Chapter 1

Produced by Matti Järvinen.

MAAN PUOLEEN

RUNOJA

J. Siljo

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1914.

Viimeinen malja.

Ma muistan linnan valkean, veen luona, metsän saartaman ja vehmaan nurmikon. Sen rantaan läikkyi ulapat ja haahdet kullanhohtavat toi aarteit' auringon.

Sen ympärillä suven maan ma muistan nuoren, riemukkaan, eloa sykkivän. Se iloks ihmismielen vain loi ilmi ihmeet unelmain ja hurmat elämän.

Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus. Muut kalliit muistan, hymyt nään, ne väikkyy, katoo hämärään kuin rinnan huokaus.

-- Ma olin linnan valtias. Mut olin liian onnekas, maan lapsi heikko vain. En onneani kestänyt, -- pois muistoihini hautaan nyt sen viime maljassain.

Pois aarteen juon, min elo soi, en sitä muille jakaa voi, sit' yksin juhlin näin. Yö ympärillä heläjää ja malja kallis kimmeltää mun, köyhän, kädessäin.

Pois verkkaan, raskain pisarin se katoo autuus, ainoisin, min koskaan näki maa. Viel' elämätä kiittäen voin juhlia tään hetkisen ja aamun unhoittaa.

Näin juhlain juhlaa vietetään! -- Käy kohta aamuun kelmeään tie keppikerjurin. Vain muistost' elää silloin saan sen onneni, -- jot' ainiaan vain uness' aavistin.

Aallon laulua.

Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen --? Sen määrä vaeltaa on pois ain eespäin, iäisyytehen.

Vain hetken luonas viivähtää ja varttas hyväillä se voi, -- sen poveen kaihon sävel jää, mut ikuisemman kaihon soi

suur koti aallon harhaavan, min onni salattuna on taa matkan kolkon, vierahan, taa monen päivän aution.

-- Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen --? Sun määräs jäädä on, -- ja pois, pois määrä kaukoaaltojen.

Rotuorhi.

Pää riipuksissa, torkkuen se kuormat kuljettaa. Ei lyöden eikä hyväillen työn touhuun sitä saa.

"Se virkeimmäss' on iässään, niin, lempo, laiska vain!" -- Mut yöllä parress' ylvään pään se nostaa havahtain:

se näkee sodan tanteret ja ratsuin korskunan ja väräjävät sieramet ja nopsan kuoleman.

Syyslehtiä.

Noin monta sydänlehteä, noin monta syystunteen tumman punaamaa ja karistamaa kätes pienoisen! Mut tuskin katsot niitä, kaunoinen, -- vain yli kiidät kisaas viatonta ja kisamielin tappavaa.

Kepeä voittos, lehdet kepeämmät, -- ja kerran ne on voittajas: kun emo maa sun painaa povelleen ja karkeloon et kiidä syksyiseen, ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät, ja karkeloivat kummullas!

Hyvät silmät.

Hyvät, hellät silmät, teissä ei mulle, ei mulle rauhaa, -- salolampeen ei veret tyytyä voi, jo koskena suoneni pauhaa,

ja sen laulussa soi meren kaiho, meren vihreän vaara ja hurma: merivihreät silmät jo nähnyt oon, -- ne on eloni elo ja surma.

Hyvät, hellät silmät, myöhään, kovin myöhään haastatte mulle! Oli aikanne kerran, korpihin kun eksyin harhailulle.

Läpi korpien nousta jo ehdin rajavuorelle maailman kahden: meren näin, elon tummat ulapat. -- En lammen vangiks, en lahden!

Meren yllä vihreät tähdet näin taivaanrannan luona, -- salolammen rauha mun kaipuustain yön hetkenä häipyi tuona.

Ne tummat tähdet, -- on niissä mun eloni lepo ja syvyys. Mua enää ei auta, ei pelasta, hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!

Syksyiset häät.

Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat, kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.

Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi. "Syys eroittaako meidätkin?" -- niin sydän vaikeroi.

Mut armas, katseen luodessani yli metsien, kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:

Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa

ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain, ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;

-- Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus: häät siell' on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;

ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys, kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.

Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen, kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;

taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään, ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.

Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on: käy käteheni, aik' on rientää onnen-liitohon.

Pois.

Jätin julkisen, liian julkisen kaupungin.

Kovin monet tuntemattomat siellä minut kaukaa levottomaksi sai, kovin monet mua hyvyydellä lahjoi, murulla kukin. Ei kenkään, kenkään koko hyvyyttä tuntenut, ei kenkään sit' yksin antaa tainnut kokonaan.

Kovin monen murene-hyvyys minut levottomaksi sai.

Ma lujuudella vyötin mieleni, heit' yhteisonneensa ma siunasin julkiseen, ma siunasin heitä ja läksin.

-- Maja matala mäellä vilpoisella, siell' asuu ainut hyvyys nyt. Kun riensi jo syysaurinko varhain vaipumaan, -- nyt siunaan kapeaa ja neitseellistä vuodetta vain.

Kylät tuoksui..

Kylät tuoksui, välkehti kaupungit, minä matkasin pois. Ne kaikki mun omani olleet ois, kylät kukkivat, helkkyvät kaupungit. Ne jätin, ne annoin pois.

Sitä kaduinko? -- Minulle kalliimpaa oli aatoksen rauha, salomaa.

Yks sentään salainen kaiho jäi poveeni piilemään: ne silmät välkehti siellä niin lempeään --, se ääni helisi siellä, -- se armaani olla vois..

Viel' enkö sais kylät, kaupungit, jotk' annoin pois...?

Karnevaaliyö.

Veriruskeat pilvet kulkee yli kaupungin verkalleen. Syli tyhjyyden kohta jo sulkee elon huumeisen, uupuneen, meri tuntematon yli rantain pian tummana tulvailee, sodan pauhun kanssaan kantain, johon sydämet raukenee.

Jo on hetkeni yksinäisin, jo on kaihottu, aikas sun! Elon maille yksinkö jäisin iäks aaveena kulkuhun --? Mana rauhansa kieltäis multa, jos en juhlien kuolla sais, jos en loppuun syömeni tulta olis hehkunut rinnallais!

Meren pisar.

(Hautalaulu.)

Meren pisar pienoinen, kotiis jälleen palaat. Lauluun suuren syvyyden yhtyä taas halaat, uskos jälleen uudistaa mereen kuuluvasi, meren rauhaa siunaavaa tuta tunnossasi.

Vielä uunna kimmeltäin nouset aaltoin yli. Yöstä unten lempeäin meren äidin-syli uuteen valoon nostaa sun, unten virvoittaman, heräät jälleen aamuhun elon aina saman.

Elämän kemut.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.

Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäs juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu.

Minun maljani meri on ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Suurherra Grosphukselle.

Ken kunnialla kantavi hattuaan, hän kysyy vain, se pitääkö satehen, hän kerskaa vain: "on omani se hattu, -- ja pää sen hatun alla!"

Ja milloin yhtä paljosta kerskaamaan sä pystyt, silloin nostan ma hatun sen, ja vannonpa: mun tunteeni se lausuvi täydellä kunnialla!

Eri Pegasoksilla.

Kun putoan, saan sietää pilkkas: "Pegasos heitti seljästään!" Niin varo, urho, oma nilkkas ja tyydy ruunaas säyseään, sen nouse silkkiloimi-selkään, kuin piltti tuoliin pehmeään, -- vaan miesten sotiin et, mä pelkään, saa kuohilaallas sinäkään!

Tekopyhät runoilijat.

(Hölderlinin mukaan.)

Pois puhe jumalista, te pilkkaajat! Teill' äly on, ei uskoa aurinkoon, ei salamain, ei merten herraan. Kuollut on maa, kuka juhlis sitä?

-- Ei hätää sentään, jumalat! Laulussa kyll' elää nimenne, vaikka hengetön, ja suurta sanaa kun on tarvis, muistetaan sinua, emo Luonto!

Miehiä.

Jopa johonkin jouduin, jopa jouduin ojasta allikkoon!

Pyryilmasta, ikävästä kadun aution, ilta-hämärän, pois piillä mielin, -- maankiertäjä, käypäläinen joka paikassa, piillä mielin nyt iloon, ihmiskuhinaan.

Ja kestikutsut muistin ja valoon ja ihmiskuhinaan niin jouduin, -- iloon en.

Vilu siell' ei ollut: kuin kesällä kivinen kauppatori, jota paahtaa päivä, jota väet ja vankkurit rämistävät, -- niin paahtui sieluni siellä.

Vakavaraiset miehet, -- kun herrain puolella istuin --, vakavaraiset miehet, joill' ei huomishuolta, joill' ainut taakka ja tuska oli harmaa helppous virkatyön, -- kuin alijumalat, kuin vaskeen valetut jumalkuvat he kaunistit kukin soppeaan. Ja yksikantaan putos lause painava lauseen jälkeen, kun vaskivaloksissa poreili aatos, tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu: sit' ei arkielämän sarkaa kyntämään he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten, pieneläjäin, kiertolaisten lailla, -- ei, he vaskiaatoksensa kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen ain uudenvuoden-takaisiin suurvelvoituksiin, kunniatehtäviin tueks yhteiskunnan kalliin; he profeetoivat vaaleista valtuuston, he pohtivat kirjanpitoa maistraatin ja hoitoa, tilejä rautatien: elon kauas eespäin he selville laskit.

Kuin kiskot rautaiset yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät --.

Kuin kimalaisten luo, kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin, kun naisten puolelle eksyin. Oli helpoitus siellä sentään: suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut, "hm!", "jaa!", "oh ei!" ja naurahdus -- ne riitti.

Oli outoa sielläkin ja sydän ontosti löi.

Mut tulipa, tulipa vihdoin suursydän Mies, täysikäinen ainut, Ihminen täysi: Sa saavuit, oi, Sa poika Marsin ja emo Maan, sydän tulta täynnä ja kylmänä pää; kelohonka, oi, iki-tuores sentään, sa tulla tuiskit vakavaraisten kansliasielujen keskeen.

Sydän laajeten, kiitollisna mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen, sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.

Jo värähtelivät hermoni tyynemmin.

Hyvin tunsit sinä myös, sinä myös viran harmauden, mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän, mitä inhoa, ikävää, ja sanoin kepein ja sielukkain löit leikiksi kaiken, mi ajuas kirkasta kihelmöi; ja puhki elomme paiseet puhuit kiihkotta, hymyillen. -- Ja sentään, sentään et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.

Ja herrain puolella hyvin elon realiteettejä hallitsi visu pääs: hyvin tunsit maistraatit, rautatiet, -- Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit. Eik' ollut "Matti taskussa" sullakaan: veros tänäkin vuonna jo maksoit, -- siis valtuustoon olet (ikävä sulle!) mahdollinen!

-- Jopa Mars, sotijalo, myös sinuss' ylensi päätään.

Sanan syttävän sattumalta joku peruukki lausui, kun olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon, -- joku lausui: "Napoleon, oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä: se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi, vain neljäkymmentä kertaa joskus, niin väitetään." -- "Veli, kuules", sa nousit, kuuman-kylmänä loisti jalo katsantosi, "kun minä vihastun, yhä harvenee mun syömeni tahti ja vihdoin vakaantuu, kun kahta alemp' on sen lyöntien luku kuin tuo Napoleonista mainittu: on korkeimmillaan vihani silloin, vaan verkkaisimmat vereni mainingit." -- Kaks sormea kellotaskussa, näytit sa valmiilta kokeeseen.

Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki ja luotimme syömes ylpeän kuntoon, ja kokeesta säästyit sinä -- ja me.

Ja hyvin huomasin: vihastukseen ei kokouneet sinä iltana veres, -- hyvin pulputti syömes, lauloi suus, ja äänesi milloin syvänä kumpus ja milloin hopeisna heläjöi, ain aineitten mukaan: sa toisella äänellä haastoit reaalioita ja toisella estetiikkaa -- ja kunniaa "musikaalisen puheäänen" hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.

"Mist' ikävä hälle konsaan? Mies moinen", mietin, "mies moinen kotonaan on kaikkialla!"

Ja niinkuin kotiis vain sä pesit kimalaiskuhinaan, mist' aina muut, jöröt, paeta pyysi. Sa kukkona nostit helttasi keskellä naisten, -- sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä: "Mitä arkoa niitä?" tuumit. "Kuta taajemmin he mua ympäröi, sit' on kotoisempi mun olla." Ja sielläpä oikein helkkyi suus ja pul-pul-pulputti syömes.

-- Kaks sormea kellotaskussa, mielin jo valtimos tahtia tietää.

Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit, oi voittaja elomme ikävän, ja kotoista sun oli olla, miss' olitkin.

-- Mut eikö, mut eikö liian kotoista sentään?

Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin, ma katsoin kauas: vuodet vierii ja päivä päivältä ehtii iltaan, ain ikituores, samana saavut sa, ja sama voitto vartoo sua, ain yhtä varma ja ikäväsi pois ain yhtä viihdyttävä..

Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!

-- -- Pyryilmassa illan pitkän ei ihmisääntä, ei kaikua ihmisaskelen, vain tuuli tummana soi, se kutsuu, hyväilee, se ohjaa pois mua, kotiini -- kaikkialle.

Nälkämaan lapsi.

Hyvin ruokki pettu sinut osaas suureen. Et nöyrtyä taida sen alttarin juureen,

mesileipiä onnen mi nälkähäs jakaa; -- kuin ravittu kaarrat väen kärkkyvän takaa.

Elon almuja hymyin nyt hylkiä jaksat, petun karvaan kerta kuin ruhtinas maksat,

kun taivaat lankee sun jalkojes juureen, ja taattosi kutsuu sinut osaas suureen.

Työn ballaadi.

(Paavo Cajanderin muistoksi.)

Mies nuori valtameren nähdä sai. Niin suuri oli arki, sunnuntai sen äärillä, niin ylväät riemut sen ja tuimat sydäntuskat syvyyden.

Mies nuori muisti kodin rannat, veet. Ei siellä kultahaahdet keinuneet, soi ilo yksin iltaan autioon ja murhe piili metsän pimentoon.

Niin rakkaat sentään mykät rannat nuo! Ne pyys: "Sä laulut lauhat meille suo!" Se pyyntö myös ol' oman sydämen, vaan mieli kutoi kaukomiettehen:

"Ken meren aarteet, laulut meille tois --? Ken kultahaahtein väylät kanavois --? Se kerran tehtävä on, arkityö. Eloa konsaan kalliimmin en myö!

Mä teen sen. Sisimpääni piiloitan runoni parhaan lailla simpukan, sen sieltä elon pyhäpäivä saa työviikon jälkeen kerran kirvoittaa."

Hän teki työn. Hän väylät kanavoi, hän valtameren haahdet meille toi. Vain harvoin lausui sanat vakaisat, muut antoi laulut runsaat, lauhemmat.

Ja oman ylvään laulun sunnuntai se siirtyi, siirtyi, unhoittua sai. Ja ehti päätöspäivä pitkän työn ja siirsi palkan rauhaan iki-yön.

On kuoloon saakka vaiti vakaa suu. Vain kyynel luomen alta pusertuu. Vain kyynel? -- Runohelmi kallehin: työn uskollisen laulu ainoisin.

Taruvuori.

(Kirjoitettu Oulun koulujuhlaan v. 1911.)

Lapsonen iaajain metsien kutsun kumman saa luokse vuoren hiljaisen, tumman, paatisen portin taa. Lapsonen rantain laakeain etsii tietä unelmain kautta kallioseinäin mykkäin, rinnan arkaa tuntoa sykkäin.

Portti paatinen avautuu ääneti, verkalleen. Aukee labyrintin suu, peittyy piilohon hämyiseen Sfinksi, elämän arvoitus, niinkuin sammunut huokaus, kuolleen tuijotus haudan taaksi, kaipuu, laantunut ainiaaksi.

Käy ohi etsijän pienen tie, Sfinksiä silmä ei nää. "Tuollahan kai satulinnat lie, aarreluolat jo sinertää! Tuollahan varjossa palmupuun nauttivi rauhaa illansuun sankarijoukko, mi jättien maasta palaa taistosta voitokkaasta!"

Harhat haihtuvat. Lapsonen käy vuoreen kauemmas. Auringon silmä ei sinne näy. "Manaan lähditkö, laps, kotoas!" Kiveen leikatut kirjaimet, outoin aikojen piirrokset, himmeät näyt ja kuvahaaveet seinistä katsoo kuin kalman aaveet.

Mut ei kuolleet ne olleetkaan aikojen piirrokset nuo. Hiljaa saavat ne liikkumaan, lapsen käydessä niiden luo, hehkuun syttyvät hiljaiseen, soivat värjyvän säveleen sielun kaihosta polttavasta, etsintäriemusta uljahasta.

Sielujen yksin-harhailut lapsonen kuulla saa, jättien tuimat taistelut aikojen yöstä kangastaa. Kuin sadun urhot uljaimmat hengen sankarit sotivat, tyynemmin iskien iskun täyden, hiljaisempina hautaan käyden.

Ah, satulinnaan jouduithan, lapsonen, kuitenkin, näät kiven kuolleen hehkuvan kaipuun valoin sinisin, näät salaluolien aartehet, -- tutkivan sielun syvyydet; kuulet sodan ja rauhan soiton, kuin sävelkuiskeet maailman loiton.

Tien läpi ihmissielun näin kerran käytyäs, hartahampana eloon päin jatkat etsijän-retkeäs, kuulet rinnasta kallion kutsut pyhät auringon, saat elon hurman ja uskalluksen silmistä sfinksin, Arvoituksen.

Kuolinrippi.

I.

Jo sieluni rauhaan halaa, jo saanen, Herra, ma armos sen! Yks tähti yössäni palaa: sun lupaukses vakainen.

Ei tuomios erheen lasta, ei syntistä vaimoa maahan lyö, ken pilkkas sua, sitä vasta sun muistaa armos aulein työ.

En kerskata, mieli: mut ehdoin en syntihin suostunut milloinkaan. Hymys mullekin lempein lehdoin kevät, sai suvi suoneni paisumaan

himon äänen myös minä kuulin, kun karkelot näin elon seppelpään, kun verenhehkuvin huulin se mulle haastoi lemmestään.

Mut itseni kieltäin, taaksi meren aavan, aution pakenin. Elon kalliin ainiaaksi mä pyhyydelleni uhrasin.

Ja mietin: kerran saanhan moninverroin sulta, mit' annoin pois. Joka uhraus palkitaanhan: elo eikö suurin uhraus ois --?

Et laskene synnikseni, elon luoja, ett' eloa ikävöin: kovin polttivat kyyneleni, kovin kalvoi kaipaus päivin, öin.

Monen ylpeys hurskaammankin nous alttarin sauhuna taivoon päin, monen heiltä katkerankin sanan kuulin, vihankatseen näin.

Minut tunnet, tuomari, kyllä: sano, tuskassa paatuiko sydämein --? Iloin, nöyrällä hymyilyllä joka päivähän uhrini sulle tein.

Ja ihmistä säälien muistin ja kaukaa siunasin elämää ja vihan ja himoni suistin ja vältin aatosta ylpeää.

Voin levollisna jo kuolla, ei jää vihan muistoa jälkehein, ei meren tuolla puolla mua kukaan muistele kyynelein.

Ja sieluni rauhaan halaa, nyt saanen, Herra, ma armos sen! Yhä tähteni yössä palaa: sun lupaukses vakainen.

II.

Kolme odotuksen yötä näännyin, Herra, edessäs, toivoin armos viime työtä, varroin lähtökäskyäs.

Maahan minut uskoineni tilin tiukin hetki löi: häpeää on pyhyyteni, -- turhaan iloos ikävöi,

turha sen on taivasretki, elon ken myi pyhyyteen, sen ei tuskaa kuolon hetki tuudi uneen rauhaiseen.

Ei se synninlapsen lailla nouse taivaan taaton luo, sielulleen ken elon mailla elon vapahdust' ei suo,

jonka sääli muita muisti, omaa sieluaan ei lain, siunas eloa, mut suisti rakkautensa kaihon vain.

Syyttäin häntä sielu vainoo teillä taivaan ainiaan: 'Vapahtajan' olit ainoo, -- ikuisehen kuolemaan

myit mun ennen syntymääni, -- miks et vertas antanut, sydämelläs ikävääni eloon suureen ruokkinut --!

Rauhatta nyt aave harhaan iäti, sä harhaat myös. Häpeään myit osas parhaan; luojan --, lunastajantyös! --

* * * * *

Herra, vielä armon anon, Herra, vielä voimas suo: tahdon tuta elon janon, tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

Jalanjälki jok'ainoa..

Jalanjälki jok'ainoa peitä, lumi, vaippahas valkoiseen, iki-yö, syvin varjosi heitä yli kulkijan uupuneen, meri unhon, yllätä salaa joka muisto, mi jää elostain, joka kaiku, mi viestinä palaa taa taivalten lauluttomain;

jos ei kerran voittajahurmaa sydän kiusattu tuntea saa, jos ei korpi, nyt sielun mi surmaa, ole kaihoni kallein maa, jos ei päivännousua kerran soi virteni hehkuen, jos ei rakkaus Herrain Herran puhu suusta mun, ihmisen!

Pääsiäisvirsi.

Niin pitkät taivaan tantereet, niin harmaa laki taivaan. Niin taajat virsi-saattueet on taivahilta anelleet apua ihmisvaivaan.

Niin turha pyyntö, rukous, niin kallis sielun kaipuu. On vaiti itku, vaikerrus, maan ääri vait' on, odotus vain mykkä maille vaipuu.

Kyll' äiti poikaans' odottaa maailman teiltä kotiin, ja impi iloon-noutajaa, -- vaan poika kaihoo kunniaa ja pyytää pyhiin sotiin.

Näin monet iät vierreet on ja vierii, vierii yhä. On taivaan ääri iloton ja pyyntöön mielen aution ei vastaa päivä pyhä.

Kevät.

I.

Näen allani päivän paistaman maan keväthuumeessa huhtikuun. Läpi sen joet vierivät tulvillaan meren aukean aaltoiluun.

Läpi sen kevät sykkien tulvehtii ja sen valtimot kuumina lyö. Vain metsien kohdussa piileksii syvin routa ja synkin yö.

Ja jos totta ma näin: kevät armon toi asujalle jo myös tämän maan; jopa ihminen ihmisnä elää voi, elon siunaus sielussaan.

Jos totta ma näin: kodin pystyttää ja sen rauhaan ihminen käy; lepo, askar lauluna heläjää, vihan kyitä ei kynnöllä näy.

Ja ma itse, ma itse ihminen oon, laps sykkivän keväimen. -- Suvi, kanssasi työhön ja karkeloon jo on altis ihminen. -- --

Mut ei! Vähän totta, mut enemmän keväthoureen valhetta vain: joet liittävät laulunsa ylpeän suvivirsiin ulappain,

kevät hulmuten saa, vedet vapaat on, ei ihminen vapaaks saa, hän itse kahleet kohtalon sydänjuuriins' upottaa;

vihan kyille vain pesän pehmoisen hän suo kodin-kaihossaan, madot mataa murheita kylväen hänen touko-vaoillaan;

työn tekee tuskain orjana hän, levon murheella nautitsee. Maan piiloon uomat elämän elon ilmoilta pakenee.

Ja ma itse, ma kaihoni vanki oon, ja mun suoneni kuumina lyö. Kevät saa, ei ihmisen kohtaloon sen ihmeinen armotyö!

II.

Laulajiaan vartoo vehmas koivu, kevätyössä huojuin hiljalleen. -- Koht' on, koivu, saapuneet ne kaikki, yhtyin kanssas elon kiitokseen.

Kuulijaansa kaipaa täysi sydän, haastain yksin yöhön himmeään. -- Sata kevättä on ohi mennyt, tullut kuulijaa ei yhtäkään.

III.

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin ylös piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.

Syntymäpäivänä.

Näin vuodet ne vaihtuu ja aarteen taakka se kasvaa vain: lipas syömen täys on jo reunaan saakka, -- sen keväältä kerran mä syntymälahjaksi sain.

Ja auringon kullat ja aaltojen läikyt ne on aarteeni mun. Mihin, aaltojen impi, ain eestäni väikyt --? Pois kaikki jo soisin, pois taakkani helmiksi kaulaas sun.

Vihan päivä.

Tuoksui aamu toukokuinen, keikkui impi ilosuinen, uuden nurmen nuorteuinen.

Katsoi päivä taivahalta, koivut lauloi kukkulalta, impi hymyi hatun alta.

-- Niinkuin munkki, mustaveli miesi tietä mittaeli, tyhjäsydän taivalteli.

Yhtynyt ei iloon rastaan, hymyyn hymyillyt ei vastaan, astui tuiski ainoastaan.

Hukkaan hälle, hukkaan vainen hymyi, keikkui kaunokainen, -- laps ei enää, viel' ei nainen.

Kallein kevättunne turhaan! -- Vaan kuin syypää suureen murhaan, rauhaansa mies etsii turhaan.

Ehti ohi parahiksi, tuntee: "Rikkomattaan miksi joutuu jotkut syyllisiksi --?"

Ja jo sydämessään taipuu, maata syleilee jo kaipuu, ja jo otsa ylväs vaipuu.

"Kevähätär, kevään tytti, tunnen: polton hymys sytti, veret synkät sykähdytti.

Tunnustan: jo tulvii kaipuu, sydän, tahto puolees taipuu, otsa ylväs maahan vaipuu.

Palaa, tuomiten jo tule, jalka niskaan jäykkään pole, -- sydämelle tuomar' armas ole!"

Vaelluslaulu.

Huolta vailla harhaan ma halki maailman. Vaellus on onneni, tie on koti mulla, tuttuni vain tuuli ja valot taivahan, sydän avoin aina yön ja päivän tulla.

Rauhan ahtaat majat mua ei jäämään saa, silmiän' ei sido turun onnen-aarteet. Liesitulet turhaan tuikkaa, houkuttaa, -- tulet mykät taivaan ohjaa tieni kaarteet.

Päivin muistot kalvaa, mut öin on mieli sees, vaikkei käteen liity käsi hellä, lämmin, päivin sydän riutuu, toivo, turhuutees, öin se yläpuollas sykkii ylpeämmin.

Katkeruus se muinoin mun viilsi mielehen, kun ma muiden onnen näin takaa kukkatarhain, kunnes toinen tunto jo täytti sydämen: "onni sull' on toinen, onni sulle parhain!"

Kohtaloaan soimaa kovaks orja vain, sull' on heimo suuri ja armorikas taatto. Elontiesi peittyvi kultaan unelmain, hautas partahalla laulaa tähtisaatto.

Rauhaton.

Suven kuiskutus häntä kutsui, huhut kummat, tuulten tuomat yli kuusten, koivujen nuorten: siell' impi nähtihin itsekseen.

Kovin sylkähti täydeks sydän, miel' ailahti miekkosella. Meni metsiä, riensi rauhaton.

Koko metsä kultana kuulti, käet helkkyi hopeoita, ylen paistoi hongan pinta, kovin kauniina kuusi kukki. Oli huoleton siell' elo oravan.

Ei armast' etsijä löynnyt.

Oli muuksi muuttunut impi, oli kuusi se kukkalatva, punakukka-kruununen kutreillaan.

Tajus sulho jo tuulten mielen, sydän ailahti ankeaksi, ei jalka jaksanut rientämään.

-- "Lien mato maassa ollut, en polo ihmisen poika, kun impeni muuksi muuttui, kun alkoi kuusena kukoistaa.

Ah, oravainen oisin, kevyt keikkuja kuusenlatvan, niin onnen valtias oisin,

en polo poika ihmisen!"

Deus.

"Ecce Deus!" tähdet ilkkuu: "Uuden taivaan luojan näät: taskuss' almut mieron kiikkuu, kyynel kastaa poskipäät. Tuli taivas ikäväksi, maata käymään herra läksi: sijaa luon' ei ihmisten, niukka riemun almunen."