Part 35

1700-luvun keskipaikoilla opiskeli kaksi nuorta suomalaista, _Iisakki Wacklin ja Mikael Toppelius_, maalaustaidetta Tukholmassa. Mutta ensimmäinen täysin kehittynyt ja kuuluisa suomalainen maalari oli _Aleksanteri Lauraeus_, joka kuoli ulkomaalla v. 1828. Silloin oli kaikki taide Suomessa vielä leivätöntä. Italiasta palasi nuori suomalainen nimeltä _Robert Ekman_, ja hänellä oli uskallusta jäädä piirustuksen opettajaksi Turkuun. Vaikuttaen esimerkillään ja saaden oppilaita hänestä tuli Suomen maalaustaiteen varsinainen perustaja. Luomalla ensimmäiset historialliset kuvaukset maastamme, ensimmäiset Kalevalanaiheiset piirustukset, ensimmäiset tarkat kuvaukset Suomen kansan elämästä Ekman on raivannut seuraajilleen uran. Mutta kaikkien taiteilijain tarvitsee matkustaa ulkomaille, nähdäkseen ja oppiakseen jotakin parempaa; mistä he saisivat varoja siihen, köyhiä kun yleensä ovat? Muutamat taidetta harrastavat miehet tiesivät tähän neuvon: he perustivat vuonna 1846 _Suomen taideyhdistyksen_, avustaaksensa nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Näin taide vähitellen sai vakinaisen asuinsijan Suomessa. Näin saivat _Magnus ja Ferdinand von Wright_ enemmän rohkeutta maalata lintujaan, joissa pieninkin höyhen on luonnonmukainen ja jotka taululla näyttävät ikäänkuin laulavan. Silloin maalasi _Verner Holmberg_ suomalaisia maisemia, joissa hongat humisivat, ja hänen nuorena kuoltuaan kulkivat hänen jälkiänsä _Berndt Lindholm ja Hjalmar Munsterhjelm, Karl Emil Jansson, Victor Vesterholm ja Adolf von Becker. -- Albert Edelfelt_ (k. 1905), _Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Juho Rissanen, Magnus Enckell, T. Sallinen_ y.m. ovat meidän aikanamme saavuttaneet mainetta kuvillaan luonnon, sadun ja ihmiselämän alalta. Nyt, kun hallituskin joka vuosi jakaa matka-apuja nuorille taideniekoille, kilpailevat Suomen taulut ja Suomen kuvanveistotaide parhaiden ulkomaalaisten kanssa.

Säveltaide ei ollut kauemmin ääneti. Siihen aikaan, jolloin moni Suomen neito pianon ääressä lauloi _Fredrik Ehrströmin_ yksinkertaisia sävelmiä, kutsuttiin nuori hampurilainen, nimeltä _Fredrik Pacius_, musiikinopettajaksi Helsingin yliopistoon. Neljän vuosikymmenen aikana hän loi kauniita, suurenmoisia sävellyksiä, esitti oppilaineen muiden maiden musiikillisia mestariteoksia ja tuli näin korkeamman musiikin perustajaksi maassamme. Vähintään 12 sävellystä on kirjoitettu "Maamme"-lauluun, mutta Paciuksen sävellys on vienyt kaikista voiton. Hänen jälkiänsä kulkivat eräät nuoremmat säveltäjät, m.m. _Karl Collan_ raikkaine lauluineen ja _Filip von Schantz_, joka uneksi ylevistä suurtöistä, _Aksel Ingelius_, joka oli niin läpeensä soitannollinen, ettei hän mitään muuta ollutkaan. Niin kuin Wecksellin ja Kiven, kuluttivat v. Schantzin ja Ingeliuksen heidän hehkuvat sielunsa. Maailma ihmettelee taiteilijan teosta eikä tunne sitä taistelua, joka kuluttaa hänet rikki, kun hän tuntee itsessään täydellisyyden, mutta ei voi milloinkaan kuvata sitä sellaisena muille.

Vihdoin on myöskin näytelmätaide, teatteri, joka niin kauan on täällä ollut muukalaisena vieraana, saanut maassamme vakavan asuinsijan. Suomen kansallisteatteri on _Kaarlo ja Emilie Bergbom_-sisarusten elämäntyön tulos ja Suomi on synnyttänyt yhden aikamme suurimmista näyttämötaiteilijoista, _Ida Aalbergin_ (k. 1915). Niinkuin entisinä aikoina ensimmäinen laulajatar _Johanna von Schoultz_, niin ovat myöhempinä aikoina _Ida Basilier, Alma Fohström, Aino Ackté, Helge Lindberg_ ja muut Suomen laulajat saavuttaneet maailmanmainetta. Vaaditaan sisäistä taipumusta, pitkää, vaivalloista työtä, rohkeutta ja uutteruutta, jos mieli taiteilijana vastata nykyajan vaatimuksia. Kaikki tositaide on kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat ominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Ja näin taide tosiaankin on suuri ja ylevä Jumalan lahja. Mutta jos pahat himot siinä esiintyvät, kuinka ihaniksi ne kasvonsa kaunistelkootkin, niin taide ei enää ole tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija, vaan Jumalan vihollinen. Katsokaamme siis, ketä herraa me palvelemme, ettei valo meissä muuttuisi pimeydeksi. -- "Sillä", sanoo profeetta (Jes. 2: 16, 17), "Herran päivä käy kaiken kauniin käsialan ylitse, ja Herra yksin on silloin oleva korkea."

198. Suonion kotimaanvirsi.

Oi, kuningasten kuningas, sa maan ja taivaan valtias myös tälle maalle silmäs' luo ja armos' runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, maailman silmiss' arvoton; vaan mitä mahtavinkaan vois, jos voimaa sult' ei saanut ois!

On edessäs kuin tomu vaan suuruudet, voimat, vallat maan; kuin viittaat, korkein alenee ja matalaiset ylenee.

Kuink' usein juuri valitset aseikses pienet, alhaiset, siks', että Sinun voimasi selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, otitpa ylenkatsotun ja halvan Juudan kansan, sen teit vartijaksi totuuden.

Ja Betlehempä, pienoisin tuo kaupungeista Juudankin, sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

Oi, Herra, kuule meitä myös, tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, valistua ja valistaa!

199. Kotiintulo koulusta.

Aurinko laskee koivujen taakse tyyneen järveen. Kultaa on vedessä, viileyttä ilmassa; taivaan rauha yli kaiken maani.

Kesäkuu on parhaillaan, tuomet kukkivat, kaikki linnut laulavat metsässä. Palaan koulusta kotiin. Tie tuntuu niin pitkältä, sydän niin täyteläiseltä. Tahdon ajatella jotakin muuta, koska on vielä palanen matkaa kirkkomäelle.

Mitä kaikkea olenkaan oppinut ja nähnyt siitä aamusta alkain, jolloin kiipesin tikapuille tuolla kotona ja mietin tuota käsittämätöntä sanaa: _meidän maamme!_ Nyt sen tunnen; -- taikka oikeammin, tunnen vähäisen nurkan siitä; ensimmäisen kirjaimen pitkästä läksystä. Mutta nyt tiedän, että se _ansaitsee_ rakkautta ja _minkä vuoksi_ sitä rakastamme. Taivaallinen isäni, suo minun oppia paljon, paljon enemmän isänmaastani, että tulisin sille kelvolliseksi ja voisin palvella sitä koko elinaikani!

Kuinka ihmeellisesti Jumala kuitenkin on luonut tämän maan ja siunannut sen köyhyyttä! Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, etäinen, piilossa ja unhotettu, ja kuitenkin ihanin, parhain, rakkain ja iloisin maa _meille!_ Mitä sellaisesta maasta on, jossa ihminen alituisen kesän helmassa istuu kylläisenä luonnon valmiiksi katettuun pöytään? Kaikkea tarjoaa se hänelle, vaan ei tuota iloista kunniata luoda jotakin uutta ja parempaa, ei tuota voimallista tietoa voida kieltäytyä, ei tuota vapaata tuntoa, ettei ole kenenkään orja. Minä tahdon olla luonnon herra enkä sen kuokkavieras. Minä tahdon olla Päiviö, joka sai erämaan ja teki sen huvitarhaksi. Oi, äitini, oikein sanoit: senpä eteen vasta kannattaa elää!

Ja tätä kansaa, jonka Herra Jumala on asettanut tänne maailman ääriin kiviä vääntämään, kuinka rakastan sitä ja sen levollista voimaa! Se on sellainen, miksi luonto ja onnenvaiheet ovat sen tehneet: rosoinen vanha puu kivikkomaassa. Mutta kun karsimme pois kuivat oksat, kun hankimme sille ilmaa ja valoa ja luomme tuoretta, uutta multaa sen juurille, katso, silloin se on työntävä viheriöitä latvaterttuja, silloin se on kukoistava raittiina ja nuorena. Kun ajattelen, mitä tämä kansa on kokenut kuolematta, mitä se on kestänyt murtumatta, mitä se on kärsinyt epätoivoon joutumatta; silloin näyttää minusta, ettei se koskaan saata murtua, niin kauan kuin sen juuri on terveenä. On ainoastaan yksi vihollinen, joka sen saattaa kuolettaa turmelemalla sen sydämen, ja sen nimi on _Velttous_. Mutta, katso, silloin taas tuo kova, kylmä ja köyhä maa ylt'ympärillä kehoittaa ja sanoo: "Tee työtä!" Ja veltostunut kansa herää niinkuin unesta, havaitsee olevansa alastonna kinoksilla, tuntee itsensä ja elää!

Jota enemmän ajattelen, mitä olen lukenut tämän kansan menneisyydestä, sitä paremmin käsitän, kuinka ihmeellisesti Jumala on johdattanut sitä syväin, pimeiden laaksojen kautta valon kukkuloille. Se kuului suureen, lukuisaan, mutta köyhään, oppimattomaan, pitkin puolta maailmaa hajoitettuun kansakuntaan. Jos Jumala olisi jättänyt Suomen kansan rauhaan omien voimiensa nojaan, olisi siitä tullut samanlainen koito, hukkaantunut ihmiskunnan pirstale kuin nuo poloiset, haihtuvat kansat Siperian erämaissa. Mutta Jumala on armollisesti valinnut tämän kansan monista sen sukulaisista. Minkätähden? Sitä en tiedä: kenties senvuoksi, että hän alusta alkain oli sille antanut suurempia luonnonlahjoja kuin toisille. Niin hän ohjasi sen kulkua kauemmaksi länteen, jossa se tuli yhteyteen slaavilaisten ja germanilaisten kansain kanssa. Siellä Jumala sen asetti vieraan ruotsalaisen vallan alaiseksi, joka oli tarpeeksi väkevä sitä suojelemaan, mutta ei kyllin suuri tai mahtava sitä nielemään. Ja sidottuna niinkuin nuori puu tähän tukeen kasvoi ja edistyi Suomen kansa, kovien myrskyjen karkaisemana. Sen perusluonne on itämainen, aasialainen; mutta kun se on saanut parhaan, mitä Eurooppa sille voi antaa, kristinopin, yhteiskunnan ja vapaan ihmissivistyksen, niin siinä on kumpaakin, itämaata ja länsimaata. Sellaisista kansoista voi Jumala jotakin tehdä. Kun aika sitten oli täyttynyt, päästi Jumala sen Ruotsin siteistä ja liitti sen uusilla siteillä Venäjään, ikäänkuin sillä viitatakseen sen alkuperään. Sillä siinä kohden näyttää Jumalan tarkoitus olevan aivan selvä, nimittäin että Suomen kansa on tuleva opettajaksi ja esikuvaksi monelle hukkuvalle heimolaiselleen, samassa kun se itse tekee sukunsa ominaisuuden hyödyttäväksi ihmiskunnalle. Ja kun sen väkiluku kerran kasvaa 10 miljoonaksi...

Näen kotini, näen sen, ikkunat kimaltelevat etäällä ilta-auringon valossa! Tuolla on meidän oma syöttöhakamme, tuolla on peltomme. Jo näen aidan, veräjän, ometan ja kaivon. Tuolla on paikallaan vanha savuttunut riihi nokisine ovineen, jossa ennen hyppelin tasakäpälää oljilla. Oi, kuinka kaikki on entisen kaltaista, ja kuinka kaikki on kaunista! Punainen lato on saanut uuden katon, puron yli johtava silta on hiljan korjattu. Kas niin... nyt korkeat kuuset estävät taloa näkymästä! Kuinka tie on pitkä! -- pitkä! pitkä! Kuule, tuolla haukkuu koira. Se on Musti, niin, varma olen siitä, se vainuaa minun tuloani.

Tie tekee mutkan; tässä ovat nuo vanhat haavat, joihin varikset tapaavat iltasin kokoontua. Eteenpäin, eteenpäin; -- oi, jospa voisin lentää! Ja nyt näen veräjän, kartanon, portaat aivan läheltä. Joku tulee tiellä... levittää kätensä... se on minun äitini, minun rakastettu äitini, joka tulee minua vastaan. Kuinka olen onnellinen, hyvä Jumalani: sinä olet antanut minulle kaikki. -- -- äidin, kodin, isänmaan! Oi, Jumala olkoon kiitetty!

200. Isänmaan virsi.

1. Jumala kaikkivaltias, maatamme suojaa voimallas niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, ilon aikana.

2. Tää maa se meille kallehin ja kaikkein rakkain, armahin: en läheltä ja kaukaa en ma löydä vertahista sen.

3. Tääll' isämme on asuneet ja taistelleet ja toivoneet; me saman saimme asunnon ja saman elon, kohtalon.

4. Ja täällä lapsemmekin saa teitämme kerran vaeltaa ja elää samaa elämää ja samaa Luojaa ylistää.

5. Suo, Herra, suojas rakkaillen sen järville ja rannoillen; ja hellä hoitos vuotakoon kuin kesäkaste ruusustoon!

6. Ja siunaa hartaat sielut nuo, jotk' aina sillen hyvää suo; mut kaada maamme sortajat, sen onnen, rauhan rikkojat.

7. Sen anna olla omanas, vapaana kasvaa turvissas; totuutta, rakkautta tuo, ja täysin Henkes armo suo.

8. Sa pimennosta autoit sen kuin silmikosta kukkasen, niin suo, ett' ajan loppuun saa se valkeudessas kukoistaa.

9. Sun sanas on se valkeus, maan sekä taivaan kaunistus; sen kirkkaast' anna loistaa vaan ja meit' ei jättää milloinkaan!

Runeberg