Part 13

Himalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla kimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä värivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.

Ylhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään, monituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä kyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä aivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha, muutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä vuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena, samettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea puro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen vesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle idyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat vuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.

"Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!" -- Huudot kajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun niitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman pienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja hiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun. Sanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja tempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa urheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein Kivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen suuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan huomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti, vahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.

"Aasi!" huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen savukkeen. -- "Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli ja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin tahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!"

Seurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat matkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet vuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja palkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen retkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan näyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset viralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit, ensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten salaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset "tutkimusmatkailuluvat", joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan ollut puutetta.

Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä Moskovan konferenssiin.

Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä, sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin päin.

Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet. Ystävykset tupakoivat ääneti.

Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa, tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.

"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut", katkaisi Kivinen hiljaisuuden, "että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana, muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä, ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä."

Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen jatkoi:

"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan muuta kuin Ryssäinmaa."

Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa, eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin bolsheviikkivaltakuntaa.

"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa", virkkoi Koskela hiljaa, "mutta minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut, puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset. Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön, riuduttavaan raadantaan. Miksi?"

"Etsiäkseen unhoitusta", lausui Cotter hiljaa. -- "Me olemme nyt Nirvanan maassa."

"Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat herroina maassaan", huomautti Hoper.

Aamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan majassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit. Kaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he eivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle, samoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle sotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä vetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun mutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.

"Eteenpäin!" virkkoi Koskela. -- "Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla barbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne."

"Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!" huudahti Kivinen, ja seikkailijat painuivat matkaan.

15.

Ihannevaltakunnassa.

Puhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti valtavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen, valittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle harmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja kasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan vierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta siitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa tuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään yläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi, pehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä kaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita ja tuulen ulvontaa.

Neljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin viittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli vaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä kylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi, tietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista iäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa, ensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi matka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.

Kului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi hiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen hetkisen.

"No on ilma!" virkkoi yksi heistä. -- "Saisiko tässä millään tavoin tulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs, Koskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta vastaan, niin koetetaan katsoa."

Jääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan. Hoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi tulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä kerralla onnistui.

"Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen tällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä liene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis on kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista tuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!"

Seikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.

Pienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli hiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi nälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi nämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei tarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä siirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja suojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet hurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat menettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti vain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet mitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja jotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin heinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman päämäärää, ilman johtoa ja uskoa.

Vähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa, viluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan vaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi päästä.

"Tarkastakaa aseenne!" määräsi Koskela lyhyesti.

Junaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt, kuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi valoa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat samassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he eivät milloinkaan voineet unhoittaa.

Ihmiset koettivat hypätä junaan sen vielä liikkeellä ollessa, takertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen tankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten jalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja sadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään tajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin härkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen tulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja kaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään mitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä. Naiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä lyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin jalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta kukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan, raakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen kiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat voittivat.

Koskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun sisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet takaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja vastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen vaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä raivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat heti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät puhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja raivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat huutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden huulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset tarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille, veturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä viimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.

Kivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin täyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei voinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.

Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista, rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat, hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti, kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.

Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan, kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos -- saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi kertaa.

Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan, päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas. Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua. Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti raukaisi jäykistyneitä jäseniä.

Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia, kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä, kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa, kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten saatiin -- enemmän tilaa.

16.

Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.

Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut, mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.

Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen, sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.

Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen, jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen -- kuten kaikki muukin Venäjällä -- ja niin näkyi vain hajanaisia univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.

Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin tyhjin saloseutu.

Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.

Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia haamuja, kiljaisten: "kädet ylös!" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut, mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty. Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.

"Selvä on!" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin. Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä, pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.

Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: "Hei, koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon, ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38. Yrittäkäämme etsiä!"

Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun, jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan, josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat uskaltaneet herättää.

"Yritetäänpäs murtoa", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään. Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.

"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!" tuumi jääkäri ja hinautui puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.

"Eteenpäin!" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään. Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa asuinhuoneen oven.

"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?" kysyi Koskela kuiskaten.

"Se oli muistaakseni 21", vastasi Hoper yhtä hiljaa.

Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä, mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan ollut niiden joukossa.

"Perhana!" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi havaittavissa.

"Eteenpäin!" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. -- "Seuratkaa minun sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!"

Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä vieno naisääni, joka kysyi:

"Kuka siellä?"

"Avatkaa!" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori, hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:

"Mary Audhon!"

Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään ja tempasi tytön syliinsä.

"Mary, etkö tunne serkkuasi!"

"Tommy?!"

17.

Vastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista vapautta.