Part 6

Kun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää kohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen jälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa. Maata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan edessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa auringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja ja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit pitkää lahtea myöten _Valamon luostariin_. Siellä asuu toista sataa venäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka on lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä paikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset kaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on tullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan ja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät matkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää minkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo koreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen, juhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen näky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet ikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi ylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä suuruutta.

36. Suomen ilmasto.

Etelämaalaiset ovat sanoneet, että Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää. Joskus sattuu sellaisia kylmiä vuosia, jolloin tämä pilapuhe toteutuu, mutta tavallisina vuosina on meillä melkein yhtä lämmin kuin meren rantamilla Keski-Europassa. Toiset vuodet ovat leutoja, ja saattaa laskea, että Suomessa tavallisina vuosina on viisi tai kuusi kuukautta talvea.

Suuri eroavaisuus on kuitenkin maan eteläisten ja pohjoisten osien samoin kuin rannikkoseutujen ja sisämaan välillä. Niinpä on maa lumen peittämä lounaisella rannikkoseudulla noin neljä kuukautta, mutta Kajaanin itä- ja pohjoispuolella yli kuusi kuukautta ja Enontekiäisten ja Sodankylän Lapissa noin seitsemän kuukautta.

Joulukuussa on Tornion tienoilta eteläänpäin usein epävakainen alkutalvi. Tammi- ja helmikuussa on vahva sydäntalvi. Vain rantaseuduilla saattavat maat paljastua suojailmoilla. Pakkaset saavuttavat suurimman ankaruutensa ja joskus jäätyy elohopea, mikä saattaa sattua myöskin joulukuussa ja Lapissa vielä maaliskuussa. Meren jäät vahvistuvat yhä ja niillä vahvoilla jäänmurtajilla, jotka avustavat höyrylaivoja satamista merelle, on silloin kova työ, sillä joskus on Itämeren koko pohjoispuoli jään peitossa. Maaliskuun alkupuolikin on vielä täyttä talvea, mutta sen lopulla alkavat lumet huveta ja meren jäät sulaa, huhtikuussa ilma on epävakainen, väliin sataa lunta, väliin vettä, mutta maa paljastuu, puiden silmikot paisuvat, ja ruoho alkaa orastaa.

Nyt alkaa kevät. Lounaisrannikolla on maa lumesta vapaa toukokuun alussa, mutta vasta toukokuun lopulla kinokset sulavat Inarissa. Pari viikkoa lumien kadottua pelloilta luovat joet ja järvet peitteensä. Kuitenkaan eivät sellaiset vuodet ole harvinaisia, jolloin kevät myöhästyy kuukauden tai enemmänkin. Kesäkuun alussa niityt viheriöitsevät ja lehtipuut pukeutuvat ihanaan heleänvihreään lehtipukuun. Mutta useana vuotena tulee jäänlähdön ja lehdenpuhkeamisen jälkeen toukokuussa kylmempi sää, n.s. _takatalvi_, joka toisinaan tulee kesäkuussakin ja saattaa kestää viikon verran tai kauemminkin.

Juhannuksen aikana on aurinko korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat valoisimmat. Silloin on kesä hempeimmillään, mutta suurin lämpö vasta heinäkuussa. Keskellä päivää nousee ilman lämpö varjossa 30, jopa 35 asteeseen. Silloin kaikki rientää elämään, kasvamaan ja kypsymään pitkällisessä, melkein keskeytymättömässä päivänvalossa.

Elokuu alkaa melkein yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden yhä pidetessä ja on tavallisesti epävakaa. Silloin sataa enimmin ja ukkonen kuuluu usein. Kun käy pohjatuuli, joka illalla tyyntyy, alenee ilman lämpö nopeasti, ja aamulla, useimmin vähän ennen auringon nousua, on halla. Syyskuu on vielä vihanta ja joskus lämmin, mutta silloin alkaa syksy pimeine öineen, sateineen ja myrskyineen. Ilma käy viileämmäksi, hallaöitä on tiheämmässä ja lehdet kellastuvat. Lokakuussa on lehtimetsä kirjavassa väriloistossa, marraskuussa kasvikunta vaipuu talvitainnoksiin ja suuressa osassa Suomea maa menee routaan ja peittyy lumeen ja vesistöt jäätyvät.

Koska Suomi ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, on ilmanala eri osissa maatamme hyvin erilainen. Jos lasketaan keskimäärä kaikkien vuodenaikojen lämmöstä ja kylmyydestä, niin havaitaan, että vuoden keskilämpö on Enontekiäisten Lapissa alin eli 2 astetta jäätymäkohdan alapuolella, Oulun, Kajaanin ja Pielisjärven välisillä seuduilla 1 aste jäätymäkohdan yläpuolella, ja Ahvenanmaalla noin 5 astetta jäätymäkohdan yläpuolella. Vuoden kylmin kuukausi Suomen Lapissa on tammikuu; muussa Suomessa on helmikuu kylmin. Silloin on ilman keskilämpö Oulussa ja Iisalmessa 11 astetta, Vaasassa, Porissa ja Helsingissä 7 astetta sekä Bogskär'issä 3 astetta jäätymäkohtaa alempana. Vuoden lämpöisin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpö on 17 asteen vaiheella, Oulun ja Kajaanin välisillä seuduilla 15 astetta, Pohjois-Lapissa alle 12 astetta. Rannikot ovat viileämmät kuin sisämaa, koska meret, jotka eivät lämpene yhtä suuressa määrin kuin maa, jäähdyttävät siellä ilmaa. Ulkona merellä on ilman lämpö vielä alempi, jääden Pohjanlahden pohjoisosassa ja aavalla Laatokalla alle 13 asteen.

Siitä, että maamme ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, johtuu sekin, että päivän ja yön pituus eri seuduilla on hyvin erilainen. Pisin päivä kesällä ja pisin yö talvella on Etelä-Suomessa 18,5-tuntinen (auringon nousun ja laskun välillä), mutta Oulussa 22-tuntinen. Enontekiäisissä ei keskikesän aurinko laske kokonaiseen kuukauteen. Mutta koska hämärä on aamuin illoin sitä pitempi, kuta pohjoisemmaksi tullaan, niin on kaikissa pohjoisissa maissa enemmän valoa kuin pimeyttä. Pohjois-Suomessa voi kolmen kuukauden aikana lukea kaiken yötä kuin päivänvalossa. Ja talviyön valaisevat kirkkaat revontulet, joilla Jumala on tahtonut lohduttaa näitä köyhiä pohjolan seutuja niiden pitkällisessä taistelussa pimeyttä ja kylmyyttä vastaan.

Sateen ja lumen tulo on eri vuosina ja myöskin eri osissa maatamme erimääräinen. Toimittamalla mittauksia on havaittu, että sateen ja lumen tulo on runsain etelärannikolla ja ympäristöään huomattavasti korkeammissa sisämaan seuduissa ja että se yleensä vähenee etelästä pohjoiseen ja on vähin Enontekiäisissä, Sodankylän pohjoisosissa ja Tenojoen laaksossa, mutta on jo taas suurempi Inarissa. [Läntisellä Uudellamaalla on sademäärä yli 700 mm, Jyväskylässä ja Kuopiossa lähes 600 mm, Oulujoen seuduilla 500-550 mm; Enontekiäisissä noin 400 mm.]

Talvella on taivas enimmät ajat kokonaan pilvessä, kesällä taas ovat puoliselkeät päivät tavallisimmat. Helsingissä sataa 18 päivää tammikuussa, 15 päivää helmikuussa, 14 maaliskuussa, 12 huhtikuussa ja 13 toukokuussa, 12 kesäkuussa, 14 heinäkuussa, 17 elo- ja syyskuussa ja 18 loka-, marras- ja joulukuussa. [Vuosina 1886-1915 tehtyjen havaintojen mukaan.]

Sateet ja ilman lämpömäärät riippuvat paljon tuulista. Enimmät tuulet käyvät lounaan ja etelän puolelta, mutta myöskin muilta suunnilta käy paljon tuulia keväällä, varsinkin idästä. Maamme itä- ja pohjoisosissa on tuulen keskisuunta eteläisempi kuin lännessä. Sateisimmat tuulet ovat idän ja kaakon puoleiset.

Myöskin meri vaikuttaa ilmastoon. Keväällä, jolloin meren jäät jäähdyttävät veden, on ilma merenrannikoilla kylmempää, mutta sademäärä pienempi, kuin sisämaassa. Päinvastoin on syksyllä, jolloin lämmin merivesi antaa rannikkoseutujen ilmalle lämpöänsä. Samasta syystä syvät järvet ja juoksevat vedet suojelevat likeisintä maata hallalta, mutta vesiperäiset maat ovat hallanarkoja.

Kova ja kylmä on tämä pohjanperäinen maa. Luonto on täällä ankara äiti, joka ei hellittele lapsiaan hempeydellä ja yltäkylläisyydellä. Se vaatii heiltä uutteraa työntekoa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä. Jos he eivät tahdo tehdä työtä ja kärsiä, täytyy heidän nähdä nälkää ja kuolla. Mutta palkinnoksensa he saavat karaistun ja terveen ruumiin, rohkean ja kestävän mielen. Niinpä on Jumala myöskin antanut tälle maalle lauhkeamman ilmanalan kuin useimmille muille yhtä kaukana pohjoisessa oleville maille. Ei missään muualla kuin Norjassa ja Ruotsissa ole metsiä, maanviljelystä ja järjestettyjä yhteiskuntia niin lähellä pohjoisnapaa kuin Suomessa. Tämä johtuu osaksi Itämeren ja järvien vaikutuksesta, mutta erittäinkin siitä, että Atlantin valtameren pohjoisosan kautta kulkee lämmin merivirta, Golf-virta, joka välillisesti on aiheena Suomessa vallitseviin etelä- ja lounaistuuliin, jotka tuovat mukanaan etelästä lämpimämpää ilmaa.

37. Kirkkaalla jäällä.

Sa talven välkky-jää, sa kaunis, kirkas kuvastin, miss' äsken myrskysää viel' ärjyi aalloin kuohuvin! Ei lapsi eteläisen maan sun leikkis hurmaa tunnekaan, mi kohtaa, kun hohtaa ja johtaa hopeainen tie, jää-seljät kun heljät taas talven helmaan vie.

Vaikk' onkin kuolemaan jo rannan kukka rauennut ja vaippaan valkeaan maat, metsät, vuoret verhotut, miel' uljas, leikki viaton sun teilläs liiton tehnyt on. Sa kannat, kaikk' annat sa rannat, saaret saavuttaa. Jää vilpas, sun kilpas se liekkiin rinnat saa.

Hei, jalka teräkseen! Sees silmä, poski purppuraan! Nyt määrään kaukaiseen me tuulen lailla lasketaan. Ja koti-kultaan sielt' on tie taas vartomaan, ett' armas lie koht' aikas ja taikas, sa raikas Pohjan kevätsää, kun laukee ja aukee taas läikkyyn järven jää.

38. Kesäyön kirkkaus.

Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan.

Ps. 104: 2.

Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.

Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa, koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä. Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa, useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon -- eikä kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä.

Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle, paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä. Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita, lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne, jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi ihmisen silmään.

Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista. Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on luonnossa kauneinta.

39. Joutsein.

Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan niin tyynnä, täynnä riemua, jo joikui virrallaan.

Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, yökaudet kuinka päivän koi unensa unhottaa.

Kuin varjot siell' on runsahat all' leppäin, koivujen, kuin salmet kullan-soiluvat, ja vesi vilpoinen.

Siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' ompi unhottumaton se uskollisten maa.

Noin vieri vettä, rantoa ylistys koruton; ja joutsen vasten rintoa jo joikui puolison:

"Vaikk' eipä elon unelma käy vuosisatain taa, sait laulaa Suomen suvessa, sen aalloill' armastaa."

_Runeberg_.

40. Ilmanennustamisesta.

Oppineet miehet ja luonnontutkijat ovat koettaneet saada selville luotettavia sääntöjä vastaisten säänvaihtelujen tietämiseksi, mutta täydellisen selvyyden saaminen on osoittautunut sangen monimutkaiseksi. Kuitenkin tunnetaan jo vanhastaan erityisiä merkkejä, joista voidaan päätellä tulevasta säästä.

Ilmamerkit voidaan erotella useihin ryhmiin. Yksi ryhmä koskee _viikonpäiviä_. Merkit, jotka niihin kohdistuvat, eivät ole minkään arvoisia. Toisena ryhmänä ovat ne niinikään tyhjänarvoiset merkit, joista ennusteitaan eri vuodenaikojen ja kuukausien vastaisia ilmoja: "viluvuosi viljavuosi"; "kun ei kylmä Kynttelinä, ei palele Paavalina, ei ole helle heinäkuussa, lämmin keskellä keseä" y.m. Eri ryhmän muodostavat n.s. _merkkipäivät_. Merkittävimmät niistä ovat nuo hallanuhkaiset, "_rautayöt_" kesäkuun 10-12 p., lisäksi se halla, joka usein sattuu toukokuun alussa tai keskivaiheella ja joka on kasvullisuudelle erittäin vahingollinen, sekä heinäkuun 19-26 päivän välinen "_naistenviikko_", joka syystä on huudossa lakkaamattomista sateistaan. Nämä johtuvat siitä, että sadeaika koko Keski- ja Pohjois-Europassa sattuu heinä- ja elokuuksi.

Useimmat nyt mainituista "merkeistä" ovat kokonaan arvottomat ilmanmuutoksia arvosteltaessa. Kuunvaiheet, kuun nouseminen ja laskeminen eläinradassa, kiertotähtien keskinäinen asema (almanakassa: "paljon kiertotähtiä liikkeellä") ovat nekin arvottomia säänmerkkejä. Mutta ne merkit, jotka perustuvat luonnon havaintoihin, etupäässä valoilmiöt taivaalla, ovat sangen suuriarvoisia, jonkavuoksi merimiehet, kalastajat ja maanviljelijät niihin paljon luottavatkin. Sellaisista ilmanlaatua osoittavista merkeistä mainittakoon seuraavat: Kaunis ilma tulee, jos tähdet tuikkivat kirkkaasti tai jos yläkuun eli uudenkuun sarvet ovat terävät. Sitä vastoin on ruma ilma ja sade tulossa, kun päivä laskee pilveen, kun hajanaisia pilvenhahtuvia on laineissa kirkkaalla taivaalla, tai kun taivas peittyy hienoon utuharsoon, niin että kehiä ja tarhoja näkyy auringon ja kuun ympärillä. Usein kuullaan kuitenkin sanottavan, että nämä merkit eivät pidä paikkaansa. Se johtuu siitä, että sääilmiöt ovat monimutkaiset ja riippuvat monista syistä.

Jos mieli olla luotettava ilmanennustaja, niin tulee tuntea, millaiset sääsuhteet samaan aikaan vallitsevat koko laajalla alalla sen maan ympärillä, missä asuu. Helsingissä on erityinen laitos (Meteorologinen keskuslaitos), jossa tehdään säähavaintoja. Sähkölennättimen avulla saadaan siellä tietää, millainen on ilman paine, ilman lämpö, taivaan ulkomuoto, tuulen suunta ja voima y.m. monin paikoin Euroopassa. Nämä tiedonannot merkitään erityisillä merkeillä kartalle. Jos viivalla yhdistetään kaikki ne paikat, missä ilmanpaine on sama, saadaan n.s. _isobaari_ (samapaineiskäyrä, s.o. viiva, joka osoittaa samanlaista ilmanpainetta). Nämä isobaarit ovat useimmiten umpinaisia, ympyrän tai soikion muotoisia viivoja. Jos ne rajoittavat alueen, missä on alhainen ilmanpaine, niin sanotaan tätä ilmanpaineen _minimiksi_, päinvastaisessa tapauksessa, s.o. jos ilmanpaine on korkea, ilmanpaineen _maksimiksi_. -- Ilmanpaineen minimit ovat oikeastaan suuria ilmanpyörtäjäisiä tai rajuilmoja, jotka useimmiten syntyvät Atlantin valtamerellä ja kulkevat sieltä itäistä suuntaa yli Euroopan, useimmiten yli sen pohjoisosien. Ne tuovat mukanaan pilvisään ja suuren kosteuden ja niitä seuraa kovat tuulet, jotka kiertävät pyörtäjäistä vastapäivään ja sen keskustaan päin. Kun sellainen rajuilma lähestyy, laskee ilmapuntari, ja usein näemme kirkkaalle länsitaivaalle nousevan juomuista tai höyhenen muotoista pilvenliennettä. Pian se peittää koko taivaan ja näyttää keräytyvän kahteen vastakkaisilla taivaansuunnilla olevaan kohtaan ("tuulen kourat"), -- Ilmanpaineen maksimin ympäri kiertävät tuulet myötäpäivään ja ulospäin korkean ilmanpaineen keskustasta. Silloin ilma on tavallisesti kuiva, taivas pilvetön ja ilmapuntari korkealla. Ilmanpaineen maksimi tuottaa kesällä kuumuutta, talvella pakkasta.

Meteorologisen laitoksen tehtävänä on laskemalla ja vertailemalla kunkin päivän edellisten päiväin sääkarttoja toisiinsa päätellä, mitä muutoksia todennäköisesti on odotettavissa. Tavallisesti nämä laskelmat näyttävät pitävän paikkansa ainoastaan yhteen tai enintään kahteen seuraavaan päivään nähden. Yksityinenkin tarkkaaja, jolla ei ole sääkarttaa käytettävänään, voi tulla sangen hyväksi ennustajaksi, jos hänellä vain on ilmapuntari ja hän panee muistiinsa luotettavia pilvimerkkejä ja muita, jotka ennustavat ilmanmuutoksia.

Olisi sangen tärkeätä voida ennustaa säitä pitkäksi ajaksi eteenpäin. Sentakia tätä seikkaa onkin viime aikoina ahkerasti tutkittu. Etupäässä on koetettu saada selville niitä jaksoja, joita sääilmiöissä esiintyy. On nimittäin huomattu, että sateiset ja kuivat, samoinkuin lämpimät ja kylmät kaudet uusiintuvat aina määrättyjen aikojen perästä, vaikkakaan ei säännöllisesti. Myöskin on tutkittu sitä, missä määrin jonkin vuodenajan sään nojalla voidaan päätellä seuraavan vuodenajan ilmiöitä, ja on m.m. huomattu, että kylmää ja lumista talvea tavallisesti seuraa kylmä kevät.

41. Pyterlahden graniittilouhimo.

Suomen vuoret ovat ikäänkuin luotu tasamielistä ja vakaata kansaa varten. Ne eivät pyri korkealle taivasta kohti; niiden rinteet suistuvat harvoin äkkijyrkästi; enimmiten ne ovat leveitä kallioita, tarjoten vankan pohjan mille rakentaa.

Useimmat tämän maan vuoret ovat semmoista kiveä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan harmaaksikiveksi. Tavallisemmassa harmaassakivessä eli graniitissa on sekaisin kolmea eri kivilajia, nimittäin _maasälpää, kvartsia eli ukonkiveä ja kiillettä_. Maasälvän tuntee siitä, että se halkeaa sileihin pintoihin, ukonkivi on lasimaista ja niin kovaa, että siitä voi teräksellä iskeä tulta, ja kiilteellä on se ominaisuus, että sen helposti voi halkaista ohuiksi lehdiksi tai suomuiksi. Kun kiille on palanut tai kauan ollut vedessä tai ilmassa, käy se usein kullankiiltäväksi, ja moni, joka löytää sellaista _katinkultaa_ hiekasta tai vuoresta, luulee löytäneensä oikeata kultaa.

_Gneissi_ sisältää samoja kivilajeja kuin graniitti, mutta siinä on enemmän kiillesuomuja, jotka kaikki ovat yhdensuuntaisia, minkävuoksi kivessä nähdään vuorotellen tummia ja vaaleita juovia, ja se halkee paljoa helpommin yhteen suuntaan kuin toisiin. Vieläkin helpommin halkee _kiilleliuska_, jossa on ainoastaan kiillettä ja ukonkiveä. Koska se on hienorakeista ja kohtalaisen pehmeää, voi sitä käyttää kovasimeksi, jolla viikatteita teroitetaan. Tämä kivilaji on tavallisesti tummanharmaata. Gneissikin on useimmiten harmaata, vaaleajuomuista. Graniitti on valkoista, vaaleanharmaata tai punertavaa.

Graniitti on kovempaa kuin useimmat muut kivilajit, ja siihen voi hiomalla tai kiillottamalla saada hyvin kauniin kiillon. Sitä käytetään rakennusten perustuksiksi, aidoiksi, hautapatsaiksi ja väliin itse rakennuksiinkin. Monta vanhaa kirkkoa, monta jyväaittaa, navettaa ja pääkaupunkimme monta kaunista taloa on tehty graniittilohkareista. Sillä täällä on graniittia yltäkyllin, mutta Venäjällä se on niin harvinaista, että tavallisia katukiviä viedään sinne laivoilla kuten muutakin kauppatavaraa.

Etelärannikolla, muutamia peninkulmia Viipurista länteen päin, on pieni merenlahti nimeltä Virolahti, ja siellä Pyterlahti-niminen kylä. Kun Venäjän keisari Pietari Suuri rakennutti uutta pääkaupunkia Pietaria, tarvitsi hän paljon kiveä, mutta lähiseutu oli kivetöntä. Siihen aikaan olivat venäläiset hiljakkoin valloittaneet Viipurin läänin, ja silloin keisari piti mukavimpana louhittaa graniittia Suomen rannikolta. Tällä tavalla syntyi Pyterlahden graniittilouhos. Kahden vuosisadan aikana on sieltä kuljetettu suunnattoman paljon kiveä Pietariin, ja kuitenkin on ainoastaan vähäinen osa ympärillä olevista vuorista louhittu. Niin upporikas kivistä on kuitenkin köyhä Suomi.

Pyterlahden graniitti on järeärakeista ja sisältää enimmin tummaa, lihanpunaista maasälpää, vähemmän harmaata ukonkiveä ja hiukan mustaa kiiltokiveä. Ne valtavat kivilohkareet, joita täällä ampumalla tai kiilaamalla on louhittu, on laskettu sitten laivoihin ja viety Pietariin, jossa niitä on käytetty kirkkojen, kanavien, siltojen ja muiden sellaisten rakentamiseen. Pietarin suurinta kirkkoa, Iisakin kirkkoa, kannattaa kolmella sivulla kaksinkertainen rivi 17 metrin korkuisia Pyterlahden graniittipatsaita. Mutta suurin, komein ja kuuluisin kaikista täällä louhituista kivilohkareista on se kivipatsas, joka vuonna 1831 pystytettiin Pietarissa Talvipalatsin edustalle keisari Aleksanteri I:n muistoksi. Tämä patsas on runsaasti 25 metriä korkea ja 4 metriä paksu; sen kanta on sivuiltaan 6-metrin nelikulmio. Kahdeksantoista kuukautta teki 275 miestä työtä patsaan hakkuussa, ja täytyi rakentaa kallis silta, jotta kivi saatiin kuljetetuksi laivaan. Pystytettynä se oli tullut maksamaan enemmän kuin 600,000 Suomen markkaa.

Vuonna 1847 tapahtui, että kivilohkareella lastattu laiva joutui lahden suussa haaksirikkoon. Siitä alkain kohoaa siinä vedenpinnasta uusi kallio. Se on Pietariin aiottu kivilohkare, jota ei ole saatu ylös.

Viime aikoina on graniittia louhittu paljon myöskin Hangon kaupungin laidassa olevasta Kuningattarenvuoresta. Hangon graniitti on väriltään ruskeanpunaista ja hienompirakeista kuin Pyterlahden graniitti. Monta kivilohkaretta on Hangossa hakattu ja hiottu hautapatsaiksi, pylväiksi tai kuuluisain miesten muistomerkeiksi. Sieltä on kotoisin sekin kaunis graniittilohkare, jolle keisari Aleksanteri II:n, Suomen hyväntekijän, patsas Senaatintorilla Helsingissä on pystytetty.

Myöskin Viipurin ja Sortavalan lähistössä sekä Uudenkaupungin ja Kalajoen seuduilla on louhittu suuret määrät harmaata ja punaista graniittia, jota on viety Venäjälle ja joskus Englantiin asti.

42. Ruskealan marmorilouhimo.

Varsin hupaista on oppia tuntemaan kaikki kivilajit ja niiden kokoomukset. Moni tallaa niitä välinpitämättömästi jalkainsa alla tietämättä, kuinka rikkaana ja moninaisena Jumalan luomistyö ilmenee kovassa kivessäkin. Meidän maassamme on niin monta eri kivilajia, että niistä saattaisi kirjoittaa laveita kirjoja, ja yhä löydetään uusia lajeja. Kaikesta tästä saamme lukea kivennäistieteessä eli _mineralogiassa_.