Part 5

Viiden minuutin kuluttua Mr. Fogg, sir Francis Cromarty ja Passepartout saapuivat pienen mökin edustalle, jonka vieressä oli korkea aitaus. Mökissä oli hindu ja aitauksen sisällä norsu. Pyynnöstä päästi hindulainen vieraat aitauksen sisään.

He saivat katsella eläintä, joka oli kesy ja jonka sen isäntä oli kasvattanut ei rauhalliseksi kuorman vetäjäksi, vaan uljaaksi sotaeläimeksi. Sitä varten oli hän ruvennut muodostamaan eläimen itsestänsä lempeätä luonnetta, saattaen sitä vähitellen erääseen raivotilaan, jota hindujen kielellä sanotaan mutshi'iksi , ja tämä oli saavutettava syöttämällä eläintä kolme kuukautta sokerilla ja voilla. Tällainen mieto ruokinta näyttänee sopimattomalta niin tuiman tarkoituksen saavuttamiseksi, mutta norsujen kasvattajat ovat kumminkin menestyksellä käyttäneet sitä. Kaikeksi onneksi Mr. Foggille oli norsu vielä tuskin päässyt näiden makeain päiväin makuunkaan, niin ettei mitään "mutsh'iakaan" vielä ollut näkynyt.

Kiuni -- se oli norsun nimi -- kykeni, niinkuin muutkin sukulaisensa, kulkemaan nopeasti pitkiä matkoja, ja muun puutteessa päätti Phileas Fogg käyttää sitä kulkuneuvonaan.

Mutta norsut ovat kalliita elukoita Indiassa, jossa ne alkavat vähetä. Koirakset yksinään kelpaavat sirkustaisteluihin, ja niiden hinta onkin senvuoksi korkea. Kesyinä ollessaan nämä elukat harvoin lisääntyvät, niin että uusia täytyy hankkia metsästämällä. Niitä hoidetaankin erinomaisella huolella, ja kun Mr. Fogg kysyi hindulta, tahtoiko hän vuokrata elukkaansa, niin tämä jyrkästi kielsi.

Herra Fogg tarjosi tuntuvan maksun, nimittäin 10 puntaa tunnista. Ei -- 20 puntaa? -- Ei vaikka mitä. -- 40 sitten? -- Ei sittenkään. Passepartout hypähti aina hämmästyksestä sitä korkeammalle, mitä suuremman hinnan isäntä tarjosi. Hindu se vain oli itsepäinen.

Ja kumminkin oli tarjottu summa melkoinen. Jos norsu viipyisi 15 tuntia tästä Allahabadiin, niin se jo tuottaisi isännälleen kokonaista 600 puntaa.

Phileas Fogg, millään muotoa hätäilemättä, pyysi silloin saada ostaa norsun ja tarjosi suorastaan tuhatta puntaa.

Hindu ei sanonut myyvänsä sitä ollenkaan. Tuon lurjuksen nenään kai haiskahti lihava paisti.

Sir Francis Cromarty otti Mr. Foggin syrjään ja pyysi häntä ajattelemaan tarkkaan, ennenkuin pitemmälle menisi. Phileas Fogg vastasi, ettei hän ajattelematta tee milloinkaan mitään, että hänellä oli 20 tuhatta puntaa vedossa, että hän välttämättömästi tarvitsi norsua, ja että, vaikka hänen tulisi maksaa siitä kahdenkymmenenkertainen hinta, hän ottaa sen.

Mr. Fogg meni jälleen hindun luo, jonka pienet silmät, vilkkuen ahneudesta, selvästi osoittivat, ettei tässä enää muuta ollut kysymyksenä kuin hinta. Phileas Fogg tarjosi tuhatkaksisataa, tuhatviisisataa, sitten tuhatkahdeksansataa, lopuksi kaksituhatta puntaa. Passepartout, tavallisesti niin punaposkinen, oli nyt kalpeana mielenliikutuksesta.

Kahteentuhanteen puntaan suostui hindu viimeinkin.

-- Revetkööt mun tohvelini tuohon paikkaan! -- huudahti Passepartout. -- Siin' on mies, joka osaa vaatia hintaa norsunlihasta!

Kauppa tehtiin. Nyt oli vain hankittava matkaopas. Se saatiin helposti. Muuan nuori, ymmärtäväisen näköinen parsilainen tarjoutui oppaaksi. Herra Fogg suostui, luvaten hänelle runsaan palkinnon, ja tämä tietysti ei voinut muuta kuin tehdä oppaan kahta vertaa ymmärtäväisemmäksi.

Norsu satuloitiin heti. Parsilainen tunsi tarkoin "mahun" eli kornakin (norsun-ajajan) ammatin. Hän pani loimen elukan selkään ja ripusti kummallekin kupeelle jonkinlaiset, tosin hyvin epämukavat istuinkorit.

Phileas Fogg maksoi hindulle pankinseteleissä, jotka hän otti tunnetusta matkalaukustansa. Näytti siltä, kuin ne olisi kiskottu Passepartout'in sisälmyksistä. Mr. Fogg kutsui sir Francis Cromartyn matkustamaan heidän kanssansa yhdessä Allahabadin pysäyspaikalle asti. Mitäpäs yhden hengen lisäpaino merkitsikään tuolle suurelle elukalle?

Ruokavaroja ostettiin Kholbysta. Sir Francis Cromarty asettui toiseen, Mr. Fogg toiseen koriin. Passepartout asettui ratsain norsun selkään isäntänsä ja kenraalin välille. Parsilainen kävi niskalle, ja niin lähdettiin kello yhdeksän kylästä ja vähän ajan perästä saavuttiin tiheään palmumetsään.

XII.

Phileas Fogg kulkee matkatovereinensa Indian salojen kautta ja mitä sitten tapahtuu.

Opas pysytteli yhä oikealla puolen viitoitettua rautatien linjaa, lyhentääksensä niin paljon kuin mahdollista pitkää matkaa, joka oli heidän edessänsä. Tämä viitoitettu tie mutkitteli sinne tänne, Vindias vuorten haaroja kierrellen, eikä kulkenut suoraan, niinkuin Phileas Foggille olisi ollut edullista. Parsilainen, tuntien tarkoin kaikki tiet ja polut, sanoi oikaisevansa parikymmentä peninkulmaa, jos lähdettäisiin suoraan metsän kautta. Muut, häneen luottaen, suostuivat siihen, Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty istuivat kaulaa myöten kumpikin korissansa, jossa norsun lyhytaskelinen juoksu vatkasi heitä sangen kovasti. Mutta he kärsivät sen oikealla brittiläisellä kylmäkiskoisuudella; he puhelivat peräti vähän, ja tuskin he ylettyivät toisiaan näkemäänkään.

Passepartout, ylhäisellä asemallaan, välittömästi alttiina jok'ainoalle täräykselle, muisti visusti isäntänsä varoituksen ja piti kieltään niin kaukana kurkun puolella kuin mahdollista, sillä helpostihan saattaisi tapahtua, että kieli tällaisessa tärinässä, jouduttuaan hampaiden väliin, jäisi palaa vaille. Lystikäs ranskalainen, milloin kallistuen norsun kaulan puoleen, milloin letkahtaen lautasille saakka, teki semmoisia ilmahyppyjä kuin konsanaan klovni nuoralla. Mutta huolimatta siitä oli hän iloisella mielellä, nauroi kesken "lohenhyppyjänsä" ja otti tuontuostakin taskustaan palasen sokeria, jonka viisas Kiuni sieppasi kärsällään, hetkeksikään juoksuansa tauottamatta.

Kahden tunnin kuluttua pysähdyttiin levähtämään. Sammutettuaan ensin janonsa läheisestä ropakosta elukka rupesi syömään puunoksia ja pieniä pensaita. Sir Francis Cromarty ei moittinut ollenkaan tätä pysähdystä. Hän oli rikki runneltu. Mr. Fogg puolestaan oli yhtä pirteä kuin olisi vast'ikään noussut pehmoiselta vuoteeltaan.

-- Hän mahtaa olla raudasta! -- virkkoi kenraali katsellen häntä ihmeissään.

-- Teräksestä hän on, -- vastasi Passepartout, valmistellen suurusta.

Puolenpäivän aikana antoi opas lähtömerkin. Maa kävi yhä kolkommaksi. Isompia metsiä seurasivat vähemmät horhot, joissa kasvoi tamarindeja ja vaivaispalmuja, laveat, kuivat kankaat, täynnä pensaita ja syeniittikallioita. Tässä osassa Ylä-Bundelkundia, jossa harvoin matkustajia liikkuu, asuu hurjamielinen väestö, karaistu hindujen uskonnon hirveimmissä menoissa. Englantilaiset eivät olleet voineet täydellisesti vahvistaa valtaansa tässä maakunnassa. Yhä siellä vieläkin rajahit vallitsevat saavuttamattomissa tyyssijoissansa Vindias vuoristoissa.

Useampia kertoja nähtiin joukottain hurjia hinduja, jotka osoittivat uhkaavia liikkeitä, huomatessaan nopeakulkuisen elukan kiitämistä. Mutta parsilainen vältteli heitä niin paljon kuin mahdollista, arvellen, ettei heihin ole hyvä puuttua. Metsäneläimiä nähtiin sinä päivänä hyvin vähän, tuskin muita kuin joitakuita apinoita, jotka mennä huippivat pakoon, kimmurrellen ja irvistellen senkin seitsemään sorttiin, ja sekös oli Passepartout'in mielestä hauskaa!

Yksi seikka, paitsi useampia muita, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Mihinkäs Mr. Fogg panee norsun, kun tästä kerran kunnialla on päästy Allahabadiin? Ottaako hän sen mukaansa? Mahdotonta! Ensin se maksoi niin suunnattoman paljon ja sitten vielä pitäisi maksaa siitä kuljetuspalkkaa: keppikerjäläiseksihän semmoisesta tulee paikalla. Myykö hän sen vai päästääkö vapaaksi metsään? Tuo arvoisa elukka ansaitsisi kyllä kaikkea kunnioitusta. Jos Mr. Fogg ottaisikin ja lahjoittaisi sen hänelle, Passepartout'ille, niin mitähän ihmettä hän sillä tekisi? Tuommoiset ajatukset ne lakkaamatta liitelivät ranskalaisen päässä.

Kello 8 illalla oli päästy toiselle puolelle Vindias vuorten pääselännettä, ja matkamiehet pysähtyivät pohjoisen rinteen juurella erääseen hajonneeseen bungaloviin.

Tänä päivänä oli kuljettu noin 25 peninkulmaa, ja yhtä paljon oli vielä jäljellä Allahabadin pysäyspaikalle.

Yö oli viileä. Bungalovin sisälle laittoi parsilainen kuivista oksista valkean, ja lämpö tuntuikin erittäin suloiselta. Illallinen valmistettiin mukaan otetuista eväistä, ja matkailijat söivät suurella ruokahalulla, niinkuin ainakin nälkäiset ja matkasta uupuneet. Puhelu, joka alkoi muutamilla lyhyillä lauseilla, loppui koviin kuorsaamisiin.

Opas valvoi Kiunin ääressä, joka nukkui seisoallaan, pää puun oksalla.

Mitään erinomaista ei yön kuluessa tapahtunut. Hiljaisuutta häiritsi tosin tuontuostakin kamala tiikerin ja pantterin kiljunta, ja niihin sekaantui apinain älinä. Mutta siihenpä ahnaiden petojen uhkaukset päättyivätkin; bungalovin vieraihin ne eivät yrittäneetkään kajoamaan. Sir Francis Cromarty makasi raskaasti kuin urhoollinen sotilas konsanaankin uuvuttuansa. Passepartout makasi rauhattomasti ja teki unissaan tuontuostakin kuperkeikkoja. Herra Fogg puolestaan makasi niin levollisesti kuin olisi ollut omassa hiljaisessa talossaan Saville-row'in varrella.

Kello 6 aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa. Opas toivoi pääsevänsä Allahabadiin samana iltana. Herra Foggilta menisi siis ainoastaan osa niistä 48 tunnista, jotka hän oli voittanut tähän saakka.

Nyt laskeuttiin Vindias vuorten viimeisiltä pengerryksiltä. Kiuni oli jälleen alkanut nopean juoksunsa. Puolenpäivän aikana opas kiersi Kallenger nimisen kaupungin, joka oli Kanin, Gangeen lisäjoen, varrella. Hän vältti aina asuttuja seutuja, pitäen turvallisempana kulkea autioita kankaita myöten, jotka tietävät ensimmäisiä vietteitä mahtavan laajaan jokilaaksoon. Allahabadin pysäyspaikkaan ei ollut täyttä kahtatoistakaan peninkulmaa koilliseen päin. Pysähdyttiin levähtämään banaanipuiden juurelle, joiden hedelmät, yhtä terveelliset kuin leipä ja "yhtä mehuisat kuin kerma", kuten matkustajat sanovat, maistuivat matkamiehille varsin makeilta.

Kello kahden aikana tultiin hyvin tiheään metsään, jota oli kestävä monta peninkulmaa. Opas katsoi parhaaksi kulkea tiheän metsän kautta. Tähän saakka ei ollut matkustajia kohdannut mikään este, ja matka näytti päättyvänkin onnellisesti, mutta äkkiä norsu kävi rauhattomaksi ja pysähtyi.

Kello oli silloin neljä.

-- Mikäs nyt? -- kysäisi sir Francis Cromarty kurottaen päätään korista.

-- En tiedä, herra upseeri, -- vastasi parsilainen, kuunnellen omituista melua, joka läheni tiheän lehti- ja oksaseinän lävitse.

Tuokion kuluttua melu kävi selvemmäksi. Siitä saattoi jo erottaa kaukaa ihmisten laulua ja vaskitorven ääniä.

Passepartout kuunteli hengitystään pidättäen. Mr. Fogg odotteli maltillisesti, sanaakaan sanomatta.

Parsilainen hyppäsi maahan, sitoi elukan puuhun ja juoksi metsään. Hetkisen kuluttua hän palasi jälleen.

-- Se on bramiinien juhlakulkue, -- hän sanoi. -- He tulevat tänne päin. Meidän tulee olla piilossa, jos suinkin mahdollista.

Opas päästi norsun puusta, talutti sen viidakkoon ja pyysi, etteivät herrat millään muotoa astuisi alas. Itse hän oli valmiina nousemaan norsun selkään, jos tulisi tarvis lähteä pakoon. Hän uskoi kumminkin hartaiden kulkijain menevän ohitse heitä huomaamatta, sillä tiheä lehdikko kätki heidät kokonaan.

Räikeät sävelet lähenivät lähenemistään. Yksitoikkoiset äänet sekaantuivat rumpujen ja symbaalien soittoon. Pian näkyi juhlakulkueen etupää noin 50 askeleen päässä. Oksain välitse he helposti erottivat tämän uskonnollisen juhlakulkueen omituiset jäsenet.

Ensimmäisessä rivissä kulkivat papit, pitkissä komeissa vaatteissa ja mitrat päässä. Heidän ympärillään kulki miehiä, vaimoja ja lapsia laulaen jonkinlaista ruumisvirttä, jota yhtä pitkäin väliaikain perästä keskeyttivät tamtam-rummut ja symbaalit. Heidän perässään kulkivat rattaat, jonka puolat ja kehät olivat kuin käärmeistä kokoon kiedotut. Rattailla, joita oli vetämässä kaksi paria kalliilla loimilla koristettuja zebu-härkiä, oli hirveän näköinen kuvapatsas. Sillä oli neljä kättä, ruumis maalattu mustanpunaiseksi, silmät rajut, tukka pörheä, kieli riipuksissa suusta, huulet punaiset. Kaulassa oli koristus, joka oli tehty pääkalloista, vyötäisillä vyö poikkihakatuista käsistä. Patsas oli pystyssä ison, päättömän jättiläisen hartioilla.

Sir Francis Cromarty tunsi tämän kuvapatsaan.

-- Se on jumalatar Kali, -- kuiskasi hän, -- rakkauden ja kuoleman jumalatar.

-- Kuoleman -- olkoon menneeksi, -- vastasi Passepartout hiljaa, -- mutta rakkauden -- ei koskaan; tuommoinen vanha akan kränä.

Parsilainen viittasi häntä olemaan vaiti.

Kuvan ympärillä kulki vääntelehtien ja kiemurrellen joukko vanhoja fakiireja (hurjamielisiä kiihkolaisia), kasvot maalattuina, ruumiit täynnä ristinaarmuja, joista verta tippui, oikeita pirun riivaamia olentoja, jotka vielä tänäkin päivänä heittäytyvät hindulais-juhlissa Juggernautin (epäjumalan) vaunujen alle.

Niiden perässä kulki muutamia bramiineja kalliisti kirjatuissa itämaisissa puvuissa taluttaen naista, joka tuskin jaksoi jalkojansa liikutella.

Tämä nainen oli nuori ja valko-ihoinen kuin eurooppalainen. Pää, kaula, hartiat, kasvot, kädet ja varpaat olivat täynnä jalokiviä, kaulavitjoja, korvarenkaita ja sormuksia. Kultakuteiseen, hienoon musliinivaippaan, joka oli hänen yllään, kuvautuivat selvästi hänen vartalonsa piirteet.

Tämän nuoren naisen perässä kulki -- silmää loukkaavana vastakohtana -- vartioita, paljastetut säilät kädessä ja pitkät damaskoidut pistolit vyöllä, kantaen paareilla ruumista.

Siinä oli vanhan ukon ruumis, puettu rajahin kalliiseen pukuun, helmillä kirjailtu turbaani päässä, niinkuin eläissäänkin, ja yllä silkillä ja kullalla kirjattu vaippa, vyötäisillä timanteilla koristettu kashmiri-vyö ja vieressään komeat indialaisen ruhtinaan aseet.

Sitten kulki soittoniekkoja ja viimeiseksi koko joukko hurjamielisiä, joiden kirkuna tuontuostakin voitti torvien ja rumpujen huumaavan pauhinan.

Sir Francis Cromarty katseli kaikkea tätä surullisin silmin ja virkkoi oppaalle:

-- Se on "sutty"!

Parsilainen nyykäytti päätään myönnytykseksi ja pani sormen huulilleen. Pitkä juhlakulkue astui verkalleen eteenpäin, ja vähän ajan perästä olivat viimeisetkin rivit kadonneet metsään.

Vähitellen lakkasi laulun ääni, kaukaa kajahteli vielä muutamia räikeitä ääniä, mutta pian vallitsi syvä hiljaisuus ylt'ympärillä.

Phileas Fogg oli kuullut sir Francis Cromartyn äsken lausuman sanan, ja heti kun juhlakulkue oli kadonnut näkyvistä, hän kysäisi:

-- Mitä se "sutty" on?

-- Sutty on ihmis-uhraus, Mr. Fogg, -- vastasi kenraali, -- ihmis-uhraus, joka kumminkin tapahtuu vapaaehtoisesti. Nainen, jonka äsken näitte, poltetaan huomenna päivän koittaessa.

-- Voi konnia, voi! -- kiljaisi Passepartout suutuksissaan.

-- Entä ruumis?

-- Se oli ruhtinaan, hänen miesvainajansa, joka oli itsenäinen ruhtinas Bundelkundissa, -- vastasi opas.

-- Mitenkä? -- kysäisi Phileas Fogg, osoittamatta kumminkaan mitään liikutusta äänessään. -- Onko Indiassa vielä tuommoisia verisiä tapoja? Eivätkö englantilaiset ole saaneet niitä hävitetyiksi?

-- Suurimmassa osassa Indiaa, -- vastasi sir Francis Cromarty, -- tuommoiset uhraamiset eivät enää ole tapana. Mutta näihin salomaihin emme voi mitään vaikuttaa, varsinkaan tähän Bundelkundin alueeseen. Koko pohjoisosa Vindiasvuoristoa on edelleenkin alituisten murhain ja ryöstöjen näyttötantereena.

-- Voi tuota poloista! -- jupisi Passepartout, -- mennä elävänä roviolle!

-- Roviolle, niin, -- liitti kenraali, -- ja jos hän jäisi eloon, niin tuskin saatatte kuvailla mielessänne, mihin viheliäiseen tilaan hän joutuisi. Hiukset ajettaisiin hänen päästään, ruokaa ei hänelle annettaisi kuin jokunen kahmalollinen riisiä, hän tulisi hyljätyksi, häntä pidettäisiin saastaisena olentona, ja viimein hän kuolisi jossakin nurkassa kuin kapinen koira. Tieto niin hirveästä tulevaisuudesta pakottaakin monet antaumaan poltettaviksi paljoa useammin kuin uskonnollinen hurjamielisyys. Joskus kumminkin on uhri täysin vapaaehtoinen, ja hallituksen täytyy ryhtyä koviin toimiin sen estämiseksi. Muutama vuosi sitten, asuessani Bombayssa, tuli kerran nuori leski kuvernöörin luo ja pyysi, että hänen sallittaisiin kuolla samalla roviolla, jossa hänen miehensä ruumis oli poltettava. Kuvernööri tietysti ei suostunut moiseen pyyntöön. Leski läksi kaupungista ja pakeni erään itsenäisen rajahin luokse, jossa hänen tahtonsa täytettiin.

Kenraalin puheen aikana oli opas usean kerran pudistellut päätänsä, ja kenraalin vaiettua hän virkkoi:

-- Huomispäivän uhri ei suinkaan ole vapaaehtoinen.

-- Mistä sen tiedätte? -- kysäisi sir Francis.

-- Tuon jutun tietää Bundelkundissa joka mies, -- vastasi opas.

-- Mutta eihän vaimo parka näkynyt tekevän vähääkään vastarintaa, -- huomautti sir Francis.

-- Se tuli siitä, että hän oli saatettu huumauksiin hampun ja oopiumin savulla.

-- Minne häntä nyt viedään? --kysyi sir Francis.

-- Pilajin pagodiin, kahden peninkulman päähän tästä; siellä hän on oleva viimeisen yönsä.

-- Ja milloin uhraus tapahtuu?...

-- Huomenna aamun hämärissä.

Opas talutti norsun ulos tiheästä viidakosta ja nousi jälleen sen niskaan. Hän yritti jo omituisella vihellyksellä saada sitä juoksemaan, mutta Mr. Fogg pysäytti hänet ja käännyttyään sir Francis Cromartyn puoleen sanoi:

-- Jospa pelastaisimme tuon vaimon?

-- Pelastaisimme, Mr. Fogg, niinkö? -- huudahti kenraali.

-- Minulla on vielä jäljellä kaksitoista tuntia. Saatanhan ne käyttää siihen.

-- Mutta teilläpä on hyvä sydän, -- sanoi sir Francis.

-- Joskus, -- vastasi Phileas Fogg yksinkertaisesti, -- silloin kun minulla on paljon aikaa.

XIII.

Passepartout huomaa vieläkin todeksi sananlaskun: Rohkea rokan syö.

Ehdotus oli uskallettua, täynnä vaikeuksia, kenties mahdotonkin panna toimeen. Mr. Fogg pani siinä alttiiksi henkensä tahi ainakin vapautensa ja luonnollisesti myös aikeittensa tyhjiin raukeamisen, vetonsa; mutta yhtäkaikki hän ei epäillyt. Muuten hän sai kenraalista rohkean apulaisen.

Passepartout puolestansa julisti olevansa kokonaan herrain käytettävänä. Isännän ehdotus kiihotti suuresti hänen mieltänsä. Hän näki nyt, että jääkuoren alla sykki sydän, liikkui sielu. Oikein hän mielistyi Phileas Foggiin.

Jäljellä oli ainoastaan parsilainen. Mille puolelle hän asiassa kallistuu? Kenties hän pitää hindujen puolta? Tahi jollei hän suorastaan tahdo olla avullisena, niin oli ainakin vakuutus saatava hänen puolueettomuudestaan.

Sir Francis kääntyi suoraan hänen puoleensa ja kysyi, mitä hän aikoi tehdä.

-- Herra upseeri, -- vastasi opas, -- minä olen parsilainen, ja tuo vaimo on parsilainen hänkin. Käskekää, minä tottelen.

-- Oikein, opas! -- virkkoi herra Fogg.

-- Mutta muistakaa visusti, -- jatkoi parsilainen, -- emme ainoastaan pane alttiiksi henkeämme, vaan meitä odottavat hirmuiset rangaistukset, jos joudumme kiinni. Ajatelkaa sitä.

-- Se on ajateltu, -- vastasi Mr. Fogg. -- Minun mielestäni ei meidän käy ryhtyminen toimeemme ennen yötä.

-- Sitä minäkin, -- vastasi opas.

Hindu kertoi nyt lähempiä tietoja uhrista. Vaimo oli ollut syntyjään hindu, kuuluisa kauneudestaan, parsilais-lahkoa, rikkaan kauppiaan tytär Bombaysta. Hän oli siellä saanut täydellisen englantilaisen kasvatuksen, ja hänen tavoistaan ja opistaan päättäen olisi luullutkin häntä eurooppalaiseksi. Hänen nimensä oli Auda.

Vanhempainsa kuoltua hänet naitettiin väkisin Bundelkundin rajahille. Kolmen kuukauden kuluttua hän jäi leskeksi. Peläten kohtaloa, joka häntä odotti, hän pakeni, mutta otettiin kiinni, ja rajahin sukulaiset, joille oli etua hänen kuolemastansa, jättivät hänet täten uhrattavaksi, eikä hän näyttänyt voivan välttää kuolemaa.

Tämä kertomus se vain vahvisti Mr. Foggin ja hänen seuralaistensa jaloa päätöstä. Opas määrättiin ohjaamaan norsua niin lähelle Pilajin pagodia kuin mahdollista.

Puolen tunnin kuluttua pysähdyttiin viidakkoon, viidensadan askeleen päähän pagodista, jota tosin itseään ei näkynyt, mutta josta hurjamielisten huudot kuuluivat varsin selvään.

Nyt pidettiin neuvoa, miten olisi päästävä uhrin luo. Opas tunsi tämän Pilajin pagodin ja vakuutti nuoren lesken olevan nyt siellä sulkeissa. Pääsisikö sinne ovesta sisään, koko joukon ollessa unen huumauksissa, vai olisiko seinä puhkaistava?

Tätä ei voitu ratkaista, ennenkuin oli päästy paikalle. Varmaa oli ainakin se, että pelastus oli toimeenpantava yön aikana ennen aamun koittoa, sillä silloinhan poloinen viedään uhrattavaksi, ja silloin ei häntä enää voi mikään ihmisvoima pelastaa.

Mr. Fogg ja hänen matkatoverinsa odottivat yön tuloa. Kello 6 illalla, jolloin pimeys peitti maan, he päättivät lähteä tutkimusretkelle. Fakiirien huutoja ei enää kuulunut. Tapansa mukaan, niin kertoi parsilainen, juovuttavat he nyt itsensä hang'illa , hamppuliuoksen sekaisella oopiumilla, ja saattaisihan olla mahdollista päästä heidän keskitsensä hamaan temppeliin saakka.

Parsilainen kulki muiden etunenässä ääneti metsän kautta. Kymmenen minuuttia hiivittyään puiden välitse he saapuivat erään pienen joen rannalle, johon näkyi halkopino, valaistu rautapylväiden päihin asetetuilla palavilla hartsipaloilla. Siinä oli rovio, laitettu kalliista santelipuusta ja valeltu hyvänhajuisella öljyllä. Roviolla oli rajahin balsamoitu ruumis, joka oli poltettava yhdessä hänen leskensä kanssa. Sadan askeleen päässä roviosta kohosi pagodi, jonka minareetit näkyivät tummain latvain ylitse.

-- Tänne näin! -- virkkoi opas matalalla äänellä. Ja entistä varovammin hiipi hän heinikossa, muita johdattaen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin tuulen humina puiden oksissa.

Opas pysähtyi avoimen paikan ääreen, johon muutamat hartsisoitot levittivät valoansa. Maassa makasi ylt'ympärillä huumaavasta oopiumista pyörtyneitä ihmisiä. Tuo kaikki näytti taistelutanterelta, joka on täynnä kaatuneita. Miehet, naiset, lapset -- kaikki makasivat sikin sokin. Muutamilta kuului silloin tällöin körinää.

Kauempana puiden välitse näkyi, kumminkin hyvin epäselvästi, Pilajin pagodi. Mutta oppaan suureksi ihmeeksi näkyi ovella tulisoihtujen himmeässä valossa rajahin sotamiehiä vartioimassa, miekat paljaina. Luultavaa myöskin oli, että papit valvoivat temppelin sisässä.

Parsilainen ei mennyt kauemmaksi. Hän näki mahdottomaksi päästä oven kautta temppelin sisään ja vetäysi senvuoksi takaisin seuralaistensa kera.

Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty olivat hekin huomanneet, ettei täältä päin ollut yrittämistäkään.

He pysähtyivät ja puhelivat hiljaa keskenään.

-- Odotetaan, -- sanoi kenraali; -- kello on vasta kahdeksan; kenties vartiat nukkuvat hekin.

-- Saattaapa olla, -- sanoi parsilainen.

Kaikki istahtivat puun juurelle odottamaan.

Aika tuntui pitkältä. Opas läksi tuontuostakin metsänrinteelle tarkastelemaan. Rajahin vartiat pysyivät valveilla tulisoihtujen loimossa, ja heikko valo kuulsi temppelin akkunoista.

Odotettiin hamaan puoliyöhön. Asema ei muuttunut, ei vartiain valppauskaan. Nähtävästi he eivät olleet saaneet "hang'ia". Senpätähden oli nyt keino keksittävä, miten saisi seinään aukon, josta temppelin sisään pääsisi. Tieto oli vain saatava, valvoivatko papit uhrin ääressä yhtä huolellisesti kuin sotamiehet temppelin portilla.

Keskusteltiin vielä kotvanen. Sen jälkeen opas ilmoitti olevansa valmis lähtemään. Mr. Fogg, sir Francis ja Passepartout seurasivat häntä. Pitkän kierroksen tehtyänsä he lähenivät pagodia vastaiselta puolen.

Kello puoli yksi yöllä he tulivat ketään kohtaamatta muurin juurelle. Tällä puolella ei ollut yhtään vartiaa, eikä siellä ollut yhtään akkunaakaan eikä ovea.

Yö oli pilkkopimeä; kuu, joka oli viimeisessä neljänneksessä, oli peittynyt synkkiin pilviin. Korkeat puut tekivät pimeyden vielä mustemmaksi.

Mutta ei siinä kyllin, että oli tultu pagodin seinän luokse; siihen oli vielä aukko tehtävä, eikä jalomielisillä pelastajilla ollut siihen tarpeeseen muita aseita käytettävinänsä kuin linkkuveitsiä. Onneksi oli kumminkin seinä tehty osaksi tiilistä, osaksi laudoista, ja tuommoisen seinän läpi ei ole vallan vaikea tunkeutua. Kun vain yksi tiili saadaan irti, lähtevät muut helposti perässä.