Part 30

Kauppias Aronsen oli suuressa vaivassa, hänenhän piti seurata ja vahtia näitä reppureita, mutta he erosivat toisistaan ja lähtivät kukin omia teitään kylään ja hänen täytyi koettaa juosta jokaisen jäljessä. Niin jätti hän ensiksi Fredrik Strömin, joka oli ilkein suustaan, sitten Siivertin, joka ei koskaan vastannut sanaakaan, vaan yksinomaan möi; Aronsen valitsi entisen edusmiehensä ja seurasi häntä, koettaen haitata hänen kaupantekoaan. Mutta edusmies Andresen tunsi entisen herransa ja hänen tietämättömyytensä kaupasta ja kielletyistä tavaroista. — No eikö englantilainen rullalanka ole kiellettyä? kysyi Aronsen ja oli tietävinään. — On, vastasi Andresen. Mutta minä en kuljetakaan tänne lankarullia, ne minä voin myydä korvessa. Minulla ei ole ainoatakaan rullaa lankaa mukanani, katso itse! — Miten lienee. Mutta näet, että minä tiedän mikä on kiellettyä, sitä et sinä minulle opeta. —

Aronsen jatkoi sen päivän puuhaansa, sitten heitti hän Andreseninkin ja lähti kotiin. Reppureilla ei ollut enää ketään valvojaa.

Ja nyt kävi kauppa erinomaisesti. Siihen aikaan käyttivät naiset irtopalmikkoja tukassaan, ja edusmies Andresen oli mestari myymään irtopalmikoita, ja hän saattoi kun niikseen tuli myydä vaaleita palmikoita tummille tytöille ja valitti vain, ettei ollut vielä vaalempia palmikoita, harmaita palmikoita, sillä ne olivat kallisarvoisimmat. Joka ilta tapasivat pojat sitten toisensa sovitussa paikassa ja antoivat tietoja toimistaan ja lainasivat loppuun myymiänsä tavaroita toisiltansa, silloin istuutui Andresen kernaasti hiomaan pois viilalla saksalaisen tehtaanmerkin jostakin jahtitorvesta tai poistamaan Faberin kynälaatikosta. Andresen oli ja pysyi taiturina.

Siivertti sitävastoin tuotti pienen pettymykseen. Ei niin, että hän olisi laiskoitellut eikä saanut tavaroita kaupaksi, ei, hän myi eniten; mutta hän sai liian vähän rahaa niistä. — Sinä et puhele tarpeeksi, sanoi Andresen.

Ei, Siivertti ei puhunut pitkiä ruisuja, hän oli korpelainen, hän oli harvasanainen ja rauhallinen. Mitä siinä oli puhumista? Sitä paitse tahtoi Siivertti valmistua pyhiksi ja päästä kotiin, korvessa alkoivat kevättyöt. — Jensine häntä kutsuu! arveli Fredrik Ström. — Samalla Fredrikillä oli muuten itselläänkin kevättyöt tehtävänä ja vähän aikaa hukattavana, mutta kuitenkin täytyi hänen viimeisenä päivänä pistäytyä hetkeksi Aronsenille suutaan soittamaan! Minä myyn hänelle tyhjät säkit, sanoi hän.

Andresen ja Siivertti kävelivät ulkona ja odottivat sillä aikaa. He kuulivat ensiluokkaisinta suunsoittoa rihkamakaupasta ja silloin tällöin Fredrikin naurua; sitten avasi Aronsen puotinsa oven ja käski vierasta ulos. Mutta Fredrik ei tullutkaan, hän viipyi yhä ja laski juttua, viimeksi kuulivat ulkonaolijat hänen myyvän Aronsenille keinuhevosia.

Sitten lähti karavaani kotiin päin — kolme miestä, nuorta ja tervettä. He lauloivat ja taivalsivat, nukkuivat jonkun tunnin tunturilla ja taivalsivat taas. Kun he saapuivat Sellanråhon maanantaina, oli Iisakki alkanut kylvää. Oli hyvä kylvösää: kostea ilma, silloin tällöin pilkahti aurinko esiin, suunnaton sateenkaari näkyi taivaalla. Karavaani hajoaa. Hyvästi, hyvästi...

Tuolla astelee Iisakki ja kylvää, muodoltaan myllynruhon kaltainen ukko. Hän astelee kotikutoisissa vaatteissa, villat ovat hänen omista lampaistaan, saappaat hänen vasikoistaan ja naudoistaan. Hän astelee uskonnollisen paljaspäisenä, päälaki on kalju, mutta muuten on hän häpeällisen karvainen, hänen päänsä on hius- ja partametsän peitossa. Se on Iisakki, maakreivi.

Hän ei useinkaan pitänyt tarkalleen lukua päivistä, mitäpä se häntä liikutti! Hänellä ei ollut papereita lunastettavana; harakanvarpaat almanakassa merkitsivät lehmien kantoaikaa. Mutta hän tiesi Pertunpäivän syksyllä, että silloin piti olla kaikki heinä sisällä ja hän tiesi ristimessun keväällä ja että kolme viikkoa ristimessun jälkeen lähtee karhu pesästään: silloin piti kaiken viljan olla maassa. Hän tiesi mitä tarpeen oli.

Hän on korven asukas sieluineen, ruumiineen ja maanviljelijä vailla armoa. Ylösnoussut hahmo entisajoilta, joka osoittaa tulevaisuuteen, mies ensimmäisen maanviljelyksen ajoilta, oikea maamies, yhdeksänsataa vuotta vanha ja taas nykypäivän mies.

Ei, hänellä ei ollut enää mitään jäljellä kuparivuoresta saamistaan rahoista, ne on tuuli hajoittanut. Ja kenellä heistä oli enää mitään jäljellä, kun tunturi jälleen lepäsi hylättynä? Mutta korvessa viittoo kymmenen uudistaloa uusille, sadoille.

Eikö täällä kasva mitään? Täällä kasvaa kaikkea, ihmisiä, elukoita ja maanantimia. Iisakki kylvää. Ilta-aurinko paistaa siemeniin, niitä ryöppyää hänen kädestään kaaressa ja painuu kultavihmana maahan. Tuolla tulee Siivertti äestämään, sitten on hänen jyrättävä ja jälleen äestettävä. Metsä ja tunturit seisovat ja katselevat, kaikki on suurta ja valtavaa, täällä on yhteyttä ja päämäärää.

Kilikili! sanovat kellot kaukana mäellä, se lähestyy lähestymistään, elukat palailevat kotiin illaksi. Siinä on viisitoista nautaa ja neljäkymmentäviisi pikku elukkaa, elukoita on täysi kolme tiua. Tuolla menevät naiset kesänavettaan monine lypsinsankoineen, he kantavat niitä korennoissa olallaan, siinä on Leopoldiina, Jensine ja pikku Rebekka. He ovat kaikki avojaloin. Maakreivitär ei ole mukana, Inkeri itse, hän on sisällä, hänen on laitettava ruokaa. Hän astelee korkeana ja uhkeana talossaan, vestaalitar, joka sytyttää tulta keittiön uuniin. Antaa mennä, hän on purjehtinut suurella merellä ja ollut kaupungissa, nyt on hän jälleen kotona; maailma on avara, siellä pyörii pisteitä, Inkeri on pyörinyt mukana. Hän oli kaikkein vähäisimpiä ihmisten joukossa, vain muudan.

Niin tulee ilta.