Part 6

Ryhdyttiin työhön niin hiljaa kuin mahdollista. Parsilainen ja Passepartout kumpikin tahollaan koettivat kaikin voimin irroittaa tiilikiviä saadakseen kahden jalan suuruista aukkoa.

Työ edistyi nopeaan, mutta äkkiä kuului huuto temppelin sisästä, ja pian vastattiin siihen ulkopuolelta.

Passepartout ja opas taukosivat työstään. Oliko kukaan huomannut heidät ja antanut hälyytysmerkkiä? Tavallisin varovaisuus käski heitä peräytymään, ja niin he tekivätkin yhdessä Phileas Foggin ja sir Francis Cromartyn kanssa. He kyykistyivät maahan, odottivat, kunnes voivotushuudot -- jos ne nimittäin semmoisia olivatkaan -- taukoaisivat, ja olivat sitten jälleen valmiit jatkamaan työtänsä.

Mutta -- voi kovaa onnea! -- vartioita ilmaantui tällekin puolelle pagodia. Mahdotonta on sanoin selittää sitä harmia, mitä nuo neljä miestä tunsivat nähtyänsä työnsä jääneen kesken. Koska he nyt eivät enää pääse uhrin luo, niin millä keinoin he voivat hänet pelastaa? Sir Francis pureskeli suutuksissaan kynsiänsä, Passepartout oli ihan vimmassa, niin että opas töin tuskin jaksoi hillitä häntä. Fogg oli kylmäverinen kuin ennenkin eikä osoittanut tunteitansa.

-- Nyt ei liene enää muuta neuvoa kuin lähteä pois, -- sanoi kenraali matalalla äänellä.

-- Eipä lienekään, -- myönsi opas.

-- Malttakaa, -- sanoi Fogg. -- Ennätänhän, jos olen Allahabadissa huomenna ennen puoliyötä.

-- Mutta toivotteko sitten vielä jotain? -- kysyi sir Francis Cromarty. -- Parin tunnin kuluttua rupeaa aamu hämärtämään ja...

-- Sattuma auttaa meitä kenties viimeisessä tuokiossa.

Kenraali olisi tahtonut lukea Phileas Foggin ajatukset hänen silmistään.

Mitähän hän oikeastaan arvelee, tuo kylmä englantilainen? Vai aikooko hän rovion ruvetessa palamaan hyökätä esiin ja temmata nuoren naisen pois armottomain pyövelien käsistä?

Se olisi ollut sulaa hulluutta, ja kukapa takasi, ettei hän ollut tosiaankin hullu? Sir Francis Cromarty suostui kumminkin odottamaan kauhean tapauksen loppua. Opas ei antanut seuralaistensa kumminkaan jäädä tälle paikalle, vaan saattoi heidät metsän-aukon etupuolelle. Sieltä he puiden suojasta näkivät makaavien ryhmät.

Passepartout, joka oli kiivennyt puun ylimmälle oksalle, hautoi erästä ajatusta, joka ensin oli salamana sävähtänyt hänen mieleensä ja nyt oli juurtunut hänen aivoihinsa.

Ensin hän oli sanonut itselleen: "Mikä hulluus!" Mutta nyt hän arveli: "Mutta miksipä ei! Keino kuin keino, kenties ainoakin, ja sitten tuollaiset hupsut tuolla..."

Passepartout ei kumminkaan ilmaissut ajatustansa, vaan liukui käärmeenä oksia myöten alas, jotka taipuivat hamaan maahan asti.

Hetket kuluivat, ja pian osoittivat moniaat vaaleat juovat itäisellä taivaalla päivän koittavan. Syvä pimeys kumminkin vallitsi vielä.

Tämä oli juuri tuo kovan onnen hetki. Yleinen melu nousi makaavien joukossa; hervottomat heräsivät henkiin jälleen. Tamtam-rummut rämisivät. Laulut ja huudot alkoivat uudelleen. Hetki oli lyönyt, jona poloisen oli kuoleminen.

Pagodin portit aukenivat. Kirkas valo loisti sieltä. Mr. Fogg ja sir Francis Cromarty näkivät nyt selvästi uhrin, joka oli kirkkaasti valaistuna ja jota kaksi pappia talutti ulos. Heistä näytti, kuin olisi poloinen, toipuneena huumauksestansa, vaistoperäisellä puolustuksentunnolla koettanut päästä irti pyöveliensä käsistä. Sir Francisin sydän tykytti kovasti, ja kun hän suonenvetoisesti tarttui Phileas Foggin käteen, tunsi hän avatun veitsen hänen kädessään.

Nyt läksi joukko liikkeelle. Nuori ruhtinatar oli jälleen vaipunut horroksiin hampun savun vaikutuksesta. Hän kulki fakiirien välissä, jotka uskon vimmassa huutaen ja kirkuen seurasivat häntä puhellen uskonnollisista asioista.

Phileas Fogg ja hänen seuralaisensa hiipivät hiljaa kansanjoukon jäljessä.

Kahden minuutin kuluttua tuli joukko mainitun pienen joen rannalle ja pysähtyi noin viidenkymmenen askeleen päähän roviosta, jolla rajahin ruumis oli. Hämärässä he erottivat uhrin, joka aivan hervotonna virui puolisonsa ruumiin vieressä.

Tulisoihtu pistettiin rovion ääreen, ja öljyllä valellut puut leimahtivat heti tuleen.

Tässä tuokiossa oli sir Francisilla ja oppaalla täysi tekeminen pidellessään kiinni Phileas Foggia, joka hurjan rohkeana tahtoi rynnätä roviolle.

Phileas Fogg pääsikin jo irti heidän käsistään, mutta silloinpa näky muuttui. Kuului kauhistuksen huuto, ja koko kansanjoukko lankesi hädissänsä kasvoilleen maahan.

Eihän vanha rajah ollutkaan kuollut, sillä tuoltahan hän näkyi äkkiä nousevan, nostavan nuoren ruhtinattaren syliinsä ja aaveena astuvan alas roviolta, savun keskitse, joka teki hänet niin kamalan näköiseksi.

Fakiirit, sotamiehet, papit, kaikki olivat kauhistuksissansa maassa suullaan, uskaltamatta nostaa silmiänsä tuohon ihmeiden ihmeeseen.

Uhri lepäsi tajutonna kantajansa lujilla käsivarsilla eikä näkynyt painavan siinä ollenkaan. Mr. Fogg ja sir Francis olivat asemillaan. Parsilainen oli kumartunut, ja Passepartout oli kai hänkin hämmästynyt.

Kuolleista herännyt tuli sillä tavoin sille paikalle, jossa herra Fogg ja sir Francis Cromarty seisoivat, ja virkkoi hätäisesti:

-- Pillit pussiin!

Se oli Passepartout itse. Passepartout se oli hiipinyt roviolle savun tuprutessa! Passepartout se oli nuoren rouvan temmaissut kuoleman kidasta! Passepartout se oli, yhä rohkeasti yritystään jatkaen, kulkenut hämmästyneen kansanjoukon keskitse!

Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kaikki neljä metsään, ja norsu kiidätti heidät kovaa vauhtia pois. Mutta huudot ja kiljunnat, jopa luotikin, joka lävisti Mr. Foggilta hatun, osoittivat, että pako oli huomattu.

Palavalla roviolla näet oli sittenkin jäljellä vanhan rajahin ruumis. Papit, toipuneina hämmästyksestään, olivat huomanneet, että heidän uhrinsa oli rohkealla tavalla ryöstetty heiltä pois.

Suoraa päätä he olivat juosseet metsään, sotamiehet perässä. Oli ammuttu muutamia pyssynlaukauksia, mutta täyttä neliä kiitivät naisenryöstäjät tiehensä ja olivat pian päässeet ulommaksi luotien ja nuolten kantamaa.

XIV.

Phileas Fogg kulkee ihanan Gangeen laakson kautta katsahtamattakaan siihen.

Pelastus oli onnistunut. Tunnin aikaa vielä jälkeenpäin nauratti Passepartout'ia tämä vikkelä menestys. Sir Francis Cromarty oli puristanut tuon uljaan pojan kättä. Herra Fogg oli sanonut hänelle: well! (hyvin!) -- ja tuo sana hänen suussansa merkitsi erinomaisen korkeata hyväksymistä. Tähän oli Passepartout vastannut, että kunnia koko tästä asiasta tulee hänen isännällensä. Hänelle, Passepartout'ille, se oli muka ollut vain "tuommoinen hassu päähänpisto", ja oikein sydämen pohjasta hän nauroi ajatellessaan, että hän, Passepartout, entinen nuoralla-tanssija, entinen palokunnan kersantti, oli ollut viehättävän naisen miehenä, balsamoituna indialaisena ruhtinaana!

Nuori indiatar ei vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Villavaippoihin kiedottuna hän makasi toisessa istuinkorissa.

Norsu, tarkan oppaan ohjaamana, kulki kovaa vauhtia vielä pimeän metsän kautta. Tunnin kuluttua siitä kuin oli Pilajin pagodilta lähdetty, saavuttiin suunnattoman suurelle lakealle. Kello 7 pysähdyttiin lepäämään. Ruhtinatar makasi yhä vielä horroksissaan. Opas antoi hänelle vähän vettä, johon oli sekoitettu pari pisaraa konjakkia, mutta oopiumin vaikutus kesti yhä vieläkin jonkun aikaa.

Sir Francis Cromarty, joka tiesi, mitä hampunsavu vaikuttaa, ei ollut ensinkään levoton hänen tähtensä.

Mutta vaikkei hän ollut rauhaton nuoren ruhtinattaren toipumisesta, niin ajatus hänen tulevaisuudestaan ei sallinut hänen olla levollisena. Hän sanoi suoraan Phileas Foggille, että jos ruhtinatar jää Indiaan, niin hän jälleen joutuu pyöveliensä käsiin. Näitä pirun riivaamia olentoja oli kaikkialla Indiassa, ja kaiketikin he, olkoon poliisi kuinka valpas tahansa, saavat uhrinsa jälleen valtoihinsa, jollei Madrasissa, niin Bombayssa, ellei siellä, niin Kalkuttassa. Sir Francis kertoi, asiata todistaakseen, samanlaisen seikan, joka oli tapahtunut joku aika sitten. Hänen mielestänsä tuo nuori nainen ei ollut turvassa ennenkuin ulkopuolella Indian nientä.

Phileas Fogg sanoi panevansa nämä tiedot visusti muistiinsa.

Kello 10 ilmoitti opas, että nyt oli tultu Allahabadin pysäyspaikalle. Sieltä alkoi jälleen rautatie, jota myöten vuorokaudessa pääsee Allahabadista Kalkuttaan.

Phileas Fogg ennättää siis oikeaan aikaan höyrylaivalle, joka seuraavana päivänä, lokakuun 25:ntenä, kello 12 päivällä oli lähtevä Hongkongiin.

Ruhtinatar nostettiin erityiseen huoneeseen pysäyspaikalla. Passepartout lähetettiin ostamaan tarpeellisia kapineita, niinkuin vaatteita, saaleja y.m., mitä vain löytäisi. Rahoja hän ei saa säästää, niin sanoi isäntä.

Passepartout läksi heti ulos ja juoksi katuja pitkin ylös ja alas. Allahabad, s.o. Jumalan kaupunki, on pyhimpinä pidettyjä paikkoja Indiassa, se kun on rakennettu kahden pyhän virran, Gangeen ja Dshumnan, yhdyntäpaikalle. Näiden virtain varsille tekevät hurskaat ihmiset toivioretkiä kaikilta haaroin niemimaata. Muutoin kertoo taru Gangeen lähteen olevan taivaassa, josta Brama on sen armossansa pannut juoksemaan maahan.

Ostoksia tehdessään oli Passepartout ennättänyt katsella kaupunkia, joka ennen oli suojattu komealla, nyt valtion vankilaksi muutetulla linnoituksella. Nykyään ei siinä enää harjoiteta kauppaa eikä mitään teollisuutta, vaikka se ennen muinoin oli ollut kuuluisa kauppa- ja tehdaskaupunki. Passepartout, joka turhaan oli hakenut muotimakasiinia, ikäänkuin olisi luullut kävelevänsä Lontoossa Regent-Streetillä muutaman askeleen päässä Farmer & C:sta, ei saanut haluamiansa kapineita -- skotlanninkankaista leninkiä, suurta vaippaa ja komeata saukonnahkaista kappaa -- muualta kuin eräältä hävyttömältä juutalaiselta, jolle hänen täytyi maksaa 75 puntaa siitä. Kaupat tehtyänsä hän kumminkin palasi riemuissaan pysäyspaikalle.

Mrs.[7] Auda oli ruvennut toipumaan. Pilajin pappien aikaansaama huumaus haihtui haihtumistaan, ja hänen kauniisiin silmiinsä palasi jälleen koko ihanuudessaan hindulainen sulous.

Kuningas ja runoniekka Usaf Uddaul ylistelee Ahmehnagaran kuningattaren suloja tällä tavalla:

"Hänen loistavat hiuksensa, kahtia jaetut, verhoavat hänen hentojen, valkoisten, terveydestä loistavain poskiensa soinnukkaita piirteitä. Hänen kiiltomustat kulmansa kaareilevat kuni Kaman, rakkauden jumalan, jousen kaari, ja hänen pitkäin silkkisten silmäripsiensä alla, suurten kirkkaitten silmäin mustasta teräksestä heijastuu, kuni Himalaijan pyhistä järvistä, taivaallinen, puhdas valo. Siroina, tasaisina, lumivalkoisina kiiltävät hänen hampaansa hymyhuulten välissä kuni kastepisarat granaattikukan puoleksi puhjenneessa terässä. Hänen pienoiset, soreat korvansa, piirteiltään säännölliset, hänen punertavat kätösensä, hänen pienet, somat jalkansa, hennot kuni lootos-kukan umppu, kimaltelevat ihanimmista Ceylonin helmistä, komeimmista Golkondan timanteista. Hänen solakka, yhden käden täyttämä vyötäisensä enentää kauneutta hänen pyöreäin lanteittensa muodosteessa ja koko hänen vartalonsa täyteläisyydessä, jossa kukoistava nuoruus näyttää runsaimmat aarteensa, ja hänen silkkisen vaippansa poimut kertovat, että hänet on hopeaan veistänyt Vicvacarma'n, iankaikkisen kuvanveistäjän, jumalainen käsi."

Tämä runollinen kuvaus olkoon nyt sillänsä, mutta varmaa on, että Mrs. Auda, Bundelkundin rajahin leski, oli "viehättävä" nainen sanan täydessä merkityksessä. Hän puhui englanninkieltä varsin sujuvasti, eikä opas ollut yhtään laskenut liikoja sanoessaan nuoren parsilaisen aivan muuttuneen kasvatuksen vaikutuksesta.

Juna oli valmiina lähtemään Allahabadista. Parsilainen oli myös tullut sinne. Mr. Fogg maksoi sovitun palkan eikä penniäkään enempää. Tämä hiukan ihmetytti Passepartout'ia, joka kyllä tiesi, kuinka paljon tuo luotettava opas oli tehnyt hänelle hyötyä. Olihan parsilainen henkensä uhalla ottanut osaa Pilaji-juttuun, ja jos hindut myöhemmin saavat hänet kiinni, niin hän tuskin voi välttää heidän kostoansa.

Vielä oli jäljellä kysymys Kiunista. Mitä kummaa sillä tekisi, tuolla kalliilla norsulla?

Mutta Phileas Fogg oli jo ratkaissut tuon kysymyksen.

-- Kuules, parsilainen, -- sanoi hän oppaalle, -- sinä olet tehtäväsi hyvin toimittanut. Olen maksanut palkan työstäsi, mutta en uskollisuudestasi. Saat norsun omaksesi, jos tahdot.

Oppaan kasvot loistivat.

-- Sehän on koko omaisuus, jonka teidän arvoisuutenne minulle lahjoittaa! -- huudahti hän.

-- Ota vaan, parsilainen, -- vastasi Mr. Phileas Fogg, -- velkaa sinulle sittenkin jään.

-- Se kelpaa se! -- huusi Passepartout. -- Ota pois, ystävä! Kiuni on kelpo ja uljas eläin.

Passepartout meni eläimen luo ja antoi sille sokeria lausuellen:

-- Se, Kiuni, se, se!

Norsu osoitti mieltymystään muutamalla omituisella mörinällä, sieppasi sitten kärsällään Passepartout'ia vyötäisistä ja kohotti hänet päänsä kohdalle. Passepartout ei pelännyt ollenkaan, vaan silitteli ja hyväili elukkaa, ja Kiuni laski hänet hiljalleen jälleen maahan. Ja hyväksi lopuksi läväytti kunnioitettava Kiuni häntä kärsällään, johon vastaukseksi kunnioitettava ranskalainen läväytti häntä kädellään.

Tuokion kuluttua istuivat Phileas Fogg, sir Francis Cromarty ja Passepartout mukavassa rautatievaunussa, jossa paras sija oli suotu Mrs. Audalle. Juna kiiti nyt tulista vauhtia Benaresin kaupunkia kohti.

Sinne oli korkeintaan 80 peninkulmaa, ja he saapuivat sinne kahden tunnin kuluttua.

Matkalla toipui nuori rouva täydellisesti; hangin unettavat höyryt olivat kokonaan haihtuneet.

Kuinka kovin hän hämmästyi nähdessään olevansa rautatievaunussa, puettuna eurooppalaiseen pukuun ja matkustajien seurassa, joita hän ei tuntenut!

Matkatoverit osoittivat hänelle ensin mitä hellintä huolenpitoa ja virkistivät häntä muutamalla pisaralla likööriä. Sen jälkeen kenraali kertoi koko tapauksen ja huomautti, kuinka Phileas Fogg oli ollut vähällä uhrata henkensä hänen pelastuksekseen, ja selitti sitten, miten pelastus oli tapahtunut ja kuinka suuri osa Passepartout'illa oli siinä työssä ollut.

Mr. Fogg ei sanonut tuohon yhtään mitään. Passepartout kainosteli ja saneli sanelemistaan, että "mitäs turhia, eihän se..."

Mrs. Auda kiitti pelastajiansa sydämellisesti, enemmän kyynelillä kuin sanoilla. Hänen kauniit silmänsä ilmoittivat hänen sydämellisen kiitollisuutensa vielä selvemmin kuin huulet. Kun hänen mieleensä sitten jälleen johtui tuo hirveä uhrausjuhla, tuo Indian maa, jossa niin monet vaarat häntä odottivat, silloin kävi kylmä vavistus koko hänen ruumiinsa kautta.

Phileas Fogg ymmärsi Mrs. Audan ajatukset ja rauhoittaaksensa häntä tarjoutui, muutamalla kylmällä sanalla kuitenkin, viemään hänet Hongkongiin, jonne hän jäisi siksi kuin asia on unohdettu.

Kiitollisena otti nuori rouva tarjouksen vastaan. Hongkongissa sattuukin hänellä olemaan sukulainen, parsilainen hänkin ja etevimpiä kauppiaita sanotussa kaupungissa, joka on kaikin puolin englantilainen, vaikka onkin Kiinan rannalla.

Kello puoli yksi pysähtyi juna Benaresissa. Bramiinilaiset tarut kertovat tämän kaupungin olevan samalla paikalla kuin muinoin Kaasin kaupunki, joka ennen vanhaan oli heilunut ilmassa kuin Muhammedin hauta. Mutta nyt meidän reaalisena aikanamme sijaitsi Benares eli Indian Ateena, kuten orientalistit sitä nimittävät, varsin yksinkertaisesti maassa, ja Passepartout näki vilaukselta sen kivikartanot ja oksista punotut mökit, jotka näyttivät varsin viheliäisiltä.

Tänne oli sir Francis Cromarty jääpä. Hänen sotajoukkonsa oli majoitettuna muutamain peninkulmain päähän kaupungista pohjoiseen. Kenraali sanoi senvuoksi jäähyväiset Phileas Foggille toivottaen hänelle hyvin paljon onnea ja sanoen suovansa, että tämä uudelleen tekisi tällaisen matkan vähemmin omituisella, mutta sitä edullisemmalla tavalla. Mr. Fogg ojensi sanaakaan sanomatta kätensä. Mrs. Auda lausui hänelle sen sijaan sydämelliset jäähyväiset. Hän ei sanonut koskaan unohtavansa kiitollisuuden velkaansa sir Francis Cromartylle. Passepartout'ia kenraali kunnioitti ystävällisellä kädenpuristuksella. Liikutettuna Passepartout kysäisi, missä ja milloin hän saisi uhrautua kenraalin edestä.

Niin erottiin.

Benaresin kaupungista alkaen kulkee rautatie osittain Gangeen laakson kautta. Vaunun akkunasta näki kirkkaalla ilmalla ohitse kiitävän Beharin maakunnan viheriällä verhottuja vuoria, ohra- ja maissipeltoja, jokia ja järviä, joissa veheriät alligaattorit mellastivat, somia kyliä ja vihantia metsiä. Muutamia norsuja ja isokyttyräisiä zebu-härkiä näkyi uiskentelevan virran vedessä, ja huolimatta myöhäisestä vuodenajasta ja jotenkin jo viileästä ilmasta oli siinä hinduja kumpaakin sukupuolta joukottain kylpemässä, niinkuin käskee heidän uskontonsa. Nämä uskovaiset, buddhalaisuuden suuret viholliset, tunnustavat Braman uskontoa, jota edustaa kolme jumalaolentoa: Vishnu, auringon jumala, Shiva, luonnonvoimain olennoima, ja Brama, pappien ja lainsäätäjäin korkein mestari. Mutta milläpä silmin nuo Bramat ja Shivat ja Vishnut katsoisivat nykyistä britannioittua Indiaa, kun viheltelevät höyrylaivat saastuttavat pyhän Gangeen vettä, säikyttäen kalalokkeja sen pinnalla, kilpikonnia, joita sen rannoilla syntyy, ja hartaita uskovaisia, jotka pitkällään venyvät sen äyräillä.

Koko tuo kuva kiiti salaman nopeudella ohitse, ja usein kietoi savu sen sakeaan vaippaansa. Matkustajat tuskin erottivat Kunarin linnan, 20 peninkulman päässä kaakkoiseen Benaresin kaupungista, Belfarin rajahien entisen linnan; Gatsepurin ja sen isot ruusuvesitehtaat; lordi Cornwallisin haudan Gangeen vasemmalla rannalla; linnoitetun Buksarin kaupungin; Patna nimisen ison tehdas- ja kauppakaupungin, jossa pidetään Indian suurimpia oopiumi-markkinoita; Monghir nimisen kaupungin, joka on yhtä englantilainen kuin Manchester tai Birmingham, tunnettu valinpajoistaan ja asetehtaistaan, ja jonka korkeat tehtaiden piiput nokeavat sakealla savullaan Braman taivasta -- oikea korvapuusti unelmain maassa!

Tuli yö. Ulvoen ja kiljuen pakenivat tiikerit, karhut ja sudet veturin edeltä, joka syöksi nopeinta vauhtia, ja matkustajilta jäivät näkemättä kaikki Bengalin merkillisyydet, Golkonda, Guurin rauniot, Murshedabad, entinen pääkaupunki, Burdvan, Hugly, Chandernagor, tuo ranskalainen kaupunki Indian alueella, -- kuinkahan ylpeä olisi Passepartout ollutkaan, jos olisi saanut nähdä Ranskan lipun liehuvan siellä!

Viimeinkin tultiin Kalkuttaan kello 7 aamulla. Postihöyrylaiva oli lähtevä Hongkongiin vasta puolenpäivän aikana. Phileas Foggilla oli siis vielä viisi tuntia aikaa.

Matkasuunnitelman mukaan hänen piti oleman Indian pääkaupungissa lokakuun 25 p:nä, 23 päivää Lontoosta-lähtönsä jälkeen. Määrättynä päivänä hän oli sinne saapunutkin. Hän ei siis ollut voitolla eikä tappiolla. Valitettavasti oli kaksi päivää, jotka hän oli voittanut matkalla Lontoosta Bombayhin, mennyt häneltä hukkaan -- lukija tietää jo miten; mutta luultavaa on, ettei Fogg ollut siitä yhtään pahoillansa.

XV.

Setelitukku laihtuu jälleen.

Juna oli pysähtynyt laiturin ääreen. Passepartout astui ensimmäisenä ulos vaunusta. Häntä seurasi herra Fogg, auttaen nuorta rouvaa. Phileas Fogg oli päättänyt mennä suoraan höyrylaivalle, jonka oli määrä lähteä Hongkongiin, toimittaakseen siellä mahdollisimman mukavan kajuutan Mrs. Audalle, jota hän ei tahtonut hetkeksikään jättää yksikseen, niin kauan kuin vielä oltiin tässä maassa, jossa niin monet vaarat häntä uhkasivat.

Mutta juuri kun Mr. Fogg oli tullut ulos asemahuoneesta, astui hänen luokseen poliisimies.

-- Mr. Phileas Fogg, niinkö? -- kysyi hän.

-- Niin.

-- Ja tuo mies on palvelijanne? -- jatkoi poliisi osoittaen Passepartout'ia.

-- On.

-- Seuratkaa, minua kumpikin.

Mr. Fogg ei osoittanut hämmästystään vähimmälläkään liikunnolla. Poliisimies oli lain edustaja, ja lakia englantilainen pitää pyhänä. Passepartout, ranskalainen kun oli, yritti ruveta keskustelemaan, mutta poliisi laski kätensä hänen olalleen, ja Phileas Foggkin viittasi häntä tottelemaan.

-- Saako tämä nuori rouva tulla mukaan? -- kysyi Mr. Fogg.

-- Saa, -- vastasi poliisimies.

Poliisimies saattoi Mr. Foggin, Mrs. Audan ja Passepartout'in palkigari nimisten nelipyöräisten vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Kaikki nousivat vaunuihin, ja niin ajettiin parikymmentä minuuttia, jolla välin ei kukaan virkkanut mitään.

Ensin ajettiin "Black City'n" (Mustan kaupungin) läpi, jonka kapeilla kaduilla ja viheliäisten asuntojen ympärillä vilisi kaikennäköistä ryysyistä ja likaista väkeä; sitten kuljettiin eurooppalaisen kaupunginosan kautta, joka näytti hauskemmalta kivikartanoineen kookospalmujen suojassa. Vaikka vielä oli hyvin aikaista, näkyi kumminkin komeita herroja ajelevan upeissa vaunuissa.

Palkigari pysähtyi erään talon eteen, joka näytti yksinkertaiselta; nähtävästi se ei ollut mikään asuinkartano. Sittenkuin vaunuista oli noustu, vei poliisimies vankinsa -- sillä semmoisiahan he olivat -- erääseen huoneeseen, jonka akkunat olivat varustetut rautaristikolla.

-- Kello puoli yhdeksän kutsutaan teidät tuomari Obadian eteen, -- virkkoi hän ja meni pois lukiten oven perässään.

-- Nyt on piru merrassa, -- sanoi Passepartout istahtaen tuolille, -- nyt olemme vankeudessa.

Mrs. Auda kääntyi heti herra Foggin puoleen ja sanoi liikutuksella, jota hän turhaan koetti salata:

-- Hyvä herra, jättäkää minut oman onneni nojaan! Minun tähteni teitä ahdistetaan siitä syystä, että olette pelastaneet minut!

Phileas Fogg vastasi vain, että se on mahdotonta. "Sutty"-asianko tähden ahdistettaisiin? Mitä joutavia? Kukapa uskaltaisi astua esiin kantajana? Tässä oli joku erehdys tapahtunut. Mr. Fogg lisäsi, ettei hän missään tapauksessa jätä nuorta rouvaa, vaan saattaa hänet hamaan Hongkongiin.

-- Mutta höyrylaivahan lähtee puolenpäivän aikana! -- sanoi Passepartout.

-- Ennen puoltapäivää olemme höyrylaivalla, -- virkkoi tyyni gentlemanni.

Tämä lausuttiin niin vakavasti, että Passepartout'kin sanoi itsekseen:

-- No peijakas! Sehän on tietty se. Ennen puoltapäivää ollaan laivalla!

Mutta ihan varma hän ei kumminkaan tuntenut olevansa.

Kello puoli yhdeksän avattiin ovi. Poliisimies tuli sisään ja saattoi vangit viereiseen saliin. Se oli tuomarin tutkintosali, jonne oli kuulijain paikalle kokoontunut suuri joukko eurooppalaisia sekä maanasukkaita.

Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout kävivät istumaan penkille vastapäätä pöytää, jonka ääressä tuomarilla ja notaarilla oli sijansa.

Tuomari, herra Obadia, tuli pian sisään, perässään notaari. Hän oli kookas mies, lihava ja pullea. Hän otti seinältä naulasta peruukin ja pani sen päähänsä.

-- Ensimmäinen juttu esiin! -- virkkoi hän.

Mutta pian hän nosti kätensä päätään kohti.

-- Mitä ihmeitä? Eihän tämä olekaan minun peruukkini! -- huudahti hän.

-- Minunpa se näkyy olevankin, herra Obadia, -- vastasi notaari.

-- Hyvä herra Oysterpuf! Kuinka te saatatte luulla, että tuomari voisi julistaa oikeata tuomiota notaarin peruukki päässä!

Herrat vaihtoivat peruukkeja. Tällä välin oli Passepartout tuskin malttanut pysyä alallaan; viisari salin suuressa kellossa kulki hänen mielestään hirmuisen nopeasti.

-- Ensimmäinen juttu! -- äänsi tuomari.

-- Phileas Fogg! -- kysyi notaari.

-- Tässä olen, -- vastasi herra Fogg.

-- Passepartout!

-- Täss' ollaan, -- vastasi Passepartout.

-- Hyvä! -- virkkoi tuomari. -- Syytetyt! Kahtena päivänä on teitä haeskeltu jok'ainoalta Bombaysta tulevalta junalta.

-- Mistä meitä syytetään? -- kysyi Passepartout maltitonna.

-- Sen saatte kohta kuulla, -- vastasi tuomari.

-- Herra tuomari, -- sanoi herra Fogg, -- minä olen Englannin kansalainen ja minulla on oikeus...

-- Eikö ole oltu kohteliaita teille? -- kysyi Mr. Obadia.

-- Sitä en saata valittaa.

-- Hyvä! Kantajat sisään!

Tuomarin käskystä avattiin ovi, ja vartia saattoi sisään kolme hindulaista pappia.

-- Johan minä sen arvasin! -- jupisi Passepartout itsekseen, -- samat roistot, jotka tahtoivat roviolla korventaa nuoren rouvan!

Papit asettuivat tuomarin eteen, ja notaari luki kovalla äänellä kanteen, jossa Phileas Foggia ja hänen palvelijaansa syytetään bramalaisen uskonnon pyhittämän paikan saastuttamisesta.

-- Kuulitteko? -- kysyi tuomari Phileas Foggilta.