Part 5

"Kun pitkät matkat taivallettuasi kankaan yksitoikkoisten puiden keskellä vihdoin saavut sen reunaan, avautuu siinä kuin taikavoiman kautta eteesi mitä vaihtelevin ja laajin näköala: järvi järven vieressä, lehtoisine saarineen ja niemineen, virtoja, tasankoja ja kukkuloita. Ihmeteltäviä ovat, valon ja pimeän lukemattomat vaihtelut, jotka yhtä haavaa sattuvat silmään, alkaen vesiperäisen laakson melkein mustista kuusista ja päättyen petäjämetsään vähän ylempänä ja koivuihin, jotka seppeleen tavoin ympäröivät ylimpänä kohoavan vuoren juurta ja rinnettä. Vieläkin kauniimmaksi käy kaikki tämä, kun pilvien taittamat auringon säteet, kesäisenä päivänä alinomaa vaihdellen, sen yli väreilevät..."

_Runeberg_.

30. Päijänteen vesistö.

(Hämeessä.)

Kaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho, asuvat lähellä toisiaan yksinäisessä metsäseudussa Pihtiputaan pitäjässä Pohjanmaan rajalla. Eräänä iltana he joutuvat kiistaan siitä, kuinka kauas heidän kotirannastaan saattaa veneellä kulkea, ja viimein he lyövät vetoa tuppivyöstä. Maunu ottaa viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti.

Maunu panee eväikseen leipää, voita, suolaisia muikkuja, varustaa keveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan laituriltaan vuoriseudussa olevan _Muurasjärven_ rannasta. Hän purjehtii pienempään _Alvejärveen_ ja siitä kolmen peninkulman pituiseen järveen, jonka nimi on _Kolima_. Toisena päivänä hän näkee Viitasaaren kirkon, laskee _Kymin_ koskista jokea ja tulee kauniiseen, 110 kilometriä pitkään, 30 metriä syvään _Keiteleeseen_. Siihen hän näkee lännestä virtaavan suuria vesiä, mutta hän laskee etelään päin ja tulee kolmantena päivänä _Kuhnamon_ järveen. Siitähän purjehtii pitkää, virtavaa, jyrkkä- ja korkearantaista jokea myöten; hänellä on ankara työ, ja hänen täytyy välistä rannalta köyden avulla laskea veneensä koskista alas. Väsyneenä hän levähtää neljäntenä päivänä Laukaan kirkolla ja lisää siinä eväitään.

Viidentenä päivänä Maunu viilettää hyvillä mielin yhä etelään päin ja alinomaa myötävirtaa. Hän laskee useita koskia ja näkee isoja järviä sekä vihdoin ihmeekseen kaupungin, nimeltä _Jyväskylä, Jyväsjärven_ rannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; hän luulee nyt jo olevansa likellä merta. Kuudentena päivänä hän näkeekin niin suuren selän, ettei voi maata erottaa suoraan etelässä. Maunu maistelee vettä ja huomaa sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole merellä, vaan _Päijänteen_ vesillä.

Maunu menee maihin Korpilahden kirkon luona ja saa siinä tietää Päijänteen olevan 120 kilometriä pitkän sekä paikoittain 30 kilometriä leveän; mutta monet sen selistä ovat kapeita. Ja Päijänteeseen tulee suuria vesiä myöskin idästä ja etelästä käsin. Mutta koska sen laskupaikka on kaakkoisessa kolkassa, purjehtii Maunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä _Kalkkisten_ virtaa myöten _Ruotsalaiseen_. Vähän matkan päässä siitä hän näkee _Heinolan_ kaupungin. Hän laskee _Jyrängön_ virtaa alas ja niin eteenpäin _Konnevesi_-nimiseen järveen. Vesireitti alkaa nyt muuttua yhtämittaiseksi virraksi. Ennenkuin hän tietääkään, on hän jo _Kymijoessa_ ja soljuu pitkässä kaarteessa Iitin kirkon sivuitse. Sitten jatkaa Kymijoki kulkuaan, milloin suvantoina, milloin väkevinä koskina. Vaivalla ja vaarankaupalla lasketaan vene _Mankalan_ uljaista koskista alas ja vedetään maitse _Anjalan_ kosken ohi. Maunu likenee rannikkoa ja näkee Kymijoen jakaantuvan kolmeen laskuhaaraan, jotka nekin haarautuvat useihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut itäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut _Kotkan_ kaupunkiin, mutta hän valitsee läntisimmän ja lähestyy _Loviisan_ kaupunkia. Siellä hän tapaa vihdoin, 14 päivän vaivalloisen matkan jälkeen, ikävöimänsä meren, Suomenlahden.

Nyt Maunu voi laskea kulkemansa matkan. Muurasjärvestä Päijänteeseen hän on matkustanut 165 kilometriä, Päijännettä pitkin 120 kilometriä, siitä Kymijokea myöten mereen 155 kilometriä eli yhteensä 440 kilometriä venematkaa. Muurasjärvi on alhaisimman laskun mukaan 106 metriä merta ylempänä. Tätä korkeata rinnettä myöten on Maunun vene kulkenut virran mukana. Päijänteellä hän oli vielä 78 metriä merenpintaa ylempänä, mutta sitten jyrkkeni rinne, ja loppuosa matkaa oli vaivalloisin. Suuresti kummastellen veden haaraantumista ja yhteyttä tässä laajassa maassa Maunu palasi höyryaluksella Kokkolaan ja sieltä maanteitse takaisin Pihtiputaalle. Vilho tuskin uskoi silmiään nähdessään naapurinsa palaavan Pohjanlahden kautta. Hän oli vedon menettänyt, ja Maunu voitti tuon komean vyön kiiltävine messinkikoristuksineen.

31. Saimaa.

(Savossa.)

Laajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään. Se ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari tai Oulujärvi. _Saimaaksi_ sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka pohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät pitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen toiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan järvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan kuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla maata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on kauniimpaa.

Kaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää hiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä herätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on nähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita sellaisia sinijärviä -- niitähän on lukemattoman paljon -- se ei saata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen täytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut maan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa, -- vaikka Jumala antaa kaiken elollisen vuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi maahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, -- jää kuitenkin aina hyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin vielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien latvoilla...

32. Punkaharju.

(Savossa.)

Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monin paikoin jyrkkämäkisiä harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on vesiä. Silloin matkustajan usein täytyy lauttauspaikoilla astua rattailta maahan. Kun Parikkalan pitäjästä maanteitse matkustetaan pohjoiseen päin Kerimäelle, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä lauttauspaikkaa kuljettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiemurtelee veden ympäröimää _Punkaharjua_ pitkin, lähes puolen peninkulman pituisen saaren toisesta päästä toiseen. Pitkin pituuttaan on harju niin kaita, että maantie anastaa sen aaltomaisen harjan koko leveyden, ja niin jyrkkä, että syvyys kauhistuttaisi, jos ei luonnolliseksi aitaukseksi olisi rinteille kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä harjanteelta, noiden koivujen ja petäjien huojuvien latvojen päällitse, aukeaa lähellä ja kaukana mitä ihanin ja vaihtelevaisin näköala joka taholle selkien, salmien ja saarien yli. Oikealla puolen on ihana, suuri _Puruvesi_, vasemmalla puolen yhdistynyt jakso pienempiä selkiä, jotka ovat vieläkin avarampaa _Pihlajavettä_. Kaikki nämä vedet luetaan Saimaan järvien joukkoon ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Niiden keskellä ui Punkaharju kuin suunnattoman suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillä poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta. Ja pojat jäljittelevät emoansa: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä koukistuvat oikullisen mutkaisiksi, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja lahtiin ja puikkelehtivat mitä somimman muotoisina. Niiden siimeksien välitse punoutuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän huomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän uusia, avaroita ja hymyileviä näköaloja, ollen ymmällä siitä, eikö viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä ihanampi.

Hyvä ajatus oli johtaa maantie tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat niillä tienoilla kulkemaan. Tämä harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen omaisuutta, ja talonpojat polttivat tavan takaa kaskea sen rinteillä, niin että nämä osaksi paljastuivat. V. 1844 harju lohkaistiin kruununpuistoksi, kiellettiin sakon uhalla kaikki vahingonteko, ja kaksi kaunista asuntoa rakennettiin vartijoille, toinen saaren etelä-, toinen pohjoispäähän. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä ajasta alkain on Punkaharju tullut laajalti kuuluisaksi. Pieniä huvimajoja on rakennettu muutamille kauniimmille näköalapaikoille, ja siellä kulkee pitkin kesää ihastuneita retkeilijöitä.

Epätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamista se on verraton silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja ulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta, aamuruskossa. Toiset pitävät sitä ihanimpana silloin, kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on synkässä varjossa. Varmaa vain on, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tai auringonpaiste, maassamme ei ole kauniimpaa huvipuistoa. Ja tämä sanoo Punkaharjusta paljon. Se tietää rikkaana olemista kaikkein rikkainten joukossa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja ihailulla.

33. Imatra.

(Savossa.)

Herran ääni liikkuu vetten päällä.

Ps. 29: 3.

Vuoksen alkulasku Saimaasta on enemmän leveän lahden kuin virran näköinen. Tuskin huomaat, milloin vuolle alkaa saarien välissä järvessä, joka sillä kohdalla on 80 metriä leveä ja 13 metriä syvä. Kalliosaaren luona, joka on yksi noita saaria, virta kiihtyy. Niskasaaren kohdalla se kapenee ja käy jo niin vinhana, että pitkiä, kimaltelevia vöitä näkyy vedenpinnalla. Sitten virta tekee polven; vyöt vedenpinnalla muuttuvat notkoselkäisiksi aalloiksi. Alempana virta tulee toista vertaa leveämmäksi, kuohu kovemmaksi, pinta paikkapaikoin vaahtoisemmaksi. Pian se taas kapenee ja syöksyy lumivalkeissa vaahtopäissä alas ensimmäisestä suuresta koskesta, _Tainionkoskesta_, jota sanotaan myöskin "pikku Imatraksi". Tässä on suurenmoisia tehtaita, joita kosken vesi käyttää. Tainionkosken alapuolella virta hiukan hiljenee, mutta on vielä sangen väkevä, niin että lauttaveneen täytyy kulkea viistoon sen poikitse. _Linnankoskelle_ kuuluu jo Imatran valtava pauhina.

Suomalainen sananlasku sanoo: "kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä saloa, kolme vuorta korkeata: ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran". Virta, joka putouksen niskassa on 200, jopa paikoittain 400:kin metriä leveä, puristuu tässä kallionhalkeamaan, joka ei ole 30 metriä leveämpi, ja syöksyy alas 10 metrin korkeudesta 350 metrin pituista uomaa myöten. Niin suuressa virrassa kuin Vuoksi, joka jokaisessa sekunnissa nielee 500,000 litraa vettä, on tämä putous hirvittävä. Vesi on jok'ainoassa kohdassa värinsä kadottanut, se ei enää koskena juokse, se ikäänkuin vilahtaa ohitse pelottavalla vauhdilla. Keskellä uomaa se tapaa pohjassa kallioita ja ryöpsähtää niistä ylös valkeina pylväinä, mutta ennenkuin toinen pylväs ennättää kohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökkää korkealle kallion seinää vastaan ja särkyy vaahdoksi; toinen kuohuaalto loiskauttaa toisen pois tieltään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaavaa vauhtia. Vihman kaltainen utu lepää yöt päivät putouksen kohdalla, ja kun aurinko on matalalla, välkkyy utu vesikaaren värisenä.

Imatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolta peninkulmaa kauemmas ja putouksen vieressä on toisen vaikea kuulla toisen puhetta. Helposti voit kiven heittää rannalta toiselle, mutta kovintakaan huutoa et voi kuulla kosken ylitse. Kalliot tärisevät jalkojesi alla, ja kun, hetken aikaa koskeen katsottuasi, nostat silmäsi, niin näyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivuitsesi. Vaikutus on niin voimakas, että heikkohermoisia ihmisiä rupeaa huimaamaan ja he saavat kummallisen halun syöksyä tuohon vaahtoavaan syvyyteen.

Lohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen kulkutaito loppuu. Kosken päälle se ei pääse, mutta niin kyllä käy, että se vastoin tahtoansa tempautuu putoukseen. Välistä nähdään hirsiä tulevan alas ja lastujen tavoin katoavan kuohuun, tullakseen alas ja kosken alla näkyviin. Silloin nähdään niissä monta jälkeä kolauksista, joita ovat saaneet hurjassa vauhdissa törmätessään pohjakallioihin. Ei mikään jättiläinen voisi pitää puoliaan Imatran hyökyä vastaan.

Tätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä rannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava, sijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen ranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää, katajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja, joita veden pyörittämät kivet muinoin ovat niihin kovertaneet. Tällaisia hiidenkirnuja tavataan 8 metriä ylempänä nykyistä koskea, mikä osoittaa, että Imatran vedet kerran ovat vyöryneet sen maan yli, joka nykyään on itäisenä rantana. Senjälkeen on virta uurtanut itselleen uuden väylän ja puristunut kallioseinäin väliin.

Imatran lähistössä tavataan omituisia kiviä, jotka näyttävät veden sorvaamilta. Ne ovat kuitenkin kalkintapaisen aineen pahkuroita, jota ainetta on saveen muodostunut. Matkustaja ihmettelee niiden kummallisia muotoja ja vie niitä mielellään mukanansa Imatran muistona.

Maailmassa on suurempiakin vesiputouksia kuin Imatra, mutta harvoja, joissa on suurempi vesimäärä ja niin kaunis ympäristö. Siksi sinne tulvaa tuhansittain matkustajia sekä omasta maasta että ulkomailta katselemaan putousta. Sen yli on nykyisin rakennettu kapea rautasilta, ja kun illat pimenevät, valaistaan näitä kuohuvia pyörteitä sähkövalolla. Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa tai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä auringonpaisteessa.

34. Luonnonmullistus.

(Karjalassa.)

Moni luulee, että tämä maa on sellainen kuin aina ennenkin, ja että se aina pysyy sellaisena kuin se nykyään on. Mutta vieläkin näyttää Jumala meille toisinaan, kuinka maanpinta muuttuu luonnonvoimien vaikutuksesta.

Kun Vuoksi on syössyt Imatrasta alas, murtaa se murtamistaan uraa itselleen monien koskien ja ryöpeäin putousten kautta. Se tekee nyt polven itäänpäin, mutta laajenee alajuoksussaan moneksi, kapeaksi ja leveäksi järveksi, joita lyhyet vuolteet yhdistävät. Muuan näistä järvistä, joka on noin 9 tai 10 penikulman päässä Vuoksen niskasta, on nimeltään _Suvanto_, ja se oli muutamia vuosikymmeniä takaperin lähes 4 penikulmaa pitkä sekä sangen syvä. Suvanto läski siihen aikaan Vuokseen erään kannaksen poikki, jota sanotaan _Kiviniemeksi_. Mutta itäänpäin ulottui Suvanto aivan lähelle Laatokan rantaa ja tästä suuresta järvestä sen erotti ainoastaan 300 metrin pituinen ja 12 metrin levyinen hiekkaharju Taipaleen kylän kohdalla.

Suvannon laskuväylä Kiviniemen poikki oli matala, ja kävi niin, että sen vesi nousi keväisin hyvin korkealle ja vahingoitti talollisten niittyjä. Nämä olivat usein aikoneet kaivaa Taipaleen harjun puhki ja siten laskea Suvantoa.

V. 1818 keväällä oli Suvannon vesi niin korkealla, että se nousi melkein harjun tasalle, ja toisella puolella harjua oli Laatokan vesi 12 metriä alempana. Nyt luulivat talonpojat olevan hyvän tilaisuuden hiukan laskea Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi. Taipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä aikaakaan, niin olivat jo kaivaneet harjun poikki pienen uran. Suvannon vesi alkoi juosta uraa myöten Laatokkaan. Talonpojista tämä oli hyödyllistä ja hauskaa, he olivat mielissään tuosta pienestä virranjuovasta ja läksivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjönpäivän edellisenä iltana.

Mutta pian vesi alkoi uurtaa yhä leveämpää uraa löyhään hiekkaan. Mitä isommaksi ura leveni, sitä enemmän virtasi siihen vettä, jonka vauhtia lisäsi Laatokkaan viettävä jyrkkä rinne. Muutaman tunnin kuluttua oli siinä kohiseva koski, joka hetki hetkeltä kasvoi ja vei mukanaan hietaharjuja kappaleen toisensa jälkeen. Talonpojat kuulivat kohinan kylään ja ihmettelivät, mitä se mahtoi olla. Pian he huomasivat vaaran ja mielivät nyt tukkia kosken, mutta se oli liian myöhäistä. Siihen tuli kauhistava vedenputous. Suvannon tyynellä pinnalla muuttui pian vähäinen vuolteen alku kuohuvaksi virraksi, joka hurjassa vauhdissaan tempasi mukanaan satavuotisia honkia, kiviä, savea ja monta rakennusta. Ei tullut sinä yönä uni asukkaiden silmiin.

Muuan talonpoika nousi tupansa katolle ja ennätti tuskin sieltä alas, kun virta vei tuvan mukanaan, ja ainoastaan kukon ääni kuultiin sen pirstaleilla kaukaa Laatokalta. Toinen talonpoika Suvannon yläpuolella ei tiennyt mitään koko tapahtumasta, kun hän aamulla meni järven rannalle peltoansa aitaamaan. Hän aikoi suurukseksi saada aidan valmiiksi, mutta vaikka hän kuinka kiirehti, ei hän päässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni hänen edessään yhä kauemmas. Suvanto tyhjentyi yhdessä ainoassa vuorokaudessa, niin että ainoastaan syvin syvänne jäi jäljelle. Kaikki muu oli muuttunut joeksi, joka vähitellen tuli lähes peninkulmaa pitkäksi ja 22 metriä leveäksi entisen järven pohjalla. Suvannon entinen lasku Kiviniemen kohdalla kuivui, paljon kaloja jäi kuoppiin ja saatiin käsin kiinni. Multaiset rannat muuttuivat hedelmällisiksi niityiksi. Asuinhuoneita rakennettiin siihen, missä ennen oli ollut kahta syltä syvä vesi. Suvannon entisestä pohjasta löydettin paljon ennen kadonneita kaluja ja myöskin puunkantoja, josta saattoi päättää, että järvi kerran ennenkin oli ollut kuivana.

Kun Suvanto niin paljon laski, oli syvin osa siitä, mikä vielä on jäljellä, 6 metriä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella Kiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat seudut vesiperäisiksi, ja senvuoksi päätettiin taas johdattaa pois osa vettä Suvannon kautta. Sitä varten oli vain tarvis puhkaista Kiviniemen kannas, joka on 222 metrin levyinen. Ja tämä tehtiin v. 1857 suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen miesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerros. Sitten kaivettiin useita pieniä uria Vuoksesta vähäiseen kannaksella olevaan Kotilammen järveen. Näitä uria annettiin veden vähitellen syventää, ja syyskuun 17 päivänä puolenpäivän aikana poistettiin sulut. Kolmetuhatta katsojaa seisoi uteliaana rannalla, mutta he pettyivät odotuksessaan, sillä vesi virtasi hiljalleen uria myöten. Vasta yöllä tuli putous kovemmaksi, nyt se vei suuria maakappaleita muassaan, ja toisena aamuna nähtiin suuren Vuoksen vesien virtaavan Suvannon kautta, sen sijaan että vedet ennen olivat Vuoksen kautta virranneet. Nyt koko Suvanto yhdessä Taipaleen virran kanssa muuttui uudeksi Vuoksen laskuväyläksi, ja virran kaksi entistä laskuhaaraa pieneni paljon. Näin ovat ihmiskädet osoittaneet tien luonnonvoimille ja kokonaan muuttaneet sen seudun entisen muodon.

35. Laatokka.

(Karjalassa.)

Laatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven näköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä, sen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin syvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta, joka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin pohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja lahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan pohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu jyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine niemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle kuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille alttiita.

Kokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen järveen, ja suurin niistä on _Vuoksi_. Nämä vedet virtaavat sitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän _Nevajoen_ kautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien jälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan pinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat luulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4 vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta perätysten.

Laatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta, mutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää kuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja tällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko, varsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on _kare_, korkean _maininki_. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta ja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan sampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan hylje eli _norppa_, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.