Part 7

Hyödyllisistä kivilajeista on yleisimpiä meidän tavallinen kalkkikivemme, jota esiintyy runsaasti etelärannikolla. Harvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota nimitetään _marmoriksi_ ja käytetään kaikenlaisiin taideteoksiin. Ruskealan pitäjässä Laatokan pohjoisrannikolla on maamme ainoa suurehko marmorilouhimo. Ruskealan marmori on eriväristä: tavallisin on vaaleanharmaata, jossa on valkeita ja tummemman harmaita juovia; paikoittain tavataan myöskin viheriäiseen vivahtavaa tai jokseenkin valkeata marmoria. Marmori muodostaa siellä yksinäisen vuorenselänteen, joka on parin kilometrin pituinen ja muutamin paikoin kohoaa 45:kin metriä alempana juoksevan pienen joen pintaa korkeammalle. Kun marmorilohkareet ovat neliskulmaisiksi hakatut, viedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti sahaa tai oikeammin viilaa lohkareet hiekan avulla ohuemmiksi kappaleiksi. Nämä vietiin sitten Pietariin, jossa niitä käytettiin kallisarvoisiin ja kauniisiin rakennuksiin; niinpä on tätä marmoria tarvittu Iisakin kirkkoon, Talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan marmorivuoren löysi vuonna 1765 Sortavalan pastori Samuel Alopaeus, ja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on mainitusta vuoresta louhittu marmoria, joskus suurillakin kuluilla ja paljolla työllä. Viime aikoina on marmorista ruvettu polttamaan kalkkia, mutta käytetään sitä yhä edelleenkin rakennusaineena.

Valkeata marmoria on löydetty Perniöstä ja Tornion lähistöstä; kirjavaa marmoria monin paikoin.

Mustia kivilajeja, joita käytetään hautapatsaiksi, on myöskin Ruskealassa sekä Simolan aseman luona, Karjan pitäjässä, Helsingin lähistössä, Ahvenanmaalla, Rauman ja Porin välillä, Jyväskylän seuduilla ja monessa muussa paikassa.

_Vuolukiveä_, joka on niin pehmeää, että sitä voi veistellä ja sahata, tavataan Pielisjärven seuduilla, Sotkamossa ja monessa muussa paikoin Itä-Suomessa. Siitä tehdään uuneja, keittoastioita ja rakennuksien koristeita. Luultavasti Suomessa vielä monessa paikassa löydetään sellaisia kivilajeja, joita kannattaa ottaa käytäntöön.

43 Suomen rauta.

Sangen ihmeellistä on, ettei niin vuorinen maa kuin Suomi ole rikas metalleista. Mutta sitä emme voi vielä varmasti tietää, sillä useita vuoria ei vielä ole tutkittu, ja toisten luokse on vaikea päästä, niin kauan kuin maassamme ei ole parempia teitä. On löydetty hiukan kultaa ja hopeata, tinaa, lyijyä ja sinkkiä. Runsaammin on hyödyllistä rautaa ja kuparia. Rautamalmia louhitaan useissa paikoin vuorista, mutta Itä-Suomessa otetaan enin osa rauta-ainetta järvistä ja soista. Kuinka saatamme selittää, että metallia, joka puhtaana ei liukene vedessä, kuitenkin on suurin määrin soiden ja järvien pohjassa?

Rautaa on maan päällä niin laajalti, että noin kaksi sadannesta maan pinnasta on tätä metallia. Sitä ei ole ainoastaan vuorissa, vaan hiekassakin ja somerossa, savessa ja monenlaisissa muissa maalajeissa niin yleisesti, että missä vain liikut, niin näet maassa tai vedessä olevissa kivissä sen punaisen tai ruosteenkeltaisen värin, joka osoittaa siinä olevan rautaa.

Mutta tämä rauta ei ole puhdasta metallia, vaan se on ilmasta imenyt itseensä happea. Tästä syntyy erilaisia yhdistyksiä, jotka liukenevat hiilihappoisessa vedessä. Näin muuttuneen raudan liuottavat ja huuhtovat maasta ja vuorien pinnasta sade- ja lähdevedet, joiden myötä se sitten juoksee järviin ja soihin. Näissä rauta erottuu vedestä ja laskeutuu, yhtyneenä happeen ja rahtuseen piihappoa ja fosforia, pohjaan ruskeana ruosteena eli rautamultana. Sellaista ruostetta näkee kaikkien lähteiden pohjalla, joissa on raudansekaista vettä. Usein muodostuu myös pieniä rautamalmikimpaleita, jotka näyttävät ruudin jyväsiltä, herneiltä ja rahoilta ja ohuilta korpuilta.

Tällä tavoin laskeutuu vuosien kuluessa kosolta rautamalmia järvien ja soiden pohjaan. Jos sellainen järvi lasketaan kuivaksi, voi sen pohjalla kävellä pitkät matkat ikäänkuin ruskealla rautamalmilattialla.

Puhdistamaton rautamalmi eli suomalmi sulatetaan ja puhdistetaan hytyissä ja masuuneissa. Muinaisaikoina valmistivat tällä tavalla Suomessa talonpojat itse enimmän raudan, ja vieläkin tavataan järvien rannoilla ja soiden tienoilla sellaisia pieniä hyttyjä eli sulattoja kuonakasoineen. Mutta tätä nykyä käytetään raudan sulattamiseen malmeista suurempia uuneja ja suurempia kustannuksia. Nykyään saadaankin parempaa ja puhtaampaa rautaa siten, että sulattaessa käytetään kuumaa ilmaa eli liehtomahenkeä. Suomen rautatehtaat ottavat nykyään enimmän osan malmiansa järvistä. Sitten sulatetaan ja puhdistetaan malmi masuuneissa, viedään senjälkeen kankirautapajoihin, taotaan harkoiksi ja ohennetaan kangiksi. Kaikki alkuaineet: tuli, ilma, vesi ja vuorten malmi ovat tässä Jumalan käskystä ihmisten palveluksessa. Niinkuin kirjoitettu on (Ps. 104: 4): "Hän tekee tuulet sanansaattajiksensa ja tulen liekit palvelijoiksensa."

44. Lapin kulta.

Samaan aikaan, jolloin niin monta ihmistä läksi Kaliforniaan ja Austraaliaan kultaa etsimään kaukaisista maanosista, alkoi köyhässä Suomessakin kuulua huhuja Lapin kullasta. Jo kauan oli kulkenut tarina, että eräs lappalaisukko muka oli löytänyt ison kappaleen kultaa, mutta ei ollut tahtonut löytöpaikkaa ilmaista. Vuonna 1837 löydettiin Kemijoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa. Siitä sai Suomen hallitus aihetta lähettää taitavia miehiä tutkimaan kaukaisen pohjolan vuoriseutuja saadakseen selville, mitä uskottavaa oli kansan kertomuksissa.

Kolmattakymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä monissa Lapin virroissa ja puroissa, mutta se oli pienen pieninä, hienon hienoina siruina, niin että kokonaisen päivän huuhtomisella saattoi saada kultasirun, jota paljain silmin tuskin erotti. Silloin saatiin vuonna 1867 kuulla, että norjalaiset olivat löytäneet kultaa Lapin rajalla olevan Tenojoen rannoilta. Suomen hallitus lähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja he löysivät enemmän kultaa. Oulussa oli kaksi merimiestä, Ervasti ja Lepistö, jotka ennen olivat olleet Kaliforniassa kultaa etsimässä. Nämä ottivat reput selkäänsä ja lähtivät kesällä v. 1869 yksinään Lapin erämaihin. Siellä he rupesivat jokien ja purojen hiekkaa huuhtomaan, ja kun syksyllä palasivat kotiin, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan arvosta. Nyt levisi huhu Lapin aarteista; moni valmistautui etsimään äkillistä rikkautta. Annettiin asetus, joka sääti, ettei kukaan saanut etsiä kultaa ilman hallituksen lupaa, ja että määrätty osa voitosta oli tuleva Suomen kruunulle.

Kesällä v. 1870 oli jo monta kullankaivajaa kokoontunut Ivalojoen rannoille, mistä nuo molemmat merimiehet olivat enimmin kultaa löytäneet. Paljon kokoontui sinne irtainta väkeä puuveitsillä kultaa vuolemaan. Mutta useimmat pettyivät ja palasivat tyhjin käsin takaisin kärsittyään paljon vaivoja. Senvuoksi olivatkin ymmärtävämmät liittyneet yhtiöiksi, jotka jakoivat työn ja voiton. Muutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon kultaa, että matkat ja työt tulivat hyvin maksetuksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna 1870 huuhdottiin kultaa kaikkiaan 19 kiloa eli enemmän kuin 60,000 markan markan arvosta. Vuonna 1871 osattiin järjestää työ viisaammin ja silloin huuhdottiin 56 kiloa, jonka tuottama raha-arvo oli 175,000 markkaa. Sittemmin on Ivalossa joka kesä löydetty kultaa, mutta on epävarmaa, kannattaako työ tulevaisuudessa.

Pikaisesti saatu rikkaus on harvoin pysyväistä, ja moni, joka jätti taatun elinkeinonsa tavoitellaksensa epätietoista kultaa, on sitten saanut köyhänä ja kivulloisna palata kotiin. Sen, joka mielii lähteä erämaihin, pitää olla terve, rohkea, kestävä ja valmis raskaaseen työhön, Kruunun virkamiehille on Ivalojoen varrelle rakennettu kunnolliset asunnot, mutta kullankaivajat saivat asua aluksi teltoissa tai huonosti rakennetuissa hökkeleissä. Kaikkien täytyy retkeillä soiden, järvien, vuorien ja virtojen yli, taipaleiden poikki, missä ei ole tietä, ei siltaa ei taloa ja missä täytyy pitkiä matkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa venettään ylös koskista. Kaikki elintarpeetkin on pitkän matkan takaa tuotava; siellä ei saa edes kalaa eikä lintua, joita muualla Lapissa on kesäaikaan runsaasti. Matkustajaa vaivaavat päivällä sääsket ja auringonpaahde, yöllä kylmyys. Hänen täytyy pitää huolta itsestään metsäläisen tavoin ja välistä etsiä suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tai aavalta lakeudelta.

Mutta likellä Ivalojoen suuta Inarinjärven rantamilla ovat nuo hauskat, Castrénin mainitsemat suomalaiset uudistalot peltoineen ja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Noilla uudisasukkailla on parempi ja onnellisempi elämä kuin monella kullanhakijalla. Se osoittaa, missä Suomen todellinen rikkaus on, nimittäin siinä, että nöyrästi, kärsivällisesti, uutterasti tehdään työtä maanviljelyksen ja muiden hyödyllisten elinkeinojen alalla. Kun kullanhakija monien vaarojen alaisena etsii epävarmaa onneansa, menee uudistalolainen joka ilta rauhassa levolle, ja Jumalan siunaus suojelee hänen vähävaraista kotiansa.

Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun syödä määräosani leipää. Sal. sananl. 30: 7.

45. Kasvien leviäminen.

Luonnonkirja on kertonut meille kasveista. Iloista ja opettavaista on nähdä koko luomakunnan ylistävän Jumalaa. Mutta tässä puhumme ainoastaan kasvien leviämisestä maassamme ja sen kovassa ilmanalassa.

On sangen ihmetyttävää nähdä elävän luonnon taistelevan pohjan pakkasta vastaan. Se, joka Suomessa matkustaa etelästä pohjoiseen päin, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä heikommaksi. Ja päinvastoin se, joka matkustaa pohjoisesta etelään, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä moninaisemmaksi ja voimallisemmaksi. Ollaanpa nyt matkustavinamme pohjoisesta etelään.

Suomen pohjoisimmassa perukassa, Tenojoen rannoilla ja pohjoispuolella Inarinjärveä, on luonto ikäänkuin aamu-uninen ja iltatorkku. Kaikki kasvu alkaa myöhään, tuleentuu pikaisesti ja lakastuu aikaisin. Muutamassa päivässä kesäkuun loppupuolella on kaikki vihantaa: muutamassa päivässä syyskuun alkaessa on kaikki taas kellastunutta. Tuolla lyhyellä väliajalla on kaikella yötä päivää kiire ennättääkseen elää ja kasvaa. _Peuranjäkälät_, ruskean viheriät sammalet ja matalat varvut peittävät tiheinä tunturien rinteet. Ruohot ja jotkut harvat kukat kaunistavat jokivarsia hilpeällä vihannuudella, mutta ylempiä kasvilajeja ei ole monta. Harmaavillaisia _pajupensaita_ kumartuu rantaäyräiden yli, ja suomättäiden välistä pilkistävät valkoiset _muuraimenkukat_, joiden marjat ainoastaan lämpiminä kesinä kypsyvät. Täällä kasvaa myöskin _juolukoita ja karpaloita_, ja kuivilla päivänpaisteisilla rinteillä tavataan ensimmäiset _puolukat_, ensimmäiset _mustikat_. -- Laaksoissa, jotka ovat suojassa pohjoistuulelta, tapaat ensimmäiset, vielä kitukasvuiset metsät, jotka kasvavat lyhyt- ja käyrärunkoista tunturikoivua. Mutta ylempänä rinteillä, missä maaperä on kivistä ja laihaa ja missä myrsky esteettömästi raivoaa, siellä koivu lyyhistyy kyyrylleen maahan. Sen seuralaisena on litteäksi painunut _katajapensas_, paikoittain myöskin polvenkorkuinen, risuinen _pihlaja ja haapa_.

Muutaman penikulman päässä Utsjoen kirkolta etelään päin on jokilaaksossa harvaa ja kituvaa petäjikköä ja siellä tavataan myöskin ensimmäinen _tuomi_, ensimmäinen _raita ja harmaaleppä_. Alkaa näkyä _kiulukoita_ eli orjantappuroita ja _metsäviinimarjoja_. Utsjoella istutetaan jo perunoita ja nauriita, mutta viljakasveja tavataan vasta etelämpänä.

Jo Inarinjärven pohjoispuolella on laajoja mäntymetsiä. Puut tosin eivät ole varsin pitkiä, mutta niistä tulee kuitenkin hyviä hirsiä. Koivu kohottaa varttansa ja muutkin puut kasvavat runkoa. Täällä näkee pienissä ryhmissä suippopäisiä, tiheän naavan peittämiä kuusia. Siellä täällä on menestyksellä yritetty maanviljelystä. Ensimmäinen _ohrapelto_ ilahuttaa silmää, ja katovuosi on täällä tuskin tavallisempi kuin Etelä-Lapissa.

Inarinjärven etelärannalla, Ivalojoen suussa, tavataan jo useita taloja, joissa on isonlaiset pellot ja laajat luonnonniityt. Pitkin tätä jokilaaksoa on jo varsinaisia kuusimetsiä, ja puut kasvavat poikkeustapauksissa niin pitkiksi, ettei Etelä-Suomessakaan semmoisia joka paikassa nähdä.

Kun mennään vedenjakajan poikki, joka erottaa Jäämeren ja Itämeren jokipiirit, tullaan laajaan erämaahan, jossa on loppumattomiin mäntykankaita, soita ja rämeitä. Kemijoen laaksossa ja sen suunnattomissa noromaissa tapaamme vanhoja hongikkoja, mutta tuntuvasti ei kasvikunta muutu kokoonpanoltaan. Pian kuitenkin nähdään _ruista_ ja myöskin _kauraa_ ohran rinnalla, jota yleisesti viljellään. _Vattuja_ kasvaa joskus kuivien mäkien päivänpuoleisilla rinteillä. Täällä poimitaan ensimmäiset _mesimarjat_, vaikka niiden varsinainen kotimaa alkaa napapiiristä ja ulottuu Vaasan leveysasteen kohdalle. Etelä-Suomessakin ne ovat tavallisia ja kukkivat runsaasti, mutta kantavat vähemmän hedelmiä kuin pohjoisempana.

Pohjanlahden rannikolla kasvaa varsin vähän Lapinmaan kasvistoon kuuluvia kukkasia, mutta toiset sensijaan kaunistavat lehtoja ja niittyjä, ja tällä merenrannikolla tapaamme yht'äkkiä suuren joukon kasveja, jotka ovat Etelä-Suomessa tavallisia. Puulajeista huomaamme _tervalepän ja salavan_, joka kuitenkin usein paleltuu kylminä keväinä; pensaista _paatsaman, heisipuun, useita pajulajeja_, merenpartaalla _pursun, tyrnin_, vähän etelämpänä _kuusaman_ ja vielä etelämpänä _taikinamarjan. Mansikat_ viihtyvät rantaäyräillä, _vehka_ kasvaa soissa. Pellot käyvät yhä laajemmiksi, pieniä tupakka-. ja humalatarhoja nähdään talojen vieressä; myöskin viljeltyjä niittyjä tavataan paikoittain.

Keski-Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeen rajalla, näemme ensimmäisen kitukasvuisen _lehmus_-pensaan. Muita jaloja puulajeja tavataan metsäkasvuisina vasta paljon etelämpänä: _jalava, vaahtera, metsäomenapuu ja pähkinäpuu_ Keski-Hämeessä, vielä etelämpänä _saarni; tammi_ kasvaa ainoastaan kapealla alalla pitkin eteläistä rannikkoa. Ainoastaan Ahvenanmaalla ja lounaisessa saaristossa viihtyvät _saksanpihlaja, orapihlaja ja marjakuusi_ y.m. harvinaiset puut ja pensaat. Kaikki jalot puulajit menestyvät kuitenkin paljon pohjoisempanakin, jos ihminen niitä suojelee ja hoitaa puistoissa ja puutarhoissa.

Hedelmäpuut menestyvät hyvin eteläisimmässä Suomessa, mutta yleisesti niitä viljellään ainoastaan maamme lounaisessa osassa. Tärkein niistä on _omenapuu_, jonka hedelmä kypsyy vielä Hämeenkyrössä, Puumalassa ja Sortavalassa. Pohjoisempana se on arka ja niukkasateinen. _Päärynät, kirsikat ja luumut_ kypsyvät nekin Etelä-Suomessa joskus sangen hyviksi. Viljellyistä marjalajeista ovat _karviaiset_ yleisimmät, ja ne ovat hyviä vielä Keski-Pohjanmaalla, mutta eivät menesty pohjoisempana. _Viinimarjoja ja hyötymansikoita_ tavataan jo suuressa osassa Suomea. Useita syötäviä puutarhakasveja sekä kauniita ulkomaisia kukkasia kasvatetaan enimmäkseen herraskartanoissa. Hyödyllinen puutarhaviljelys leviää kuitenkin yhä enemmän sellaisiinkin seutuihin, missä se ennen oli tuntematon. _Kaalilajit_ ovat yleisimmin levinneitä koko Etelä-Suomessa, _lantut_ enemmän länsiosassa, _kupukaali_ enemmän idässä. Varsinaisista peltokasveista viljellään _perunoita_ nykyisin joka talossa, joka mökissä kautta koko maan. _Herneitä_ kylvetään vielä Keski-Suomessa, mutta Karjalassa niitä toistaiseksi ei paljon viljellä. Viljalajeihin kuuluu _vehnä_, jota ainoastaan Lounais-Suomessa viljellään yleisesti, ja mehukas, punakukkainen _tattari_, joka kaunistaa kaskimaita Itä-Suomessa. -- Kajaanin seuduille asti viljellään hamppua pienissä, hyvin höystetyissä peltotilkuissa; etelämpänä on _pellava_ tärkein kehruu kasvi. -- Sellaiset arat ulkomaankasvit kuin viinirypäle, oliivipensas, teepensas, sokeriruoko, viikunapuu y.m. saattavat ainoastaan erinomaisen hoidon avulla kasvaa kalliissa ansareissa.

Selvän erotuksen huomaamme rannikkoseutujen ja sisämaan kasviston välillä. Melkein joka kevät näemme ruohon viheriöitsevän Hämeenlinnan tienoilla silloin, kun eteläisempi Helsingin seutu on vielä kellahtavana ja paljaana. Syksyllä sitävastoin ovat lehtipuut Helsingin seuduilla vielä viheriöinä, kun lehtimetsät Hämeenlinnan tienoilla jo välkkyvät syksyn kirjavassa väriloistossa. Tiedämmehän meren keväällä jäähdyttävän ja syksyllä lämmittävän ilmaa.

Kasveissa ilmenee myös erotus, mikä vallitsee kylmemmän Itä-Suomen ja lämpimämmän Länsi-Suomen välillä niillä seuduin, jotka ovat samalla leveysasteella, s.o. yhtä kaukana pohjoisessa. Tämä erilaisuus johtuu siitä, että valtameren tasainen lämpö vaikuttaa ilmaan kaikissa lännenpuolisissa maissa, jotavastoin itäiset seudut ovat alttiina suuren pohjoisen mantereen epätasaisemman ilman vaikutuksille.

46. Metsä.

Missä ikinä Suomessa matkustat, näet ilmanrannalla järviä, vuoria tai metsiä. Ympäröivä maisema on tauluna, metsä sen kehyksenä, ja puiden latvain takana alkaa taivas. Jos et näe etäisen metsän tummaa, pehmyttä aaltoviivaa, tuntuu ikäänkuin ei olisi oikeata rajaa taivaan ja maan välillä.

Jos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei se ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä, että siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin niin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin se kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on lyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on täynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on kukistanut, ja niiden välissä on tiheitä pensaikkoja, sammaltuneita kiviä, soita ja pieniä lampia, joihin sadevesi on kokoontunut.

Kaikki metsämme ovat enimmäkseen petäjikköjä, kuusikkoja ja koivikkoja. Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään suurissa ryhmissä; sellaista metsää nimitetään _havumetsäksi_. Petäjä viihtyy kivisessä maaperässä, kuivimmalla ja kovimmallakin hiekkamaalla; vesiperäiselläkin maalla se kasvaa yleisesti, mutta jää matalaksi ja kitukasvuiseksi. Kuusi vaatii tuoretta ja kosteata maata ja kestää kuivuutta vähemmän kuin petäjä. Havupuu on erämaan voimakas poika; sen tiheässä varjossa viihtyvät harvat kasvit ja pensaat, mutta sensijaan menestyvät pehmeät sammalet, kanervat ja mustikanvarret. Väliin männyt tahi kuuset kovassa maassa kasvavat taajassa; silloin rungot tulevat piikiksi ja hoikiksi kuin viiritangot; heikot kuihtuvat, vahvat jäävät kasvamaan. Jota vanhemmaksi metsä tulee, sitä enemmän tilaa tarvitsee joka puu, sitä useammat jäävät toisten varjoon ja surkastuvat. Metsä käy yhä harvemmaksi, mutta kasvamaan jääneet puut kohoavat pitkiksi mastopuiksi, joilla on tuuhea lakka latvassa, mutta runko sen alla on oksaton. Sellaisia komeita mäntyjä sanotaan _hongiksi_, ja ne ovat pohjoismaiden kasvikunnan mahtavin tuote.

_Lehtimetsät_ ovat enimmäkseen koivikkoja, joissa joskus tavataan jokin pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä tai Etelä-Suomessa joskus tammi, vaahtera, lehmus, jalava, saarni. Tammia, leppiä ja haapoja, niinkuin koivujakin, kasvaa joskus monta yhdessä, muodostaen lehtoja tai viidakkoja; toiset kasvavat hajallaan. Lehtimetsässä menestyy moni kasvi, pensas ja ruoholaji, joista eläimet saavat ravintonsa. Senvuoksi ne seudut, joissa kasvaa lehtimetsää, ovat edullisia karjanhoidolle ja maanviljelykselle, mutta havumetsällä on suurempi arvo hirsipuittensa tähden.

Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä suojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä, tarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa se syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee metsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan laitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja lampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa sen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat halonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he kaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän ja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva enää mitään.

Tällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja vähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan kaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata täysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt jo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja taikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät ajattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli välttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille. Sen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan istutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse kylvää metsää.

Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla maassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee vertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.

47. Kulovalkea.

Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä taivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot kuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön, joka vilisee hyönteisiä.

Jono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa valjaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja tekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin ajan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti kekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet vaivautua ammentamaan sitä kekäleille.

Vähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki ja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua, pieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä. Liekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa. Siinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä ylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan, leveämmän lieskan etupäässä.

Jo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa hiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu maahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta toisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa hevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.

Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet hioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää heidät ja jatkaa matkaansa.