja mahtavat luostarit.

Ilma oli kirpaisevan raikas, ja Koskela sekä miss Audhon kävelivät rivakasti, nauttien ihanasta näköalasta, raittiista ilmasta ja toistensa seurasta. Miss Mary oli jääkärin parissa uskaltautunut pistäytymään muutaman tuttavansa luona. Vallankumous oli supistanut liikkumisvapauden olemattomiin, ja huvikävelyt kuuluivat ihanaan menneisyyteen. Vaikka olisi ollut passit ja kaikki muutkin paperit täydessä kunnossa, ei kukaan pistäytynyt ulkona muuta kuin aivan välttämättömillä asioilla, sillä aina oli mahdollisuus joutua pidätetyksi, ryöstetyksi ja ehkäpä surmatuksikin ainaisissa katukahakoissa. Mutta koska luonto on aina voimakkaampi kuin kaikki pakkomääräykset, näkyi nytkin Varpusvuorilla muutamia toisiinsa syventyneitä pareja, jotka kaikkea uhmaten tahtoivat hetkeksi unhoittaa olevan kurjuuden ja puhua ikuisesti uudesta ja ikuisesti vanhasta, katsahtaa toisiaan silmiin, puristaa kättä ja erota sitten sydämessä unelmat, jotka saattoivat hiukan keventää kannettavana olevaa kuormaa, lieventää vallankumousajan autiota kolkkoutta.

Miss Mary ja jääkäri kiirehtivät kulkuaan, sillä Koskelan oli ehdittävä kongressiin. Puhua he eivät voineet paljonkaan, mutta miss Mary tunsi miellyttävää turvallisuutta, astellessaan somassa talvipuvussaan hartevan seuralaisensa vieressä, ja harmaitten silmien tyyni ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Koskela oli harvasanainen, vaitelias, ja koettujen vaarojen ja seikkailujen muistot olivat luoneet häneen tahtomattakin salaperäisyyden viehätystä. Ja kun taas jääkäri katsoi tytön ilmehikkäisiin syviin silmiin ja tarkkasi hänen reipasta astuntaansa, kuunteli luonnollisen raikasta naurua, olisi voinut huomata, että tyynet harmaat silmät eivät sittenkään olleet aivan tyynet ja että seurustelukohteliaisuudessa piili enemmänkin.

Varsinaiseen kaupunkiin tultaessa ihmetytti kulkijoitamme verrattain suuret ihmisjoukot, jotka olivat kokoontuneet katujen kulmiin. Niiden riveissä oli vain työväkeä. Ryhmistä kuului hiljaista puhetta, kaikki oli kylläkin rauhallista, mutta uhkaavat silmäykset puhuivat toista kieltä. Ilmeisesti oli jotakin ilmassa. Ja samottuaan jonkun matkaa kulkijamme näkivät muutaman leipäpuodin eteen kokoontuneen tuhantisen joukon, jonka käyttäytyminen oli jo paljon hillitsemättömämpää kuin aikaisemmin.

"Leipää, leipää, leipää!"

Vihlova huuto kajahti talvisessa ilmassa. Parisataa naista huusi, heilutti käsiään, kirkui, ja ryntäili puodin lukittuja ovia ja peitettyjä ikkunoita vastaan.

"Alas neuvostovalta!"

Muuan pitkä, luiseva, nälistynyt työläisnainen sen kirkaisi. Tuli hetkeksi hiljaisuus, kuin majesteettirikos olisi tapahtunut, mutta sitten puhkesi koko tuo tuhantinen joukko villiin, kestävään huutoon, joka kolkosti vyöryi kadulta kadulle:

"Alas neuvostovalta!"

Nälkäkapina oli puhkeamaisillaan. Omasta huudosta rohkaistuneena läksi joukko liikkeelle, kasvaen ja paisuen joka hetki. Koskela ja miss Mary painautuivat väkisinkin mukaan. Naiset, ryysyiset, laihat, nälkäiset, kuumeisesti loistavin silmin, kulkivat edellä ja huusivat koko ajan:

"Alas neuvostovalta!"

Silloin äkkiä räiskähti. Kuului kuin kiukkuinen piiskan sivallus, korviahuumaava pauke ja rätinä, ja mielenosoittajain joukko taipui maahan kuin niitetty luoko. Puna-armeijan osasto oli alkanut "rauhoittaa" työläisiä.

Täydellistä sekaannusta kesti vain hetkisen. Mielenosoittajat alkoivat vastata tuleen ja ennenpitkää oli täydellinen katutaistelu käynnissä. Katu puhdistui muutamassa hetkessä molemmin puolin, vain kaatuneet ja haavoittuneet jäivät makaamaan veriselle, sotketulle lumelle. Muut etsivät suojaa porttikäytävistä ja taloista, joiden ikkunoista, ullakoilta ja katoilta alkoi vimmattu taistelu.

Puna-armeijalaiset eivät säästäneet ampumavaroja. Konekiväärituli pyyhki katua, rapisi seiniin, mutta ulkonemien takaa räiskyi myöskin mielenosoittajain kiväärituli tuhoisana ja kiivaana.

Koskela oli myöskin heittäytynyt maahan ja vetänyt miss Maryn mukanaan, mutta hypännyt sitten heti ylös ja päässyt parilla harppauksella suojaavan kadunkulman taa. Molemmat juoksivat pitkin katua aikeissa paeta, mutta heidän ennätettyään noin sata metriä, räiskähti myöskin sivukadulta vastaan kiväärituli. Mielenosoittajat oli saarrettu, Koskela pujahti muutamaan porttikäytävään, joka oli "rintamien" välissä.

Taistelu jatkui. Jääkäri veti esiin mauserinsa kaiken varalle, koetti ja onnistuikin murtamaan portin, ja molemmat joutuivat taloryhmän ympäröimälle kivipihamaalle. Noin puolen tunnin kuluttua vaimenivat laukaukset ja jääkäri uskalsi lähteä neitosensa kanssa pihasta. Mutta tuskin olivat he ennättäneet astua kymmenen askelta portilta, kun kadunkulmaan ilmestyi ryhmä punakaartilaisia, jotka avasivat heti kiivaan tulen heitä vastaan. Jääkäri heittäytyi lumeen, veti missin vierelleen ja samassa alkoi hänenkin mauserinsa laulaa. Kaksi punakaartilaista kaatui ja toiset pakenivat. Jääkäri vetäytyi porttikäytävään. Hetken kuluttua aloittivat punakaartilaiset kiivaan tulen kadunkulmasta, niin ettei porttikäytävästä voinut pistää päätäkään ulos. Tilanne oli tukala, ja jääkäri tunsi hermostumista missin puolesta, joka, vaikka koettikin näyttää urhealta ja reippaalta, sittenkin pelkäsi.

Koskela mietti juuri jotakin epätoivoista keinoa pelastua, kun porttikäytävään suhahti palava pommi, kolahti kivitykselle ja lennähti melkein jääkärin jalkojen juureen. Kivääritulen suojassa olivat punakaartilaiset hiipineet porttikäytävän ulkopuolelle. Mary huudahti heikosti ja Koskelaan nojaten katsahti kauhuissaan savuavaa esinettä. Mutta jääkäri tarttui ajatustakin nopeammasti pommiin, ojentautui ja heitti palavan esineen nurkan taakse. Kuului huumaava jymähdys, katkonaisia valitushuudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa. Punakaartilaiset olivat heittäneet pommin liian aikaisin.

Koskela katsahti kadulle. Portin luona makasi neljä miestä ruhjottuina, mutta katu oli tyhjä. Hetkeäkään siekailematta painalsivat molemmat juoksuun ja olivat pian kaukana. Taistelupaikoilta kuului vielä yksinäisiä laukauksia: siellä viimeisteltiin "puhdistusta" ja toteutettiin käytännössä bolshevistista vapautta. Monet haavoittuneet, naiset, lapset ja miehet jäivät makaamaan hangelle, odottaen armonlaukausta.

Koskela ja Mary kulkivat kotiin, kiihtyneinä, painautuneina toisiaan vasten. Jääkäri ei olisi välinäytöksestä välittänyt mitään, ellei Mary olisi ollut mukana, mutta kun Mary kuiskasi hiljaa kiitoksensa, tunsi jääkärikin, missä vaarassa hän oli ollut ja mitä oli ollut menettämäisillään.

Punakaartilaispatrulleja liikkui tiheässä, jääkäri ja hänen seuralaisensa pidätettiin monta kertaa, mutta passit olivat kunnossa, ja he saivat jatkaa matkaansa. Mutta kun he tulivat sen kadun päähän, jonka varrella miss Mary asui, olikin se suljettu. Punakaartilaisketju oli vedetty kadun yli. Koskela tiedusteli syytä.

"Siellä vangitaan jotain ameriikkalaista vastavallankumouksellista!" vastasi vartija.

Koskela ja Mary säpsähtivät. Ja aivan oikein, sen talon luona, jossa mr. Audhon asui, näkyi punakaartilaispatrulli. Koskela kuiskasi Marylle, ja molemmat läksivät kävelemään poispäin. Seuraavassa kadunkulmassa pysähtyivät he odottamaan. Patrulli lähti liikkeelle ja sen keskellä näkyi joku siviilimies. Kun saattue tuli lähemmäksi, tunsivat molemmat kauhukseen, että mr. Audhon kulki piikkiniekkojen keskellä. Mary päästi tukahtuneen huudahduksen.

"Nyt on jotakin tapahtunut", kuiskasi Koskela. "Emme saa menettää hetkeäkään. Rientäkää heti asuntoomme ja sanokaa tovereilleni, että he odottaisivat minua kotona. Kongressi saa jäädä. Minä seuraan saattuetta ja otan selvän asiasta. Näkemiin!"

Päännyökkäyksellä erosivat jääkäri ja neitonen toisistaan. Punakaartilaisjoukko kulki juuri ohi.

24.

Herra Nosowkin lupautuu suurimmalla mielihyvällä avustamaan vastavallankumouksellisia, tietämättä kuitenkaan missä ja miten.

Miss Mary kiirehti askeleitaan. Pelko ja tuskallinen epätietoisuus kalvoi mieltä. Mitä olikaan tapahtunut kotona ja mistä syystä hänen isänsä oli vangittu? Oliko kaikki johtunut sattumasta vai aavistaisivatko bolsheviikit jotakin heidän suhteestaan neljään vastavallankumoukselliseen matkailijaan?

Kun Mary saapui seikkailijoiden asuntoon, olivat nämä jo ehtineet lähteä kongressiin. Mary ei tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti kuitenkin odottaa. Hänellä ei ollut minne mennä, ja Koskela oli joka tapauksessa luvannut tulla kotiin.

Tuhannet kysymykset nousivat mieleen. Onnistuisiko Koskelan saada jotakin selville? Miten kävisi, ellei isää vapautettaisi? Minne hän itse joutuisi? Vilauksena nousi tämäkin kysymys hänen mieleensä. Siitä hän ei paljoakaan välittänyt, mutta isä? Jäätävä kauhu valtasi hänet autioissa, kolkoissa huoneissa, kun hän muisti kuulemansa ja näkemänsä bolsheviikkien vankiloista, heidän "tuomioistuimistaan" ja joukkoteloituksistaan.

Kului tunti ja toinenkin. Mary ei uskaltanut liikahtaakaan, vaan istui nurkkaansa painautuneena. Olisi tehnyt mieli toimia jotenkin, liikkua, huutaa, rientää auttamaan isää, mutta joku näkymätön voima kahlitsi koko olennon, ja järki sanoi kaikkien yritysten ainakin toistaiseksi olevan mielettömiä.

Talvinen päivä alkoi jo hämärtää, kun viimeinkin kuului askeleita. Mary säpsähti ja hypähti seisomaan. Ovi temmattiin auki ja huoneeseen riensi Kivinen, kintereillään Hoper ja Cotter.

"Te täällä...", pääsi Kiviseltä väkisinkin. -- "Missä on Koskela?"

"Hän... hän meni ottamaan selvää isästäni", kuiskasi Mary, ja jännitys laukesi kyyneleihin.

"Isästänne?"

"Niin, hänet on vangittu."

"Vangittu!" huudahtivat kaikki kolme. -- "Milloin?"

"Noin pari kolme tuntia sitten. Punakaartilaiset veivät hänet. Me näimme."

Muutamin katkonaisin lausein kertoi Mary miehille aamuiset seikkailut. Kivinen heittäytyi nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

"Nyt ovat hetket kalliita. Nyt täytyy toimia päättävästi, mutta ennenkaikkea viisaasti ja viekkaasti. _Tohtori_ on aloittanut toimintansa."

"Tohtori?" kysyi Mary vuorostaan.

"Niin, olemme kertoneet teille, bolsheviikkitohtori. Vangitsimme hänet Intiassa, ja olisin voinut vannoa, että hän siellä pysyy. Mutta ei ole hyvä vannoa. Hän on nyt täällä. Me näimme hänet kongressissa ja painuimme heti tänne. Tulisipa nyt vain Koskela!"

Syntyi äänettömyys. Kivinen puhalteli savurenkaitaan, Mary tuijotti eteensä tuskaisin ilmein, Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja Hoper käveli verkkaan edestakaisin huoneessa.

"Meidät voidaan vangita millä hetkellä hyvänsä", virkkoi Cotter miettivästi.

"Kyllä vain, mutta te unohdatte muutaman seikan: tohtori tuskin tietää meidän tunkeutuneen tänne asti. Ja toinen seikka: hän ei tiedä mitään teidän ja Hoperin olemassaolostakaan", vastasi Kivinen.

Ovi lensi äkkiä auki ja huoneeseen ryntäsi Koskela.

"Tohtori on Moskovassa!" huudahti hän yllättävästi.

"Tiedämme", vastasi Kivinen hiukan kuivasti.

"Oletteko nähneet?"

"Kyllä, hän tuli kongressiin."

"Soo!" Koskela vihelsi.

Mary hyppäsi ylös. -- "Missä isä on?"

"Hän on torivankilassa. Häntä ei ole vielä kuulusteltu. Tohtori kävi vankilassa, mutta poistui heti."

"Mitä teemme?" kysyi Cotter asiallisesti.

Ystävykset ryhtyivät neuvottelemaan. Kongressiin ei voitu enää mennä, sillä tohtori saattoi tuntea.

"Voi perhana!" huudahti Kivinen äkkiä.

"Mitä nyt?" kysyi Hoper.

"Me olemme olleet pässinpäitä, me! Meidän osoitteemme ja nimemme ovat bolsheviikkien luettelossa!"

Koskela kalpeni.

"Täällä emme voi viipyä, emme hetkeäkään. Miss Audhonkin on vielä täällä. Jonnekin hotelliin tai kahvilaan!"

Koskelan neuvoa noudatettiin heti, ja puolen tunnin kuluttua istui seurue muutaman kahvilahotellin yksityishuoneessa.

"Ensiksikin: meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun", aloitti Koskela.

"Tietenkin!" hyväksyivät toiset. "Toveri Nosowkinin 'vallankumoustehdas' on hävitettävä kokonaan. Se on jo hyvä isku. Siten hajoaa bolsheviikkien koko maanalainen asiamiesverkko."

"Suunnitelma on hyvä, mutta kuka panee sen täytäntöön? Kun ei kävisi kuin hiirille, jotka aikoivat ripustaa kellon kissan kaulaan", hymähti Kivinen.

"Se on räjäytettävä", lausui Koskela kylmästi. -- "Toveri Nosowkinilla on rakennuksessaan helvetinkoneita. Koetetaan, kelpaavatko ne mihinkään!"

"Milloin ryhdymme työhön?" kysyi Hoper.

"Tänä iltana. Se on päätetty siis."

"Mutta millä tavalla pääsemme pois kaupungista?" virkahti Cotter.

"Meidän täytyy yrittää junalla."

Seikkailijat kuiskuttelivat vielä hetkisen keskenään, mutta poistuivat sitten, palatakseen asuntoonsa. Tuskin olivat he päässeet sisään, kun herra Nosowkin kurkisti ovesta.

"Toivoakseni en häiritse?" kysyi hän makeimmalla äänellään. Mary livahti silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen.

"Ette millään tavalla", riensi Kivinen vakuuttamaan. Bolsheviikki astui huoneeseen.

"Suuria uutisia!" Herra Nosowkin loisti.

"No?" kysyi Kivinen jännittyneenä.

"Olemme päässeet jonkunlaisen vastavallankumouksellisen salaliiton perille. Muuan ameriikkalainen lähetysvirkamies on vangittu. Junaliikenne on lopetettu ja tutkimuksia jatketaan tarmokkaasti. Tohtori Ralphston on palannut. Hän joutui kiinni Intiassa, mutta pääsi lahjomalla pakenemaan. Hän epäilee, että Moskovaan olisi tunkeutunut pari lahtarihallituksen agenttia?"

"Soo, sellaista! Onko nuo agentit tehty jo vaarattomiksi?"

"Ei vielä, mutta toivoa on."

"Onko mr. Audhonin vangitseminen tämän yhteydessä?" kysyi Kivinen äkkiä.

"Kyllä!" vastasi hra Nenäkäs hieman kummastuneena. "Mistä te sen tiedätte?"

"Ainahan jotakin tietää." Kivinen sytytti uuden savukkeen ja silmäsi tovereihinsa, nyökäyttäen huomaamatta päätään. Paras oli aloittaa heti. Koskelan käsi livahti taskuun. Hoper ja Cotter seurasivat esimerkkiä.

"Moskovasta ei siis pääse junalla?" kysyi Kivinen viattomasti.

"Kyllä pääsee, mutta sitä varten vaaditaan Ulkomaisen valistustoimiston passi", vastasi hra Nosowkin.

"Sehän kävikin mainiosti", virkkoi Kivinen. -- "Muuten, onko kongressissa tehty mitään päätöksiä? Emme voineet olla siellä loppuun saakka?"

"Hyväksyttiin päätöslauselma pikaisesta toiminnasta."

"Vai niin, siis kuitenkin vastoin minun mielipidettäni!"

"Tohtori Ralphston puhui ja voitti kaikki epäilykset."

"Se on helppo arvata. Milloin toiminta aloitetaan?"

"Ohjeet asiamiehille annetaan huomenna."

"Täpärälläpä pitää! No niin, herra Nosowkin, me pyytäisimme teiltä muutamia pieniä palveluksia..." aloitti Kivinen. Kolme muuta seikkailijaa puristivat aseita taskussaan.

"Suurimmalla mielihyvällä!" vakuutti bolsheviikki.

"Niin, katsokaas, meidän pitää päästä matkustamaan Moskovasta tänään..."

"Matkustamaan...?" kertasi hra Nenäkäs hämmästyneenä.

"... otettuamme ensin mukaan mainion ja mieltämme kiinnittävän korttijärjestelmänne..."

"Korttijärjestelmäni?" änkytti bolsheviikki, osaamatta aavistaa, minne sanomalehtimies oikein tähtäsi.

"Ja vaikka me yleensä emme ole barbaareja, luulemme ihmiskunnalle olevan hyödyksi, jos 'vallankumoustehtaanne' hävitetään. Teillähän on valmiita helvetinkoneita?"

"Helvetinkoneita?!" Pikku mies vapisi, sillä hän alkoi tajuta olevansa sangen epämiellyttävässä asemassa.

"Niin, me emme olisi niin kiirehtineet, mutta tohtori Ralphstonin saapuminen pakoittaa... Herra Nosowkin, meillä on kunnia esittäytyä: neljä lahtariagenttia! Seis, seis, kädet ylös!"

Hra Nosowkin oli yrittänyt rynnätä ovelle, mutta kolmen mauserin sangen vähän humoristiset suut pysäyttivät hänet alkuun. Hän vaipui nojatuoliin pelästyneenä ja kalpeana.

"Ryhtykäämme neuvotteluihin!" virkkoi Kivinen kylmästi. -- "Saako olla savuke!" Sanomalehtimies tarjosi kohteliaasti. Mary puikahti takaisin huoneeseen.

25.

Vastavallankumoukselliset hyväksyvät suoritettavakseen pienen iltaohjelman.

"Tehtävämme on kolmiosainen", aloitti sanomalehtimies. "Ensiksi on meidän vapautettava mr. Audhon, toiseksi hävitettävä vallankumoustehdas ja kolmanneksi korjattava maallinen olemuksemme kunniallisessa kunnossa Moskovasta ja kommunistivaltakunnasta. Tehän olette lupautunut avustamaan 'suurimmalla mielihyvällä', hra Nosowkin, joten nämä pikkuseikat eivät tuottane meille vaikeuksia?"

Hra Nosowkin ähkyi vain.

"Ensiksi: tietääkö tohtori meidän olevan täällä?"

"En luule, sillä tutkimukset ovat aivan alulla, ja niitä johdan minä."

"Hyvä, siis voimme jäädä tänne, mikä onkin mukavampaa."

"Kuulkaas, herra Nosowkin!" puuttui Koskela keskusteluun. -- "Jos te hyväntahtoisesti kirjoittaisitte pienen paperilapun ja veisitte sen henkilökohtaisesti perille, luuletteko, että mr. Audhon päästetään vankilasta esim. kuulusteluun?"

Bolsheviikki kiemurteli nojatuolissaan, mutta ei vastannut mitään.

"Kas niin, rauhoittukaa. Me emme vaadi teiltä mahdottomia ja pidämme kyllä omasta puolestamme lupauksemme: teille ei tapahdu mitään. Siis, pääseekö mr. Audhon vapaaksi?"

"Pääsee", mutisi virkailija.

"Selittäkää tarkemmin!"

"Jos kirjoitan ulkomaisen valistustoimiston nimessä passituksen, luovutetaan hänet kyllä kuulusteluun."

"Kas, sehän käy hyvin."

Bolsheviikin silmät välähtivät viekkaasti. Koskela huomasi ja hymähti.

"Ei mitään kujeita, parahin herra Nosowkin! Katsokaas, kun me kerran olemme ryhtyneet peliin, pelaamme me sen loppuun. Jos joudumme tappiolle, on se oleva teidänkin tappionne."

"Miten järjestätte vapauttamisen?" kysyi bolsheviikki hieman alistuneempana.

"Sen saatte nähdä myöhemmin! Minä pidän tavallisesti suunnitelmani omana tietonani."

"Asia n:o 1 on selvä", julisti Kivinen. "N:o 2!"