Part 10

Ystävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli senlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän perusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi kasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen matkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten oli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset bolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat hetket lähestyivät.

Sivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa oli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja valkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori vain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei päässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi tohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.

* * * * *

Suurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen saapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava kaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon lahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten välissä.

Cotter katsoi kelloaan.

"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä seuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan Hoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua tohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut ilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin."

Ystävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli tohtorille tuntematon.

"Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden satamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan lähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei liene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin."

"Hyvä on!" tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista illallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin kohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen tapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo toisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.

Juna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi ensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja tohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori ilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter seuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita katuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti proletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden vuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty hienoimmissa piireissä mahdolliseksi.

Tohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat hyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen niinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet yläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa, sillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.

Tultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen ja tokaisi:

"Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari kuukautta sitten! Mutta täytynee tyytyä", lisäsi hän teeskennellyt alistuvaisella äänellä.

Hoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa tohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen röyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin tohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä junamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli rajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli vaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.

Salapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun hän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet kepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja neuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla Jokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että tohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon. Mitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan varrella. Siinä piili jotakin!

Hoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli, tohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan tyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei tiennyt, kuka ja mikä hän oli.

"Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?" kysyi Hoper.

"Niin", kuului tohtorin lakooninen vastaus.

"Mutta kysykäämme toki", jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti palvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta seuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään automatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.

"Oletteko tilannut hytit meille molemmille?" kyseli väsymätön Hoper.

"En", vastasi tohtori kiusaantuneena.

"Niinkö", venytti Hoper. -- "Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä pikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa teidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne on muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa."

Tohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan hyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.

"Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani hetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään neljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin! Jääkää näkemiin!"

Amerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli häntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään seurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä ovea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. "Näittekö japanilaista", kysyi Cotter, "... joka meni ylös?"

"Niin juuri!" kuiskasi Cotter. "Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla viirunaamalla lienee tekemistä?"

"Tutkikaamme!" lausui Hoper lyhyesti.

6.

Tyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki valtit kädessään.

Hoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi hovimestaria puheilleen.

"Hyvää iltaa, mr. Johnson!" lausui salapoliisi aina kiirehtivälle hovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San Franciscossa selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa, kuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi syvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.

"Asuuko joku numerossa 104?" kysyi hän hiljaa.

"Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua."

"Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?"

"Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?"

"Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte minua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr. Fartmanniksi."

Miehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli huomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään sen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen istui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen kuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta vaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää. Keskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

"Siis Sao Pe, Djimakatu 259", kuuli Hoper japanilaisen sanovan.

"Hyvä on!" vastasi tohtori.

Keskustelijat olivat koroittaneet ääntään.

Hoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui ja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori? Hoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli siis edelleenkin huoneessaan.

Salapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana tarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven varovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli alhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen runsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.

"Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?" kysyi Hoper. -- "Ottiko hän auton?"

"Ei, hän läksi jalan oikealle."

"Hyvä, kiiruhtakaamme!"

Miehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa kääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.

"Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet säilöön", virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan japanilaisen jälessä.

Hoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa keskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli nähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.

Nousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä seurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan taakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun liikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia kohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta jonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden odottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle pysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan sisässä.

Matka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin kukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin. Hoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui muutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui pitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä näkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä vaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat japanilaisen askeleet katukivityksellä.

Vihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja livahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä pihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman oven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.

Kun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter oli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

"Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin tehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?" arveli Hoper.

"Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen", sanoi Cotter.

"Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää."

"Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei minun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman välttämätöntä."

"Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin kuluttua palaa, murtaudun sisään", selitti Hoper.

Cotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen ovelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.

"Kuka siellä?" kuului ääni kysyvän englanniksi.

Cotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja valojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen revolveri kädessä.

"Kuka olette?" kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.

"Tulen tohtori Ralphstonin luota", vastasi Cotter kylmästi.

Japanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynesti perässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaan Cotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon. "Merkit!" vaati mies.

Cotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät häntä naurattamaan kesken kaiken.

"Mistä te tulette?" kysyi mies.

"Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin", vastasi Cotter jäykästi.

Japanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi tyynesti:

"Kädet ylös!"

Cotter totteli hämmästyneenä.

"Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!"

Cotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille. Mutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita. Nyt täytyi voittaa aikaa.

"Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle määräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe..."

Japanilainen kirosi.

"Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe'stä?"

"Kuten sanoin, antoi tohtori..." koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.

Japanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja tietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei varovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään selin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.

Englantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet paljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi varmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään japanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä papereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja tulitikkuja sekä kellon perineen.

Mutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli puhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä käyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin liikkeen.

"Pysykää hiljaa!" komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa. Cotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät hänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi koko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi varoituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi Hoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi estääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai edelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan hän oli sisässä.

"Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!"

Molemmat odottivat.

"Missä on? Jaha... saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103! Jaha, kiitos!"

Japanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.

7.

Koskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen kaappaukseen.

Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta Cotterista. Kaikki oli yhden hiuskarvan varassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä. Salapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä revolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.

"Halloo... kuinka? Missä hän on?"

Cotterin mieli ailahti.

"Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!"

Japanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi pistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.

"Istukaa!" komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri puolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti jännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin revolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti vankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja pienentyessä.

Mutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä. Cotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn. Japanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todisti voimatonta raivoa.

"Kuka siellä?" kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.

"Toverini", vastasi salapoliisi tyynesti.

Japanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä voimakkaammaksi.

"Avatkaa! Lain nimessä!" jyrisi Hoper ulkoa.

"Kas niin", virkkoi Cotter tyynesti, "antautukaa nyt hyvällä. Te olette menettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää kuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte vain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini kun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun revolverini ja sallikaa minun toimia."

Japanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei näkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet Cotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi sisään.

"Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi mieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis japanilainen!"

Salapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli ensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta tyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku "jäsenluettelo", jossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty sanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti itselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle. Paperit oli myöhemmin tarkastettava.

"Mitä teemme vangille?" kysyi Cotter. "Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun poliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!"

Japanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla kiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän taakse.

Otettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit poistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He kiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja keskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä poliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan Hoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin poliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin muutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia tutkimuksia.

Salapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja Cotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai kärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.

* * * * *

Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille, että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja tupakoiden nauttimaan iltagrogia.

"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?" tuumaili Kivinen, jota uteliaisuus jo vaivasi.

Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.

"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että maailma olisi näinkään siedettävä", puheli jääkäri kuin itsekseen. "Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja, niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!"

Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.

"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan", vastasi sanomalehtimies katkerasti.

Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea pientä hermostumista.

Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi. Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.

"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole odottaneet tähän saakka."

Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia asiapapereita.

Jääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka puolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta taivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin päällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja veti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui sähkösanomaksi.

Sen sisältö oli lyhyt ja selvä:

"R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S. aikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille."

Koskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi kokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.

8.

Suomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan ja sen matkustajat.

Seikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin syntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei olisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut mitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet siedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri tarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen väriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan. Ensi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen hiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli onnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen tuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen rajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien äärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä, toivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä itsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa jälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja velvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita, mikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän jotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa suuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja nykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet näkyviinkään.

Matkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä aivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan, sillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain osansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei liioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei muutakaan ollut.