Part 14

Maailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen tunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa jälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen taskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten, varovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen isänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto oli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta ruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta äärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on merkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien asennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.

Mr. Audhon, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi, tervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan sekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen ymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista, sitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän vallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin varmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.

Mary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa riisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja iloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä ja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan ja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista oivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä viehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa hiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen miellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon, mutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen terrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen. Henkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän tähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein eläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä ihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki, tuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa matkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan joka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä vastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei tahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta, kun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli kysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten harmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen, suun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun Kivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin Koskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa kaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta ihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja sanomalehtimies hymyili sisimmässään.

"Mutta ystäväni onkin jääkäri!" päätti Kivinen kuvauksensa.

"Jääkäri?" kertasi' Mary. "Mitä se on?"

Ja nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä ja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti osaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi pidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina vastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki sotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä mukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle kiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan tarkoituksen.

Oli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli anteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä. Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään olleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa, jota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli lattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta riisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa peitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien kuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä vastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen yökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen suomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä tuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra jääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin tähän tyydyttävä.

Seuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan keskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä nykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin suuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville pari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien virallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja lukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen luonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain kansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin ja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää henkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja sitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.

Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan levottomaksi.

"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?" kysyi hän Tommyltä. Tämä myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.

Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa, erämaiset lumikinokset, joita kaupungin "porvarillinen" aines sai lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.

Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa, joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle. Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen, särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat. Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin "veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden" vertauskuvina.

Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen, joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina liikkuivat bolshevistiset virkamiehet -- eilispäivän hampuusit, rikolliset ja onnenonkijat -- väkijoukossa papereineen.

Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon, kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.

"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö, kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen."

"Mutta haluaako hän majoittaa?" uskalsi Kivinen tiedustaa.

"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan."

"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse."

"Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne." Virkailija soitti, ja sisään astui kaksi punakaartilaista.

"Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä."

Kädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja ystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista "vapautta", läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.

18.

Vastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta Kivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän käsistään.

Seikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden pistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta päästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa heihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi seurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä talviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen sanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja hymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle punakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä kumminkaan, keitä olivat saattamassa.

Kului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent. kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren, hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia. Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia, taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut, pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.

"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan", selitti hän virallisesti, mutta rauhoittavasti. "Sanomme kiitoksemme urhoollisille puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte poistua."

Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin, poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa, kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti, että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa, seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa, lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat omituisen kolkon ja aution valaistuksen.

"Ihanaa, ihanaa!" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. "Muistuu väkisinkin mieleen Aajoen taistelut."

"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita", pisti Kivinen painavan proosallisesti väliin.

"Eläkäämme nyt aatteilla", nauroi Hoper, "kun kerran olemme aatteitten valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain kenraalinkin pöydällä."

"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa. Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina, kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja, 'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta hituistakaan parempana", selvitti Kivinen käsityksiään.

"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä, että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee kenraalilla, ellen aivan erehdy", ehdotti Cotter.

Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa. Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen huomautti.

"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi", aloitti Kivinen. "Jos menemme järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s. maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset toimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?" karjaisi Kivinen venäjäksi.

Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen, valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.

"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin, ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa."

Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut, vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty, Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta. Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.

Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija, ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän huoneesta.

"Perhanan ankerias!" pääsi Koskelalta väkisinkin. "Mitä sinä oikein tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?" kysyi hän Kiviseltä.

"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin liukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston' sihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä."

20.

Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää, mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa Moskovassa.

Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.

"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas, mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri semmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston' sihteeriksi!"

Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin, mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.

"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat vahvistumistaan", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen välinpitämättömästi:

"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten", ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, "minä lähden ensi yönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella. Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin 'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion huvitella. Omalla tavallani."

Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan mystillinen.

"Ja nyt skruuville!" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän kuninkaan kirjaa.

Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen salaa Nosowkinilta.

Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.

"Huh, vallankumous ei ole helppoa!" huoahti bolsheviikki itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille istuimille.

Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin. Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään. Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä rauhanpäivinä.

Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen. Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.

He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo "vanhaa nikolajewskoita" ja muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.

"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!" Ja Nosowkin kulautti, Kivisen hiukan maistaessa.

Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka tanssivat "proletaaritansseja", mutta nämä eivät missään suhteessa eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.

"Tarkoitustenne malja!" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.

Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa, niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa kuin punaisissakin hotelleissa.

Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.

"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me! Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi taidon juottaa ja olla itse juomatta.

"Te luotatte meihin?" kysyi hän.