Part 12

Väki läheni portaita, ja alimmaiset raput tulivat pian täyteen. Toisen puolueen oli nähtävästi täytynyt peräytyä, vaikkei vielä voitu sanoa Mandiboynko vai Kamerfieldin.

-- Parasta lienee, että väistymme pois täältä, -- sanoi Fiks, joka piti oikein isällistä murhetta herra Foggista; -- sillä jos Englannilla on lusikka tässä liemessä ja täällä saavat tietää, mistä maasta me olemme, niin saattaa käydä hullusti.

-- Englannin kansalainen ... -- yritti herra Fogg sanoa.

Mutta hän ei ennättänyt puhua loppuun. Hänen takanansa portailla nousi hirveitä huutoja: Eläköön Mandiboy, eläköön, hip, hip, hurraa! -- Siellä oli joukko mandiboylaisia, jotka rupesivat ahdistamaan kamerfieldiläisiä sivulta päin.

Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Fiks olivat kahden tulen välissä. Väistyminen oli myöhäistä. Tuo ihmisjoukko, varustettu lyijypäisillä sauvoilla ja karangoilla, oli vastustamaton. Phileas Fogg ja Fiks, jotka koettivat suojella nuorta rouvaa, saivat senkin seitsemän kolausta ja tyrkkäystä. Mr. Fogg, tyynenä kuin ennenkin, koetti puolustaa itseään sillä voimalla, minkä luonto on pannut jokaisen englantilaisen kyynärpäihin, mutta turhaan. Muuan kookas, harteva, tummaihoinen punaparta, joka näkyi olevan joukon johtajana, nosti hirveän nyrkkinsä Mr. Foggia vastaan ja olisi kohdellut häntä oikein kovalla kädellä, jollei uskollinen Fiks olisi asettunut väliin ja saanut lyöntiä omaan kalloonsa. Iso kuhmu nousi heti paikalla salapoliisin korkean hatun alla, joka litistyi litteäksi kuin pannukakku.

-- Yankee![8] -- sanoi herra Fogg luoden vastustajaansa silmäyksen täynnä ylenkatsetta.

-- English!

-- Kyllä kohtaamme vielä toisemme.

-- Kohtaamme kyllä.

-- Milloin vaan tahdotte.

-- Nimenne?

-- Phileas Fogg. Ja teidän?

-- Eversti Stamp Proctor.

Väkijoukko kulki ohitse. Fiks kaatui kumoon, mutta nousi jälleen. Hän ei ollut saanut mitään sen pahempaa vammaa, mutta hänen vaatteensa olivat ihan repaleissa. Hänen matkanuttunsa oli kahtena kappaleena, ja housut olivat sen pukuosan kaltaiset, joita muutamat indiaaniheimot pitävät, otettuaan kumminkin -- muotinsa heilläkin -- ensin pois takakappaleen. Mrs. Audalle kaikeksi onneksi ei ollut tapahtunut mitään pahaa. Nyrkiniskun sai Fiks pitää hyvänään.

-- Kiitos, -- sanoi Mr. Fogg hänelle, kun oli päästy väentungoksesta.

-- Ei kestä kiittää, -- vastasi Fiks, -- mutta tulkaa.

-- Minne?

-- Vaatepuotiin.

Semmoisessa puodissa käynti olikin sangen tarpeen. Phileas Fogg ja Fiks olivat tosiaankin niin revityissä puvuissa, että olisi saattanut luulla heidän vast'ikään innokkaasti tapelleen keskenänsä Kamerfieldin tai Mandiboyn tähden.

Tunnin kuluttua olivat he jälleen hyvissä vaatteissa ja palasivat takaisin International Hotel'iin.

Passepartout odotteli isäntäänsä ja oli jo hankkinut puolen tusinaa kuusipiippuisia puukkorevolvereita. Nähtyään Fiksin isäntänsä seurassa hän synkistyi, mutta Mrs. Audan kerrottua kohtauksesta kadulla tuli Passepartout jälleen hyville mielin: eihän Fiks ollutkaan vihollinen, vaan liittolainen. Mies näkyi pitävän sanansa.

Päivällisen jälkeen he nousivat jälleen vaunuihin mennäkseen rautatielle. Vaunun ovella kysäisi Mr. Fogg Fiksiltä:

-- Oletteko nähneet eversti Proctoria?

-- En, -- vastasi Fiks.

-- Kyllä minä tulen takaisin Amerikkaan häntä hakemaan, -- virkkoi Phileas Fogg kylmästi. -- Englannin alamainen ei voi sietää tuommoista loukkausta.

Poliisimies naurahti, mutta ei vastannut mitään. Niinkuin näkyy, oli Mr. Fogg sellaisia englantilaisia, jotka eivät suvaitse kaksintaisteluita omassa maassaan, mutta kernaasti tappelevat ulkomailla ylläpitääkseen kansansa kunniaa.

Neljännestä vailla kuusi he tulivat junalle, joka oli valmiina lähtemään.

Rautatievaunuun astuessaan virkkoi herra Fogg konduktöörille:

-- Tänäänhän on tapahtunut melskeitä San Fransiskossa?

-- Se oli vain meeting, sir.

-- Luulin huomanneeni kiihkoa kaduilla.

-- Se oli vain yksinkertainen vaalikokous.

-- Kaiketi valittiin rykmentin päällikkö? -- kysäisi Mr. Fogg.

-- Ei, sir; valittiin rauhantuomari.

Phileas Fogg astui vaunuun, ja juna läksi liikkeelle.

XXVI.

Pacific-rautatiellä.

"Ocean to Ocean" (valtamerestä valtamereen) -- niin sanovat amerikkalaiset, näillä kolmella sanalla nimittäen sitä "grand trunk'ia" (isoa emärataa), joka leveimmältä kohdalta kulkee Yhdysvaltain halki. Mutta oikeastaan jakaantuu "Pacific Rail-road" kahteen eri osaan: "Central Pacific", San Fransiskon ja Ogdenin välillä, ja "Union Pacific", Ogdenin ja Omahan välillä. Omahassa yhtyy viisi eri haaraa, jotka yhdistävät sen New-Yorkiin.

New-Yorkin ja San Fransiskon välillä kulkee siis nyt rautatie, jonka pituus on kokonaista 3,786 Engl. peninkulmaa (6,050 kilometriä). Omahan ja Tyynen valtameren välillä kulkee rata halki alueen, jossa vielä asuu indiaaneja ja petoeläimiä, nimittäin sen laajan maakunnan kautta, jota mormonit rupesivat asumaan v. 1845, sittenkuin heidät oli karkoitettu Illinoisista.

Ennen vanhaan viivyttiin New-Yorkin ja San Fransiskon välillä parhaimmassakin tapauksessa kuusi kuukautta; nyt tuo matka suoritetaan seitsemässä päivässä.

Vuonna 1862 päätettiin rakentaa mainittu rautatielinja 41:nnen ja 42:nnen leveyspiirin välille, vaikka eteläisten maakuntain edusmiehet olivat tahtoneet sitä vedettäväksi etelämpään. Presidentti Lincoln itse määräsi linjain yhdyntäkohdaksi Omahan, Nebraskan valtiossa. Työ alotettiin heti paikalla ja lopetettiin piakkoin sillä amerikkalaisella tarmolla, jolle outoa on paperin töhrintä ja virkavaltaisuus. Työn pikaisuudesta ei kumminkaan ollut haittaa sen kelvollisuudelle. Preerioilla saatiin säännöllisesti puolitoista peninkulmaa valmiiksi joka päivä. Veturi kulki eilen pantuja kiskoja myöten ja toi kiskoja huomista varten, kulkien uusia kiskoja myöten, sitä mukaa kuin niitä ennätettiin naulata kiinni.

Pacific-tiehen yhtyy useampia haararatoja Iowan, Kansasin, Coloradon ja Oregonin valtioista. Omahasta lähdettyään kulkee rata Platte joen läntistä rantaa pohjoisen haaran suulle saakka, seuraa sitten eteläistä haaraa, kulkee Laramien ja Wahsatch vuorten kautta, kiertää Suolajärven, saapuu Lake-Salt-City'iin -- mormonien pääkaupunkiin --, laskee Tuilla laaksoon, pistäytyy Amerikan erämaahan, Cedar vuorten ja Humboldtin toiselle puolelle, seuraa Humboldt virtaa Sierra Nevadan ja Sacramenton kautta ja laskee vihdoin Tyynen valtameren rannalle. Kaltevuus ei ole missään, ei edes Kalliovuorillakaan, isompi kuin 12 jalkaa tuhannelle.

Sellainen on tuo pitkä rautasuoni, jonka junat kulkevat 7 päivässä ja jota myöten Mr. Fogg -- niin hän ainakin toivoi -- oli saapuva New-Yorkiin niin hyvissä ajoin, että hän joulukuun 11 p:nä pääsee lähtemään sieltä laivalla Liverpooliin.

Vaunu, johon Phileas Fogg oli sijoittunut, oli neljällä pyöräparilla kulkeva. Mitään eri osia ei vaunussa ollut, vaan kummallekin seinälle oli asetettu sohvia, joiden välinen käytävä vei toaletti- ja kabinettihuoneisiin, niinkuin kaikissakin vaunuissa. Junan kaikki vaunut olivat yhdistyksissä keskenään sivukäytävällä, jota myöten matkustajat pääsivät kulkemaan junan päästä toiseen. Siten oli heillä käytettävinään salonkivaunuja, avovaunuja, ruokailuvaunuja, kahvilavaunuja. Ei puuttunut enää kuin teatterivaunuja. Mutta kyllä niitäkin vielä joskus hankitaan.

Sivukäytävää myöten liikkui lakkaamatta kirja- ja sanomalehtikauppiaita tavaroitaan tarjoilemassa, samoin niitä, jotka myyskentelivät liköörejä, ruokatavaroita, sikareja. Ostajia ei suinkaan puuttunut.

Matkustajat olivat lähteneet Oaklandin pysäyspaikalta kello 6 illalla. Oli pilkkopimeä ja ilma kylmä, taivas oli pilvessä ja lupasi lumisadetta. Juna ei kulkenut kuin 32 kilometrin nopeudella tunnissa, pysäykset siihen luettuina, mutta silläkin nopeudella olisi ennätetty perille määrätyssä ajassa.

Vaunuissa ei puheltu juuri ollenkaan; unikin jo rupesi uuvuttamaan matkustajia. Passepartout istui salapoliisin vieressä puhuttelematta häntä kumminkaan. Viimeisten tapausten jälkeen oli heidän välinsä käynyt hyvin kylmäksi. Ei myötätuntoisuutta enää, ei luottamusta. Fiks oli entisellään, mutta Passepartout pysyttelihe hänestä loitompana, valmiina kuristamaan entisen ystävänsä.

Tunnin kuluttua junan lähdöstä rupesi satamaan lunta, onneksi ei kumminkaan niin suuressa määrin, että siitä olisi ollut haittaa junan kululle. Vaunun akkunoista ei näkynyt kuin ääretön valkoinen huntu, jota vastaan veturin höyry harmaana kuvastihe.

Kello 8 tuli vaunuun "Stewart" ja ilmoitti matkustajille, että maatapanon kello oli soinut. Pian oli tämä vaunu, "sleeping car", muutettu makuuhuoneeksi. Sohvien selkämykset nostettiin ylös, niille laitettiin makuuvuoteet, ja muutaman hetken kuluttua oli jokaisella matkustajalla mukava vuode, joka paksuilla uutimilla oli peitetty kaikilta kärkkäiltä silmäyksiltä. Lakanat olivat lumivalkoisia, pielukset pehmoisia -- ole hyvä vaan ja käy maata; ja niinpä kaikki tekivätkin, niinkuin olisi oltu mukavan postilaivan hytissä. Mutta sillä välin juna kiiti täysin höyryin Kalifornian kautta.

San Fransiskon ja Sacramenton välillä on maa tasaista. Sillä osalla rautatietä, jonka nimi on "Central Pacific Road", on lähtökohtana ensin Sacramento, josta se kulkee itää kohti, kunnes yhtyy Omahasta tulevaan rataan. San Fransiskosta Kalifornian pääkaupunkiin kulki tie suoraan koillista kohden, seuraten San Pablon lahteen laskevan American River'in rantaa. Näiden kahden tärkeän kaupungin välillä, jota on 120 peninkulmaa, kului kuusi tuntia, niin että kello 12 kuljettiin Sacramenton ohi, matkustajain maatessa sikeintä untansa. He eivät siis nähneet ensinkään tätä suurta kaupunkia, jossa Kalifornian hallitusvirastot istuvat, eivät sen leveitä katuja, eivät sen komeita hotelleja, puistoja eivätkä kirkkoja.

Sacramentosta lähdettyään tuli juna Junctionin, Roddinin, Auburnin ja Colfaksin asemain kautta Sierra Nevadan vuoristoon. Kello 7 aamulla kuljettiin Ciscon aseman kautta, ja tuntia myöhemmin oli makuuhuoneet jälleen muutettu tavallisiksi rautatievaunuiksi, ja matkustajat saivat nyt akkunoista katsella kauniita maisemia tässä vuoriseudussa. Rata totteli Sierran oikkuja, kulkien milloin ihan lähitse vuoren kuvetta, milloin pauhaten jyrkkäin kuilujen äyräillä, kierrellen isoissa käyrissä liian teräviä nurkkia, milloin sujahtaen ahtaisiin soliin, joista ei olisi luullut ulos pääsevänkään. Veturi, kimallellen säkenissänsä kuin pyhä lipas, heittäen lyhdystänsä kellertävää valoa, kumautellen hopeoitua kelloansa, lehmänheitturi edessään kuin hyväkin etulinnoitus, yhtyi vihellyksillään ja jyrinällään vuorivirtain ja koskien pauhuun ja tuprutellen savuansa ylös honkain tummiin latvoihin.

Matkalla oli peräti vähän tunneleja ja siltoja. Rata pysyttelihe vuorien rinteillä, hakematta suorinta tietä ja loukkaamatta luontoa.

Kello 9:n paikoilla juna kulki Carsonin laakson kautta Nevadan valtioon, yhä vain pyrkien koillista kohti. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin Renon asemalle, jossa oli 20 minuuttia murkina-aikaa.

Tästä lähtien nousee rata Humboldt joen vartta muutamia peninkulmia pohjoiseen. Sitten se kääntyy itää kohti, pysytellen virran rannalla hamaan Humboldt Ranges'iin saakka, jonka lähteet ovat Nevadan itäisimmässä päässä.

Murkinoituansa kävivät Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout jälleen vaunuun, jossa he mukavasti istuen katselivat ohi kiitäviä maisemia: äärettömiä ruohokenttiä, taivaan rannassa kohoilevia vuoria ja pauhaavia koskia. Silloin tällöin näkyi lauma biisonihärkiä etäällä, näyttäen mustalta muurilta. Näistä suunnattomissa laumoissa kulkevista märehtijöistä on junille välistä voittamattomia haittoja. Usein on niiden nähty tuhansittain, tiheissä riveissä, kulkevan tuntikausia radan poikki, ja junain on täytynyt pysähtyä ja odottaa, kunnes ne ovat kulkeneet ohitse.

Semmoinen tapaus sattui nytkin. Kello 3 illalla sulki junalta tien iso lauma, jossa oli vähältänsä 10 tai 12 tuhatta päätä. Vähennettyään vauhtinsa oli veturi koettanut tunkeutua tuon suunnattoman joukon läpi, mutta turhaan; sen täytyi pysähtyä.

Niin, nuo härät -- amerikkalaiset sanovat niitä, vaikkei ihan oikein, puhvelihäriksi -- kulkivat verkalleen radan poikki, mylvien toisinaan kauheasti. Ne ovat isompia kuin Euroopan härät. Niillä on lyhyet jalat ja häntä, sä'än kohdalla korkea kyttyrä, hajasarvet päässä, kaulassa ja olkapäillä pitkäkarvainen harja. Ei ollut yrittämistäkään estää niiden kulkua. Kun biisonihärät ovat kerran alkaneet kulkea jotakin suuntaa, ei niitä enää mikään saa siltä suunnalta poikkeamaan. Se on pauhaava nousuvesi elävää lihaa, jota ei mikään sulku voi pidättää.

Matkustajat katselivat tuota kummallista näkyä sivukäytäviltä. Mutta se, jota viivytys kipeimmin koski, nimittäin Phileas Fogg, hän istui paikallaan, tyynesti odotellen, milloin muka härät tahtoisivat päästää junan kulkemaan. Passepartout oli raivoissaan. Hän oli vähällä laukaista koko pistoliarsenaalinsa tuohon korvennettavaan laumaan.

-- On se tämäkin vaan maata! -- huudahti hän. -- Härät täällä pysäyttelevät junia ja astua laahaavat juhlakulussa, vähääkään kiiruhtamatta, ikäänkuin eivät näkisi estävänsä ihmisiä matkustamasta. Peijakas! Hauska olisi tietää, onkohan tämäkin vastus jo ollut ennakolta kirjoitettuna Mr. Foggin päiväkirjaan. Ja hyvä se on koneenkäyttäjäkin! Ottais ja pukkais masinallaan kylkeen koko tuota petojen paljoutta!

Mutta siitäpä ei olisi mitään hyötyä ollut. Etummaiset härät tosin olisivat kaatuneet, mutta sitten olisi junan täytynyt pysähtyä ja täysissä höyryissä ollessaan se olisi vielä helposti saattanut suistua radalta, ja sitten vasta pulassa olisi oltu!

Parasta oli siis vain odottaa kärsivällisesti; viivytyksenhän saa pian korvatuksi enentämällä vauhtia. Härkäin ohikulkua kesti ummelleen kolme tuntia. Ilta pimeni jo, kun viimeiset rivit kulkivat radan poikki. Lauman etupää katosi silloin jo eteläisen taivaan rantaan.

Kello 8 juna kulki Humboldt Ranges'in ohitse ja saapui kello puoli 10 Utah'in maakuntaan, suuren Suolajärven seutuun, mormonien omituiseen maahan.

XXVII.

Junan kulkiessa 20 peninkulmaa tunnissa kuuntelee Passepartout luentoa mormonien historiasta.

Yöllä joulukuun 5 ja 6 päivän välillä kulki juna noin 50 peninkulmaa kaakkoista kohti; sittemmin se kulki yhtä kauas koilliseen ja läheni isoa Suolajärveä.

Passepartout astui ulos kello 9 aamulla sivukäytävälle raitista ilmaa hengittämään. Ilma oli kylmä, taivas harmaissa pilvissä; lunta ei kumminkaan satanut. Aurinko kuulsi sumun lävitse isona kultaliuskana, ja Passepartout laski paraikaa, kuinka monta puntaa muka semmoinen kimppu maksaisi, kun hän äkkiä keskeytyi työssään, huomaten erään hyvin kummallisen näköisen miehen astuvan luokseen.

Tämä mies, joka oli tullut junaan Elkon asemalta, oli pitkä, mustaverinen ja mustaviiksinen mies, mustissa sukissa, mustassa hatussa, mustissa liiveissä, mustissa housuissa, valkoinen liina kaulassa ja koirannahkaiset sormikkaat käsissä. Nähtävästi hän oli pappi. Hän kulki junan päästä toiseen, kiinnittäen oblaateilla joka vaunun ovelle käsinkirjoitetun lipun.

Passepartout meni katsomaan, mitä lippuja nuo olivat, ja luki siinä, että the honourable "elder" (vanhin) William Hitch, mormonilainen lähetyssaarnaaja, aikoo junassa N:o 48 ja vaunussa N:o 117 kello 11 e.pp. pitää esitelmän mormonilaisuudesta, ja kutsuu siihen kaikkia gentlemanneja, jotka haluavat saada lähempiä tietoja "viimeisten päiväin pyhäin" uskonnosta.

-- Minä ainakin menen kuulemaan, -- arveli Passepartout, joka ei mormonilaisuudesta muuta tiennyt kuin että monivaimoisuus on heidän yhdyskuntansa perustuksena.

Tieto luennosta levisi pian yli koko junan, jossa tällä kertaa oli satakunta matkustajia. Näistä oli noin kolmekymmentä henkeä asettunut kello 11 sohville vaunussa N:o 117. Passepartout istui ensimmäisenä uskovaisten joukossa. Herra Fogg ja Fiks eivät olleet tahtoneet vaivata itseänsä sinne.

Määrättynä aikana nousi elder William Hitch ja närkästyneellä äänellä, ikäänkuin joku olisi häntä vastaan väittänyt, kiljaisi:

-- Sen minä vaan sanon, että Joe Smyth on marttyyri, että hänen veljensä Hyram on marttyyri, ja että Yhdysvaltain hallituksen vainoamiset tekevät vielä Brigham Youngistakin marttyyrin. Kuka uskaltaa väittää tätä vastaan?

Kukaan ei uskaltanut väittää tuota lähetyssaarnaajaa vastaan, jonka kiihkoinen puhe oli täydessä ristiriidassa hänen tyynten kasvojensa ilmeen kanssa. Hänen närkästykseensä oli epäilemättä syynä se seikka, että tämä aika oli mormonilaisuudelle kovain koetusten aikaa. Yhdysvaltain hallitus olikin koettanut suistaa näitä yltiöpäitä. Se oli ottanut valtoihinsa Utahin alueen ja asettanut sen Yhdysvaltain lakien alaiseksi, vangittuaan ensin Brigham Young'in, jota syytettiin kapinasta ja monivaimoisuudesta. Siitä pitäin ovat profeetan oppilaat toimineet puolta suuremmalla vireydellä, sekä puheessa että kirjallisuudessa vastustaen kongressin vaatimuksia.

Niinkuin näkyy, harjoitti elder William Hitch käännytystä rautatielläkin.

Ja niin kertoi hän nyt, milloin korottaen, milloin alentaen ääntänsä ja rajusti viuhtoen käsillään, mormonilaisuuden historian, aina vanhan testamentin ajoilta ruveten: kuinka Israelissa eräs mormonilainen profeetta Joosepin suvusta julkaisi uuden uskonnon asiakirjat ja testamenttasi ne pojallensa Moromille; kuinka vuosisatain kuluttua Josef Smyth nuorempi, farmari Vermontin valtiossa, käänsi tämän teoksen egyptiläisestä painoksesta ja nousi profeetaksi vuonna 1825; kuinka viimein enkeli taivaasta ilmestyi hänelle palavassa metsässä ja antoi hänelle Herran aikakirjat.

Nyt meni muutamia kuulijoita pois, heitä kun nuo historialliset silmäykset eivät huvittaneet; mutta William Hitch jatkoi vain luentoansa, kertoen, kuinka Smyth nuorempi isänsä, kahden veljensä ja muutamain opetuslastensa kanssa perusti viimeisten päiväin pyhien uskonnon, joka pian levisi Amerikassa ja sieltä Englantiin, Skandinaaviaan ja Saksaan, saaden uskolaisia ei ainoastaan ammattilaisista, vaan myös vapaiden taiteiden harjoittajista; kuinka siirtokunta perustettiin Ohioon; kuinka Kirklandiin rakennettiin kirkko, joka maksoi kaksisataatuhatta dollaria ja jonka ympärille nousi kaupunki; kuinka Smythistä tuli toimelias pankkiiri, ja kuinka hän eräältä muumioiden näyttäjältä sai papyroskääreen, jossa oli Abrahamin ja muiden kuuluisain egyptiläisten omin käsin kirjoittama kertomus.

Tätä juttua piisasi niin kauan, että kuulijain luku väheni vähenemistään; lopulta niitä tuskin oli kahtakaankymmentä henkeä.

Mutta siitä huolimatta kertoili elder vaan tyyten tarkoin, kuinka Joe Smyth vuonna 1837 teki konkurssin ja kuinka hänen velkojansa tervasivat hänet ja vierittelivät häntä sitten höyhenissä; kuinka hän muutaman vuoden kuluttua entistä rehellisempänä ja entistä isommassa arvossa pidettynä ilmaantui Independancen kaupunkiin Missourissa ja tuli esimieheksi kuuluisassa seurakunnassa, jossa oli kokonaista kolmetuhatta opetuslasta, ja kuinka hän sitten, pakanain vihan vainoamana, oli pakotettu pakenemaan Kaukaiseen Länteen.

Nyt oli enää kymmenen kuulijaa läsnä ja niiden joukossa vilpitön Passepartout, joka oli pelkkänä korvana. Ja nyt hän sai tietää, kuinka Smyth monen vainon perästä ilmaantui Illinoisiin ja perusti armon vuonna 1839 Mississippin rannoille Nauvoo-nimisen kaupungin, jonka väkiluku nousi 25,000 henkeen; kuinka Smythistä tuli sen kaupungin pormestari ja ylimmäinen tuomari ja sotajoukkojen päämies; kuinka hän vuonna 1843 astui esiin ehdokkaana Yhdysvaltain presidentin virkaan; kuinka hänet viimein houkuteltiin erääseen salaliittoon Carthagossa; kuinka hänet heitettiin vankeuteen ja kuinka muutamat valepukuiset miehet hänet vihdoin murhasivat.

Nyt ei ollut vaunussa enää muita kuulijoita kuin Passepartout yksinään, ja häneen nyt elder kiinnitti silmänsä, kertoen hänelle, kuinka kaksi vuotta Smythin murhan jälkeen hänen seuraajansa, tuo Jumalan lähettämä profeetta Brigham Young, läksi pois Nauvoosta ja asettui Suolajärven rannalle, ja kuinka siellä, tuolla ihmeteltävällä alueella, tuossa hedelmällisessä maassa sen tien varrella, joka kulkee Utahin kautta ja jota myöten siirtolaiset kulkevat Kaliforniaan, tuo uusi siirtokunta kasvoi suunnattoman nopeasti, juuri mormonilaisuudessa sallitun moniavioisuuden avulla.

-- Siitäpä syystä juuri, -- lisäsi William Hitch, -- kongressi meitä kadehtii, juuri siitä syystä Yhdysvaltain sotamiehet ovat tallanneet Utahin vainiot, juuri siitä syystä meidän päällikkömme, profeetta Brigham Young on otettu kiinni vastoin kaikkea ihmisoikeutta! Mutta meidätkö ylivoima musertaisi? Ei tässä maailmassa! Karkoittakoot he meidät Vermontista, Illinoisista, Ohiosta, Missourista, Utahista, kyllä me sittenkin löydämme vapaan alueen, jonne telttamme teemme. Ja te, uskollinen ystäväni, -- lisäsi elder ja iski kiivaan katseen ainoaan kuulijaansa, -- tottahan te vannotte uskollisuutta lipullemme?

-- Niinhän sitä nyt vannottiinkin, -- virkkoi Passepartout rohkeasti ja meni pois jättäen riivatun saarnaajan korpeen yksiksensä huutamaan.

Tällä välin oli juna kulkenut hyvää vauhtia ja saapui kello puoli yksi Suolajärven luoteiseen päähän. Tänne näkyi tuo laaja järvi, jota myös sanotaan Kuolleeksi mereksi ja jonne amerikkalainen Jordan laskee vetensä. Tuo kummallinen järvi, jota ryhmyiset, valkoisen suolan peittämät kalliot reunustavat, oli ennen paljoa isompi, mutta aikain kuluessa ovat sen rannat kohonneet, supistaneet sen alaa ja suurentaneet sen syvyyttä.

Suolajärvi, noin 70 peninkulmaa pitkä ja noin 35 penink. leveä, on 3,800 jalkaa ylempänä merenpintaa. Ollen aivan erilainen kuin Kuollut meri, joka on 1,200 jalkaa alempana, on sen suolaisuus melkoisen suuri, sen vedessä kun on neljäs paino-osa kiinteitä aineksia liuenneina. Sen ominaispaino on 1,7, jos veden ominaispaino on 1. Kala ei elä sen vedessä. Kalat, joita sinne tulee Jordanin, Weberin ja muiden pikku jokien mukana, kuolevat pian. Sanotaan sen veden olevan niin sakeata, ettei siihen voi sukeltaa, mutta tämä ei ole totta.

Järven rannat olivat tavattoman hyvin viljeltyjä; mormonit näet ovat taitavia maanviljelijöitä. Latoja ja suojuksia kotieläimille, laveita vehnä- ja maissipeltoja, reheviä niittyjä; kaikkialla ruusupensaita, akaasioita ja euforbioita -- tuommoiselta oli tuo maa näyttävä kuuden kuukauden perästä, mutta nyt oli kaikki kätketty hienoon lumeen, jota pyry hiljalleen pöyhötteli.

Kello 2 astuivat matkustajat vaunuista Ogdenin asemalla. Juna oli lähtevä tästä vasta kello 6, niin että Mr. Foggilla, Mrs. Audalla ja heidän kahdella seurakumppanillansa oli aikaa mennä erästä sivurataa myöten katselemaan pyhäin kaupunkia.

Kahdessa tunnissa oli kaupunki katseltu. Se on kaikin puolin amerikkalainen ja rakennettu samaan malliin kuin muutkin kaupungit Yhdysvalloissa: suunnattomiksi shakkilaudoiksi "suorain kulmien surullisella alakuloisuudella", niinkuin Victor Hugo sanoo. Pyhäin kaupungin perustaja, kaikkine uusine aatteineen, oli kumminkin pysynyt tuossa anglosaksien symmetrian-halussa. Tässä kummallisessa maassa tehdään kaikki neliöissä -- kaupungit, talot, tyhmyydet.

Kello 3 kulkivat matkustajat kaupungissa, joka on rakennettu Jordan puron ja Wahsatch vuorten lähimmäisten rinteiden keskelle. Kirkkoja oli peräti vähän. Huomattavia rakennuksia olivat profeetan talo, raastupa ja arsenaali, edelleen sinervistä tiilistä rakennetut talot verantoineen ja pylväikköineen puutarhain sisässä. Kaupunkia ympäröi savesta ja piikivestä tehty muuri, joka oli rakennettu vuonna 1853. Valtakadun varrella oli muutamia lipuilla koristettuja hotelleja, niiden joukossa "Lake Salt House".