Part 11

Kivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti tarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta melkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen iltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan ja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita oli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies olisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa "luotettavien tietojen mukaan" käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin. Kivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta niinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista tietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto, eläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset, ja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa muodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen tyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista opetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.

Cotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli piippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat avoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten korttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti, surumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi tappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta mielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja vapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä missien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme pitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan vaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät, aterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla täydellisemmäksi.

Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty, mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin nimiä.

Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään, kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.

Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi tyhmyydeksi.

"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin", virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa laski huomattavasti.

Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.

Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten, nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään, tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan tuulen voimasta.

Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka pysähytti hänet huutamalla:

"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!"

Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.

Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä, saataisiinko peräsin kuntoon.

Kolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin kaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa kohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta näyttävään syvänteeseen.

Koskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä, järkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.

Valojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä väreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä hän kalpeni.

"Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin rannikkovesillä! Tuo musta!"

Kiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä suorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli tarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva ajautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtiva _miina_. Yhteentörmäystä ei voitu välttää.

Esine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin. Suunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.

Koskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan, mutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki matkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen lattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin ensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli kannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten ankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa jättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein tajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.

Jääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen villissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon kaikkien katseet imeytyivät.

Hetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita perättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan metrin päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi pilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti matkustajat kumoon kannelle.

Valtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti pistoolinsa ja sytytti savukkeen.

9.

Ameriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.

Valtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun vikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin.

Koskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät kaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut varmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se kuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi joutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat arvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin, eivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa tilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.

* * * * *

Kun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että laiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset olivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.

Tohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin. Ameriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori valmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne olivat nähtävästi painetut Tukholmassa, -- ja sikäläinen "passitoimisto" oli nyt vaaraton.

Tohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon. Hoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista silmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori ajoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan muutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja bamburuo'osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin. Tohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.

Ameriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista syrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei auttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.

Hän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti savukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.

Muutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa ei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni jälkeensä.

"Tahdon ilmoittaa, mr. Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te ette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette vallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla kaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen tämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu palatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät vaarattomaksi. Ymmärrättekö?"

Hoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma, joka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori poistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi sitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi huomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu, kuten sanottu, vain paperista ja bamburuo'osta. Hoper kohotti seinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa seinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti seinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki tohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä, vaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen paikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San Franciscossa.

Tohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa Djimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten pienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja keinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen ja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi kuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä. Keskustelu kävi englanniksi.

Salapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori puhui.

"Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta. Siellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään kohdakkoin, ei kylläkään ennen", tohtori rykäisi itsetietoisesti, "kuin minä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme. Meidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka väittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen puolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en voi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en kuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette missään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin..."

Hoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi parhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.

Toiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen liikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa, keskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän puiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.

"Oli miten oli", sanoi Kivinen, "mutta Japaniin sopii paremmin kuin ennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa vain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa saarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se on jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä on historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja mahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu yksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu taloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono. Venäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki likimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat nousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee niitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman komediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon ylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta? Se on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai myöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.

"Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat varustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin pahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus antautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa perinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se käsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on erehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani sangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa, jotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus. Työpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja yleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen ihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen, kallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin levottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat uhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin kuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei niin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat. Eikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla, voida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas isänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi voida mitään tarjota."

11.

Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.

Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat mukana.

Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi kaikki samanlaisena.

Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta, hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi, lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta koko olemukseen.

Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa, etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka, vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen vastustajille.

Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä. Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen. Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata matkassaan.

Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun valtaan.

Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle, suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, -- suurkaupunkien viettelykset ja ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit, poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen, levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön onnenonkija, joka muutamien "aatteitten" varjolla koetti tyydyttää kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan maailman, luomatta tilalle mitään uutta.

Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon. Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi tyydyttää joukkonsa.

Bolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä on juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa tulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se on valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on uskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena pistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että käytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä eivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella tarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet sitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta sitten Ranskassa: "meidän jälkeemme vedenpaisumus". Tulkoon mitä hyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää epäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei kohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin, kokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.

Ja juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin bolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja mielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä hävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä ja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan arvostelevaa katsetta.

Kaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin erilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli kuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä päämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva kosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot luvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin taisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri, ihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle. Säännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies herättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut näyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta kumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa leikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten ja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko maailmaa.

Maailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta vaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen tehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki voimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta, mutta mätää ei voitu parantaa mädällä.

Tohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat omaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin taistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? -- se oli tulevaisuuden huomassa.

11.

Kivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa muutaman lyhyen kirjeen.

Intia!