Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

MAANALAISET

Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta

Kirj.

OLLI KARILA

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy 1919.

I

BOLSHEVIIKKI TOHTORI

1.

Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä mistään.

"Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin kenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä olevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat. Tupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti."

"Me?" kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.

"Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?"

"Toistaiseksi."

"Hankit uutisia?"

"Elämäntehtäväni."

"Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia hankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia jymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun."

"Soo! Vai lähdemme! _Me_, Akseli Kivinen, _me_ lähdemme heti sonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista, mutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia eikä browningia."

Koskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään kiusoittelevaksi.

"Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista."

Nyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.

"Mitä sinä niistä tiedät?" hän kysyi.

"Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän, mistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!"

Kivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten aukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja sytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas, tanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho ahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti leikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta. Jääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.

Kivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon takaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja toisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta vasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan kuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.

"Valmis!" ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän laatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia savukelaatikoita.

"Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?"

"Syönyt kyllä, mutta en juonut."

Koskela vilkaisi kelloon. "Ehdimme käydä kahvilassakin."

"Kestääkö retkemme kauan?" rohkeni Kivinen kysyä.

"En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa."

"Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen. Pistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä varastetuksi.

"-- Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu. Laittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein extra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin viikkoa. Prr! -- Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta minä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään, mutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin, Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?"

"Me lähdemme Ruotsiin", virkkoi Koskela tyynesti.

"P--na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?"

"Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me lähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun vallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten keskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille osoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne papereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset asevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt."

"Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä punikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan."

"Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa vallitsevaa hirmuista valkoista terroria", lausui Koskela pilkallisesti.

Kivinen vihelsi iloisen säveleen. "Sillä tavalla. Me siis lähdemme toden teolla seikkailemaan."

"Just vissist! Muuten, talar ni svenska?"

"Joo!"

"Speak you english?"

"Yes, very well!"

"Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten sinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te sanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti."

"Olen hiljaa kuin kala."

Kivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen, sammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.

"Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas Foggin palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi."

Ulkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta ja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja sanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan, kaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina silmille.

-- Kaksi bolsheviikkia, -- arvelivat vastaantulijat ja poliisikin kiinnitti heihin katseensa.

Koskela lopetti kertomuksensa.

"Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet bolsheviikkien 'postilaitoksen' jäljille. Ainakin yhdestä 'postikonttorista' olemme täysin selvillä. 'Ekspeditööri' joutuu kiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan ei keksimämme 'postikonttori' ole ainoa. Niitä on useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se kyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi. Ne tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa. Sieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on tietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen. Senvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten mukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin. Bolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan valtioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka on kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja, että kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään. Bolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa. 'Myyrät' toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi voittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit tiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa."

Koskela vilkaisi kelloonsa. "Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin."

"Niin sitä mennään", tuumi Kivinen fatalistisesti. "Aikomukseni oli mennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta nyt..."

... "lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa hallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä mistään."

Ystävykset painuivat iltapimeille kaduille.

2.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat hyvässä sovussa Pohjanlahden yli.

Matkalla virkkoi Koskela: "Sinulla on siis punakaartilaisen paperit taskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola. Keskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin. Ole vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta. Ja merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu samalla kolme sen ensimäistä numeroa."

"Selvä on."

Miehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti, poikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat pimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut nimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen jälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti vilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän tunsi Koskelan.

"Päivää, toverit!" Tervehdys oli kysyvä.

"Strastvui, tavarish!" Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat sisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon seikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja vieroittavan vaikutuksen.

"Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?"

Mies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat ojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän vakuutettu.

"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Koskela levottomasti.

"On", vastasi mies yksikantaan.

"Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä päivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?"

Miehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.

"Kolmetuhatta."

"Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja."

"Ette, sen tiedän hyvin", virkkoi mies ilkeästi. "Kapitalistit pääsevät Ruotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin..."

"Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta."

"Ei riitä."

"No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran: kaksituhatta viisisataa."

Mies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta Koskela oli kylmä ja tyyni.

"Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia punakaartilaisia..."

Kiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies...?

Mutta Koskela hymähti pilkallisesti: "Luuletteko meitä ehkä venäläisiksi kansankomisarioiksi?"

"Sinne päin..."

Kiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi käskevällä äänellä:

"Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina tietoinanne."

Mies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen viinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen kasvoille.

"Ryypätään!" kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti ja maistoi.

"Miten asiat menevät?" tiedusteli Koskela huolettomasti.

"Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki."

"Järjestötoiminta lienee vaikeaa?"

"Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki toimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä mistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa."

"Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa, tulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia." Koskela virkkoi tämän niin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.

"Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?" Ilmeisesti piti mies rahojen saamista tärkeimpänä "toimintana".

"Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin." Koskela pisti viinapullon takaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.

"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä."

Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille, purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle, nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.

"Tämähän käy mutkattomasti", kuiskasi Kivinen toverilleen.

"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut."

Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät. Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä puistatti vilu.

Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä, hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.

"Ette suinkaan tule merikipeiksi?" tiedusti äkkiä punainen perämies.

"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!" vakuutti Koskela.

Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.

"P--na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa", tuumi perämies tarkastellen taivasta.

Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa, leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti sujunut.

Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle. Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät, söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä, kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet. Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen lautakappaleen varassa.

"Tuttu tie, mutta outo seura", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen. Kivinen hymähti.

3.

Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu reportterimaisen tiedonhaluiseksi.

"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!" Kivinen lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa runsasta veroa ahventen valtakunnalle.

Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa. Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin, sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen, tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä, sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.

Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi. Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään. Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat valvonnasta.

"Kaikki loppuu aikanaan", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa viimeisen palan. -- "Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta soromnoo! sanoo ryssä."

Kivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja mielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. "Nyt kelpaa!" Koskela lausahti. "Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä kylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme."

"Eipä ollut väliäkään -- eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan siellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä protestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään saunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli Pohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä mitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en aio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua kuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä aio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja kuinka?"

"Siis", alotti Koskela. "Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen poliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me nappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari 'toveria', kaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville 'postikonttorin'. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut aikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku bolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa postipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta. Perämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä saattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet osaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa ilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei ilmoitettu tuntomerkkejä..."

"Siis me...?" yritti Kivinen.

"Niin juuri", jatkoi Koskela. "Saimme selville koko jutun. Paketin, ilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain tehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia toisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun osaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä tiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin pikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle kaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota sanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki toverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu palvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty, matkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina lähettiläinä 'erityisiä tehtäviä varten', ja Sundström ja se majapaikan isäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas käymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas luonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa, sekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola, vaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja minun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä. Bolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on välittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä postipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta ole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä summamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat avoinna! siinä tunnuslauseemme."

"Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma", virkahti Kivinen. Toverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät hiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.

Oli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin pohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui matkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen maalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja peltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja. Hiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas kulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet talojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.

"Minne me oikeastaan kuljemme?" kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua muutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. "Ja missä me muuten olemme?"

"Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme, mutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti. Etsiskelen kyläravintolaa."

Matkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja sitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he edessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa näkyviin maitokuski.

"Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman 'konttorissa', täkäläisen murteen aika hyvin", selitti Koskela.

Rehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän olevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa. Mitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn tiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien varrella.

Entistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja löysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon. Tilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa, tuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö vastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja toverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä kautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.

Tultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä savukekoteloa.

"Mitäs sillä?" kysyi Kivinen.

"Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa suomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun ehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja näyttelemisen pitää olla perinpohjaista."

Kivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi vastavallankumouksellista höyhensaarilla.

4.

Sananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa, että kaksi kettua ajaa samaa jänistä.

"Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin", tuumi Kivinen, kun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan, riensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.

"Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä tiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa epäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani paketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että 'tavalliset'. Ja ne 'tavalliset' luulen osaavani. Bolsheviikit ovat äärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne tiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät 'tohtorinkin' osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy meidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy, niin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää kielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan."

Koskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin, pysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat edelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua Koskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin kolmenkymmenen metrin päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova kahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.

"Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta sisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun toimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme selviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!"

"Perässä tullaan!" Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset sisään kahvilan ovesta.