Part 2

Mut vaitiolo kaamee on ainoo vastaus. Vain sieltä, täältä kuuluu salainen kuiskahdus: »Vei järjen hältä juomat, nyt jalat alle, kuomatl»

Pois taukoo tanssi, soitto... Maa viime maljan joi. Ei enää bajadeerein iloinen nauru soi ylitse öisen lahden... Hän peikkoin kanss' on kahden.

Hän ähkää: »Lemmen ruusut pois, pois! Ma tukehdun... Niin suukot niiden löyhkää kuin haudan avatun... Ne hengen multa salpaa, ne lyö kuin sata kalpaa!

»On ympärilläin saarto kuin kätten tahmeain, ne vetää liejun alle, ne imee hurmettain kuin iilimato juuri tai niinkuin lukki suuri...

»Mun vilu on ja helle... Yön kuumat orkideet nyt sydämeeni sataa kuin lumihiutaleet, kuin kuolinhetken kuvat puut yllein kumartuvat...

»Haa, nyt se kaikki kaatuu mun onnein Libanon! On joka runko poikki ja ontto, juureton! Tyvessä tirskuu peikot... Hyv' iltaa, iloveikot!

»Niin tutut piirteet! Melkein teit' uskon knaapeiksein! Mit' ootte, konnat, tehneet mun taikatarhallein? Puut olallanne kiikkuu... Haa, _siksi_ metsä liikkuu!»

»Ha haa, miest' älytöntä, yön peikot irvistää, on omain kättes työtä palaneet korret nää. On kuivat taikalähtees: me perimme vain tähtees!

»Jok' kerta, jolloin nälkääs rikosten riistaa söit, surmasit sulon yrtin, sen juuret poikki löit, sijalle jätit tuohon yön mustan sappiruohon.

»Jok' kerta, jolloin kaasit sa ilopikariis maan makeuden kuohaa, sait madon kukkasiis, mi raiskas kultakennon, soensi helmen hennon.

»Jok' kerta, jolloin lietsoit sydämes valkeaa himojen hiilloksella, kumarsit kuolemaa, siks povessasi suuri nyt kasvaa kalmanjuuri.

»Ja joka kerta, jolloin sa raivoks sumenit, sa myrkkykeison rintaas vihaisen istutit, mi tihkuu tihun mahlaa: syyn suossa jalkas kahlaa!

»Ja joka kerta, jolloin sun suusi herjan huus', sa yhden annoit meille omaksi onnenpuus. Jos kelle henget suuttuu, lahjansa turmaks muuttuu!»

Hän, lumometsän herra, tään kuulee korvissaan ja näkee silmissänsä pois purjehtivan maan ja tähdet, jotka sammuu, kun aamun karjat ammuu...

Hän vapisee, hän huojuu kuin vanha lahopuu, hän sata vuotta siinä hetkessä vanhentuu... Hapsilleen sataa lunta... Hän kuiskii: »Unta, unta!

»Lumottu metsä, kaikki vain tyhjä kangastus, ja knaapit, bajadeerit ja rinnan rikkaus... Mut _jotain_ oli mulla, kun köyhäks näin voi tulla!»

Hän seisoo vain ja seisoo ja tyhjään tuijottaa, hän patsahaksi juuttuu, maa allaan aukeaa... — tie lepoonko vai vaivaan, vain tiennee tähdet taivaan! —

Mut tähdet kaikk' on vaiti. Sen taru kertoo vain, tää että koston työtä oi' onnen haltiain. Kun leppyneet ne eivät, omansa peikot veivät.

ELÄMÄN NAAMIOT

AKVARELLI.

Kehto ja hauta. Välillä: savua, huurua, unta... Kesäyön keinulauta...

Tulesta jäähän maapallo, palava pyörä matkalla on, määränsä päähän.

Välillä: tulipunakukkaa, kristallikukkaa, hurmetta, lunta... Savua, huurua, unta...

KADOTETUT SIELUT.

Ne puhui mulle:

»Jos sydämesi tohdit sa heittää hukkien eteen, sa pelastat meidät!»

Ma heitin sydämeni kylän hurttien eteen. Ne haukkui, ne ryvetti sen, ne luskutti eläinlauluja eläimen tapaan ja sitten ne haastoi:

»Jos sydämesi tohdit sa heittää hukkien eteen, sa pelastat meidät!» Ma heitin sydämeni suurien susien eteen. Ne raateli, repeli sen, ne nuoli sen höyryvän hurmeen talviyönnälkään ja sitten ne haastoi:

»Jos sydämesi tohdit sa heittää ihmisten eteen, sa pelastat meidät!»

Ma heitin sydämeni sairaan ihmisten eteen. Ne ei tunteneet sitä, korulippaiden tuntijat nuo, ne ei tarvinneet sitä. Ne kaatoivat maahan rintani uhrimaljan, ne hautasivat sen jäätävään halveksintaan ja kääntyivät pilkaten pois.

RAKASTAVAISET.

Peitossa korallioksaisen onnenluolan keskellä kuolemanriuttaa he soittavat ikuisen elämän sankarivirttä harpulla äänettömyyden ja antavat hetkien valua sormien läpi kuin veden ja antavat katsehen hukkua kaukaisuuksien sineen, missä nuolena kiitää kiireinen lintu kohti piipittäväistä, piskuista pesää nokkansa vasussa lapsille iltainen eine: taivaan pelloilta pudonnut auringon jyvä...

SAIPPUAKUPLA.

Mun maailmani oli vain hajoova, hauras saippuakupla. Ken uskotti mulle: se olisi ihmisten koti, se kestäisi elämänmyrskyn, ja siinä voisimme asua yhdessä sinä ja minä! Ken soi mulle lapsen mielen, ken sekoitti leikin ja toden, ken opetti olkipillillä pienellä puhaltamaan ilmahan ihmeitä, väripalloja, maailmankuvia kummallisia, joiden särkymys oli mulle pimeys ja maailmanloppu!

VANGIT.

Päivän kuuman kuorma sulia, haaveen kalvas kuudan mulla. Vangit oomme kumpaisetkin, kaleereissa eri teiden. Sentään läpi kaltereiden lähestymme tuskan hetkin.

Mull' on vilu, sulla helle... Tule, niin tuot viluiselle sydämelle aurinkoisen; tule poltinhaavoinesi ja ma kudon kulmillesi runon viivaan kuutamoisen!

Kurjuutein on sulle laulu, murhees mulle kaunis taulu taistelusta tulen lasten... Näin on laupiaampi latu, elämä kuin sävel, satu, kaksin, rinta rintaa vasten...

SISYPHOON TYÖ.

Harjalle halata, kantaa ja nostaa tuskan tunteja, pimeitä päiviä, lankeavaisia päälle jälleen, Bastilji-paasia, orjuuden kiviä, jotk' ajast' aikaan sortuvat helmahan vierittäjälleen.

Sisyphoon työssä raadan ma raukka, Sisyphoon työtä kaikki, ah, kaikki me ijäti teemme. Turhuuden mereen kuin sadepisarat tippuvat tunnit vaivan-täydet, riemumme, tuskamme, kyyneleemme.

Kirottu, siunattu Sisyphoon rotu, kuormansa alla kisaavat lapset, joille levon onni on elämän lakko! Kantaa ja nostaa pimeitä päiviä, orjuuden kiviä tahto on taivaan ja elämän pakko.

UNEKSIJAN RIPPI.

Teon sankarikilvellä kirkastetulla. Olin tulta ma muinen. Päivin ja öin povin polttavin kuljin ma tuiretuinen, kuin Salliman säilä ma säkenöin, tulenpiirtona onneni näin: kohtalon korkean urhoks tulla, iskeä inhuutta päin, elää ja kuolla Ma jaksoin hymytä, jaksoin huolla... Ja vuotta ja tuntia tiennyt en joskaan, joka tuokio päin suurhetkeä vei. Se saapunut ei. Ja nyt ne on kaikki jo mennehen puolla päivät ja yöt ja sankarityöt, joita en tehnyt, en tehne koskaan...

Olin unta ma muinen. Joka aamu kun näin syvän taivahan sinen, tulin riemusta valkeaks tummahuinen, sulin haaveiloon: tänä päivänä saapuu se ihmeellinen, jota varten ma syntynyt oon! Joka ilta kuin siunaus rinnassa soi: kohta saan minä elämäntyöni täyttää ja ihmisveljille näyttää, mitä ihminen voi! Pois rientävät tunnit tyhjyyttä toi... Ja nyt ne on kaikki jo mennehen puolla aamut ja illat ja haavehen sillat, joill' unen katvehet karkeloi...

Kaukana kunniatieltäsi kuolla saat sinä tummuuden helmassa tuolla, kotka, niin katse ui myrskysalamoissa, sielu, min siivet jumaliin vei, ruostunut kalpa, kantelo halpa, sammunut sydän, josta kaikki on poissa, yksi vaan ei, kaipaus ei...

IKÄVÖINTI.

Ah, kuinka lyhyt onkaan elon aika! Ja lyhyemmäksi sen vielä teemme. Sit' uni uuvuttaa ja kyyneleemme ja valvottujen öiden sala-taika.

Lie houkot kaikki, suurin houkko minä: tein kadotetun onnen kuninkaaksi, mi voimat mursi, hengen maati maaksi. Pois särkyi elon soihtu säkeninä.

Lie kaikki houkot, kenkään ei kuin minä.

AH, KUINKA LYHYT...

Kun sua ikävöin, käy kylmä henkäys kuin kuolleen luista; entistä onnea en enää muista, en tuskan polttavaista hehkuakaan, ja sentään vuokses valvehilla makaan, kuin aaveen kanssa kämppään päivin, öin.

On nimes piirto elämäni puussa.

Parhainta itseäin ma ikävöin, sit' itseä, min löit ja itse löin rammaksi herkimmässä kukkakuussa, hedelmää, jonka ois se voinut kantaa, jos ei ois kukkaa vieneet rankkasateet, sit' onnea, min ois se voinut antaa, jos ei ois onnettaret olleet kateet, sit' itseä, mi ennen oli mulla, sit' itseä, miks oisin voinut tulla.

ORPO.

Laps olen outo, eksynyt maapallon päällä tään. En maammonhelmaa tuntenut, en tunne vieläkään. Oi, ihmiset, mun itkuani ihmetelkö älkää!

Ei kenkään mua tuutinut oo lauluin, suuteloin, ja unten utareista vain ma äidinmaidon join. Oi, ihmiset, ma aina tunnen janoa ja nälkää.

Niin kaunis lemmenlehto lie, mut kiinni portit sen, ja liian oksat korkeella on onnen rypälten. Oi, ihmiset, mi tuska kestää rakkauden nälkää!

Laps olen outo, eksynyt maapallon päällä tään. Mua tupaan kutsu tuloset ei lieden yhdenkään. Oi, ihmiset, niin kylmästi, ah, ohi menkö älkää!

HERÄÄMINEN.

Suru kosketti sydäntäni mun yhtenä sydän-yön hetkenä ja herätti mun vuosien pitkästä unesta.

Kuin salaman valossa näin minä silloin kaikki: hiekkaan vieriväin hetkieni kalpean hedelmättömyyden ja päivieni tylsän tyhjyyden, näin mitä kadottanut olin ja mitä kaikkea kallista viel' oli tallella mulla. Näin, mikä mun murtanut oli: tuskan taakka niin suuri, etten sietänyt enää koskea siihen kärsivin, valvovin hermoin.

Suru herätti mun ja antoi jälleen voimaa kärsimään tietoista tuskaa, ahdistusta arvoista ihmisen, nousun ja lankeemuksen laineita heitteleviä ja jumalan tuntemattoman polttavaa ruoskaa; kantamaan kuolevain kuormaa: sydämen yksinäisyyttä ja valhetta lemmen, riitaisuutta riittämättömän voiman ja kaihojen kaikkien kalvavaa kaukaisuutta.

Suru herätti mun vuosien pitkästä unesta taas elämäntaistoon.

SYNTI.

Mik' on synti? Murha, varkausko, min teettää kurjuus, sokeus tai usko? Vai valhe, petos, paha panettelu, mi maailman lapsille on lasten lelu?

Ei. Kysy: valkeintaan ken nousi vastaan, ken tieten tahtoin tinki parhaimmastaan? Ken hyvän ties, mut pahain teitä kulki, ken tunsi tunnon lain, mut suunsa sulki?

Ken luotu oli oikeutta luomaan, mut ihmisyyden hylkäs huonoin huomaan ja teki teoistansa tapain loiset vain ollaksensa niinkuin ovat toiset?

Ken luotu oli valon valtiaaksi eteenpäin käymään, mutta taipui taaksi ja viljamaansa mataroille kynti? Hän petti parhaansa. Ja se on synti.

TULI JA RAUTA.

Rukoilee rauta tulta lietsojaansa: — Jo palan, hehkun, lakkaa polttamasta! Mut tuli vastaa: — Et lie valmis vielä, punainen, jäykkäniska olet vasta, sun täytyy sulaks, valkeaksi tulla ja valua kuin vaha pehmehin kädessä mestarin.

Ihminen elämää kuin rauta tulta myös rukoilee: — Ahjosta tuskan auta! Elämä vastaa: — Et lie valmis vielä, on kova sydämes kuin hehkurauta, sen täytyy sulaks, valkeaksi tulla, säiläksi sädehtiväks voittajan, aseeksi Jumalan.

RAMPA SYDÄN.

Ihmiset veljet, tahtoisin sanoa teille hyvän ja lempeän sanan, tahtoisin antaa teille lahjarunsahan käden, tahtoisin lähetä teitä lämmössä katsehen kauniin.

Mutta mun kieleni kanta kankea on ja mykkä, käteni hervoton, tyhjä, ja mun katseeni, ah, on kaukaisuuksien vanki...

Sydän yksin roihuaa, elää ja palaa vihaa ja syytöstä synkkää vastaan kättäni köyhää, kohtaan kieltäni mykkää ja katsetta kylmää kaukaisuuksien soihduilla sokaistua...

Sydän yksin roihuaa, elää ja palaa lempeä, uljasta uhrimieltä ja kaipuuta teihin, te ihmiset veljet, sydän, tuo rampa raukka, joll' ei ole kättä, ei silmää, ei suuta, millä haastaa...

ELÄMÄN NAAMIOT.

Elämä, kuinka monin muodoin, nimin sa vastaan tulet: narrin helistimin ja traagillisen muusan murhevöin, marttyyri-ilmein, mustin tihutöin!

Ja kuink' on arvaamaton tahtos linko, — se mielipuolenko vai sankarinko? — sa, joll' on ilon, irveen naamarit ja hulluinhuoneen keisarkoturnit,

sa, jolle laulaa lemmenbarytoonit ja mylvii kansanjuhla-megafoonit ja jota palvoo klovnit, keikarit ja latteen lallatuksen leikarit,

sa, jonka tahdin määrää sirkusmarssi! Ma huokaan hiljaa: Elämä on farssi ja voimannäytteet suurisuiset sen ilvettä inhaa jälkeen ilvehen,

vain salatuulastusta, uhkaveikkaa, vain päryaivastusta, kuperkeikkaa, typeräin sattumien sumetta, valhetta silkkaa, silmäin lumetta!

Sanani herjaa taivaalle näin syytää... Mut kohta taas mun täytyy anteeks pyytää: ma itse lienen narri narrien, mut elämä on suuri, suloinen!

On suuri valheessansa, tyhjyydessään, suloinen vihatessaan, lempiessään, ihana ihmeissänsä silloinkin, kun itku, nauru sen on räikehin!

Valoja kuinka vaatisimme, joita ei silmä kestä ilman naamioita! Kasvoista kasvoihin jos Jumalan! ken nähdä saa, on oma kuoleman.

Siks kunnes korkeuteen kohoo perho, elämän raskas rauta-väliverho suojaava seinä tään on kotelon. Kypsyä siinä ihmis-osa on:

Irveestä löytää ilo sees ja vakaa, runouden armo aren harmaan takaa ja rihkamasta raukkain sielujen salaisuus syvä, ihme ihmeiden,

vaistota totuus alta harharetkein ja sfäärein harmonia halki hetkein, pyhittää riemu, tuska, siksi kun, kaikk' kerran sulaa sopusointuhun.

MERI JA TAIVAS

MERI JA TAIVAS.

Meri ja taivas, taivas ja meri, tähtinen korkeus, yösynkkä syvyys, yksi te ootte, ettekä eri, — pahuus ja hyvyys!

Yksi te ootte, varjo ja valo! Tummuus on tuutunen tähdellekin. Maan poven palo auringon hehkua pimeys sekin.

Ette oo eri, taivas ja meri, meri ja taivas! Elämän suonien sykkivä veri, pyhä on riemus ja pyhä on vaivas!

Meri ja taivas! Ihminen, merimies matkalla harhan, syyt syvät halkoo lentävä laivas, — taivaankin tarhan!

KEVÄTRUKOUS.

Armahin kevät, luo alas meihin silmäsi säteilevät! Riemuna rintahan astu, lauluna vereen, tulen lieskana tunteiden talviseen mereen! Suo meille kaurihin jalat, suo meille joutsenen sulat, kalojen evät keinua helmassas kuin laineilla lastu, armahin kevät!

Pois pyyhi sameat päivät, pois huuhdo huolien salat, ankeat mielialat! Tee meidät lapsiksi lempes ja laulus, yhdistä meidät yhdeksi kanssa luodun muun, nuortuvan nurmen ja puun, yhdeksi kanssa sun aurinkotaulus, tuikkia, piillä kuin pisar kelmein tähtenä pienenä hohteessa manttelis helmein!

Armahin kevät, niinkuin sa herätät lehdet ja levät ja kutsut linnut, herätä sielumme soimaan, kutsu se luoksesi lentoon ja luomisvoimaan, lintuna, tuulena, purppurapilvenä taivaalla karkeloimaan, kuin säde viemään viestiä päivän, uskoa auringon voittoon aamusta iltaan, illasta aamunkoittoon!

Armahin kevät, naurava, kukkaishapsi, kuoleman voittaja, maan satukantelon soittaja, siivilles nosta kukkivan katoovaisuuden kuihtuva lapsi valkeaan joutsenlaivaan näkemään ihmeitä taivaan, ihmeitä elämän ikuisen, lempeän lain! Luo meihin armossa ain' kasvosi säteilevät, ikuinen kevät!

ILTATÄHTI.

Oi iltatähti, mi sytyt taivaan syvään sinehen, kun kaikki valkeus muu meiltä lähti, oi iltatähti, kelle nyökkäät, kelle? Maan tomulleko tiellä varjojen? Niin hyvää tekee synkkäin sydämelle sun katsees yössä ystävällinen! Myös silloin loista, konsa ihmiselle tääll' lankee varjot illan viimeisen! Oi iltatähti, käy myötä sen, ken yöhön suureen lähti!

KEHTOLAULU.

Kultainen kehto, purppuralaiva unelman prinssiä pienoista vie. Keinuos, keinuos, hiljaa, hiljaa... Kaunis on unelman saarihin tie. Heijaa, heijaa... Tähdet jo taivaalla lie...

Tuutios tummaista lempeä tuuli, laulaos lauluja purjepuu! Toisin laulavi elämän laine, kun tää lauluni unhoittuu. Heijaa, heijaa... Taivaalta katsovi kuu...

ONNEN LUPAUS.

Päivät lisää murhetta, yön tunnit tuskaa kerää, mut jossain sielunpohjassa taas laulun onni herää.

Niin ahtaaksi, niin raskaaksi tää käypi elonpiiri, mut jossain siintää kaukana kuin hento toivon viiri.

Vanhuuden vaot posken syö, mi kyynelistä kastuu, mut hiljaa sydänkammioon kuin unten armo astuu;

kuin lupaus, kuin aavistus, mi sylkyttää kuin lasta: Ei pääty tiesi tummuuteen, se valkeneepi vasta.

Se puhkeaapi kukkasiin, se kaartuu kukkulalle ja valtakunta annetaan tien vaikeen vaeltajalle.

Hiljaa sydänkammioon kuin kevät kultaa valaa. Mun sieluni, mun sieluni, viel' laululinnut palaa!

AURINGON YLISTYS.

Jos syntynyt ma oisin aikain taa, maan hämärään, jolloinka haamut maata harhaavat kivessä, puussa näki jumalat, en niitä voinut ois ma kumartaa, en Serapista, Shivaa, Nirvanaa, vain sua suurta tulen jumalaa!

Kaikk' kasvoimme sun liekkis suutelosta, oi ikuinen, sun taivaanvalo-vaahdistasi, josta elämän myrsky tulvii suonihin, punerrus puhkee puihin, kivihin. Laps yön sun puolees huudan pimennosta, laps tulen aina laulan auringosta!

Me riemuun, hehkuun havajamme vasta, kun saamme sun, sieluumme sädekieltes soittelun, päähämme seppelpaulan punotun maan ikikukkivasta purppurasta! En kuolon laps voi laulaa kuolemasta, vain auringosta, elon-antajasta!

Sa alkukoti, josta sinkos maa yöradalleen, sun kuvas elonkehrä sydän on, sun sukuas, suur sammuttamaton! En mullan laps voi multaa kumartaa, maan laps en maata, halpaa mammonan, vain sua suurta tulen jumalaa!

IHMINEN JA LAULAJA.

Kohisi kerran kosket väkevän nuoruuden: On kalvas taideniekka rinnalla ihmisen!

Pois lakastukoot kaikki laakerit laulujen, ma elämän vain tahdon syyn-, riemuntäyteisen!

Vei vuodet nuoren voiman, toi turman, puuttehen, vain kaiho yksin soimaan jäi tupaan tyhjyyden.

Ei koskaan, koskaan lakkaa sen sävel murheinen... Oon ihmisenä kuollut, mut laulajana en!

RIENTO.

Kohti virvatuikkeen tulta vaikk' yön kuiluun päätyis tiekin! Elon erheet, tuskat, riemut, kaikki harhaa virvaliekin.

Kilpaa kera virran vinhan, vaikka pyörre veiskin huiman! Elon sorjin soitto kaikaa päältä kuolon kosken tuiman!

Kaikki virrat vinhat, pitkät meren helmaan kerran taipuu, kaikki erheet, tuskat, riemut tyhjyytehen kerran vaipuu.

TAIVAANKAARI.

Sa päivän päistärikön vemmelkaari, viet jumalihin niinkuin uskon silta; sa ylhäin ulapoiden sumusaari, käyt purppuraan, kun meill' on itkun ilta!

Ja vaikk' ois häivää kaikki kultakutees, vain himarrusta hymys, kyyneleesi, ma tahdon uskoa sun kauneutees ja katsoa sun suureen korkeuteesi!

TALVITUNNELMA.

On kylmä maa. Mut aurinko, kuu, tähdet kulkee yllä. Ne mitä virkahtaa? Ah, sydän, sydän, sen sa tiedät kyllä: niin paljon hyvää voi tehdä pienellä vain hymyilyllä!

Kaikk' kattaa lumi, jää, tuo pilvet tummat talvi taivahalle. Pois hetket ennättää. Ne kiireisen vie viestin lietsomalle: ah, sydän, sydän, sa hehku, ennenkuin käyt hangen alle!

VIERAISSA.

Vierivä virta, partaasi tunnen, mutta sun soittos on soinnulta uusi. Ei mulle enää kirmaile kuohut, ei mulle enää laula sun suusi.

Tuttava talo, suojasi muistan; en enää käyskele siellä kuin koissa. Ihanat aamut, itkujen illat, rakkahat hahmot, kaikki on poissa.

Ah, oma sydän, tää käsi, tää silmä, vierahaks käynyt on vuosien mennen. Ei käsi kättele, ei silmä säihky, ei sydän liekehdi niinkuin ennen.

Kuin majapaikka vieraalla maalla niin oma itse outo on mulle. Ah, sitä päivää, että sun jälleen kodiksi tuntisin, ei enää tulle!

Mikä olen, koito? Tomujyvä hiekassa, sielu tomumajassa, halajava sinne, kunne on syössyt sydämestä hehku, sylistä elämä... Minne, minne...?

LYHDYT.

Ne mataa, ne mataa lasisten tekokukkien lailla välissä puitten lehdettömäin, talvessa hangettomassa... Ne mataa, ne mataa elämän kiiltomatojen lailla lomissa hetkien lauluttomain, sielussa raukenevassa...

Maan lyhdyt, te lyhdyt, iloittaa ette voi ikävää hengen, sentään oon välkkeenne vanki, lyhtyjen pimeä lapsi, siks kunnes se saapuu aamusammuttaja, kuoleman valkeus suuri, hautaava talvi ja hanki...

SYDÄNHÄMÄRÄ.

Sa elämänkirja, sa taulu lain, sun lahjaksi, kuormaksi taivaalta sain, sydän rinnassain.

Surut syöstä voin merehen sävelten, mut sinusta virsiä tee minä en, laki salainen.

En laulaa voi lauluja kirjan tään, elon-ehtooseen saakka ma mykkänä jään sydänhämärään.

Ken näki sun onnes ja ankeutes, ken vapaushaavees ja vankeutes? Ei yksikään.

EPITAFI.

Kuin tomu jalan alla, kuin savu kaiken katoovaisen yllä, niin olematon, olevainen oon, niin turhan tärkeä...

Kuin säkene, mi avaruuteen hajoo, kuin lumihiutale, mi veteen vajoo, niin näkyväinen, näkymätön oon, niin hauras, ikuinen...

POPPELI.

Näin haudan hiljaisen, haudalla poppelin yökastein siunatun, Auroran kyynelin... Ja aamun sätehet kun koski siihen, se helisi kuin patsas Memnonin.

Se hauta oli mun, ja lehtipilarille soi kuollut sielu kaipuun taivahille... Ja sävel, jonka kuulin, juur' ol' laulu se, min laulaa tullut ois mun ihmisille.

TAIVAS JA MERI.

Oi Jumala, jos taivas olet sa, niin meri olen minä, sieluuni syleilys ma imen aaltoin välkkehinä. En mitään ole ma, vain kuilu, kuvainen, rikosten pitkäin itku ijäinen,

vain tähtein haaverata, hauta suuri haaksirikkoisten... Ma laulan heille vaipuessa kaiken merehen: mua ällös sa, äl' itseäskään kiroa, myös täällä, täällä asuu Jumala!