Part 33

_Hallitsijana_, valtion päämiehenä, on Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas. Hänen velvollisuutensa ja oikeutensa ovat määrättyinä Yhdistys- ja vakuutuskirjassa: "Me tunnustamme, että meillä on perintöruhtinas [vuonna 1789 nimitettiin häntä perintökuninkaaksi], jolla on täysi valta hallita, rauhoittaa, pelastaa ja varjella valtakuntaa; alkaa sodan, päättää rauhan ja liiton ulkovaltain kanssa; antaa armon; antaa jälleen hengen, kunnian ja omaisuuden; määrätä, korkean mielensä mukaan, kaikista maan viroista, joihin pitää maassa syntyneitä suomalaisia miehiä pantaman, kuin myös käyttää lakin ja oikeutta. Muut valtiohoidolliset asiat toimitetaan niinkuin Suuriruhtinaallemme hyödyllisimmäksi näkyy." Tästä sanoo Hallitusmuoto vielä laajemmasti: "Suuriruhtinaan tulee suojella maan luterilaista uskontoa ja kirkkoa. Hänen tulee oikeutta ja totuutta vahvistaa, rakastaa ja tallentaa, mutta murjaa ja väärää kieltää, poistaa ja polkea; ei ketään turmella hengen, kunnian, jäsenten ja menestyksen puolesta, jos hän ei laillisesti syypääksi todistettu ja tuomittu ole, eikä keneltäkään ottaa eli otattaa pois mitään omaisuutta, irtainta tahi kiinteätä, ilman laillisetta tuomiotta ja tutkinnotta, kuin myös hallita maata lain hallitusmuodon mukaan." "Ollen tässä muistettava, ettei yhtäkään tuomaria, korkeimmissa ja alhaisemmissa oikeuksissa, eikä yhtään pienempätä virkamiestä, jolla ei ole uskotun miehen arvoa tahi joka ei ole osallisena maan hallituksessa, saa ilman laillisetta tutkinnotta ja tuomiotta panna viraltaan." Ja lisäksi säädetään, että suuriruhtinas on sotavoiman ylimmäinen päällikkö, saapi yksinään tehdä rahaa ja korottaa aatelissäätyyn, vaan ei saa uutta lakia tehdä, ei uutta veroa panna, eikä uutta sotaväkeä ottaa, ilman säätyjen suostumatta, paitsi silloin, kun valtakuntaa ahdistetaan sodalla, jolloin hän voipi ryhtyä tarpeellisiin hankkeisiin (rahojen ja sotaväen), niin kauan kuin sotaa kestää. "Valtiovaraston tila (kruunun tulot ja menot) on näytettävä säätyjen valiokunnalle, että he saavat tietää rahain tulleen käytetyiksi maan hyödyksi ja eduksi."

_Kansa_ on hallitsijan suhteen velvollinen kaikkeen siihen uskollisuuteen, kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen, joita laki ja vala määräävät, sekä saa häneltä suojelusta, niin kuin yllä on sanottu.

Näitä ovat yhtäläisyys lain edessä ja oikeus myöntää uutta veroa, niin kuin Yhdistys ja vakuutukirjassa sanotaan: "Me pidämme itsemme vapaina, laille kuuliaisina ja vakaina alamaisina, laillisesti kruunatun Suuriruhtinaan alla, joka hallitsee meitä Suomen selitetyn lain mukaan [vuonna 1789: laillisesti kruunatun kuninkaan alla ja Ruotsin lain mukaan]. Kun me kaikki olemme yhtä vapaat alamaiset, niin tulee meidän myös, lain suojeluksen alla, kaikkien nauttia yhdenlaista oikeutta." -- "Ja kun oikea vapaus on vapaasti antaa maan voimassa pitämiseen, mikä tarpeelliseksi nähdään: niin on Suomen kansalla [vuonna 1789: Ruotsin kansalle, valtakunnan voimassa pitämisen, kuninkaan] kieltämättä oikeus Suuriruhtinaan kanssa neuvotella, sovitella, kieltää ja sopia." -- Muuten on jokaisen Suomen kansalaisen velvollisuus ja vapaus säädetty yleisessä laissa.

Valtiopäiväjärjestys määrää sitten yksityiskohtaisesti, millä tavalla Suomen kansa säätyjensä kautta valtiopäivillä esiintyy toisena valtiomahtina. Lailliset valtiopäivät kutsuu kokoon, avaa ja lopettaa Suuriruhtinaamme vähintäin joka viides vuosi [vuodesta 1882: joka kolmas vuosi], sillä tällä välillä hän voi tärkeän asian niin vaatiessa, kutsua kokoon ylimääräiset valtiopäivät. Valtiopäivämiehen tulee valtiopäivillä noudattaa ainoastaan maan perustuslakeja, eikä häntä voida ilman säädyn päätöstä vaatia tilille puheistaan. Hänen valitsemisensa pitää olla täydellisesti vapaa, ja ehdot, kellä on oikeus valita valtiopäivämies tahi tulla siksi valituksi, ovat tarkkaan määrätyt.

Maan säätyinä ovat maan neljän säädyn edusmiehet. _Ritaristossa ja aatelistossa_ on jokaisen suvun päämies eli edusmies itseoikeutettu valtiopäivämies. _Pappissäädyssä_ ovat arkkipiispa ja piispat itseoikeutetut osallistumaan valtiopäiville. Turun hiippakunnan papit valitsevat 12, Poivooii hiippakunnan 10 ja Kuopion hiippakunnan papit 6 ednsmiesla. [Vuonna 1897 on maamme saanut neljä piispan hiippakuntaa.] Paitsi tätä valitsee Yliopisto yhden tai kaksi sekä koulunopettajat yhden tahi kaksi edustajaa jokaisesta hiippakunnasta. _Porvaristo_ valitsee yhden jokaisesta kaupungista; mutta jos siinä on 6,000 asukasta, valitaan kaksi, ja niin edespäin jokaiselta täydeltä 6,000:lta. Pienet kaupungit, joissa on vähemmän kuin 1,500 asukasta, saavat sopia samasta valtiopäivämiehestä toisen kaupungin kanssa. _Talonpoikaissääty_ valitsee ensin valitsijamiehet, ja nämä valitsevat yhden valtiopäivämiehen kustakin tuomiokunnasta. Valtiopäivillä vuonna 1872 oli 110 valtiopäivämiestä ritaristosta ja aatelistosta, 37 pappia, 38 porvaria ja 56 talonpoikaa; yhteensä 241. Suuriruhtinas nimittää talonpoikaissäädyn sihteerin ja säätyjen puhemiehet, joiden kokouksissa aatelin puhemies, maamarsalkka, johtaa puhetta.

Tähän saakka on Suuriruhtinas yksin määrännyt ne asiat, jotka on käsiteltävä valtiopäivillä, ja säädyt ovat saaneet ainoastaan esityispyyntöjen avulla ehdottaa, mitä esityksiä he pitävät hyödyllisinä. Mutta v. 1882 on Aleksanteri III antanut säädyille takaisin v. 1789 menetetyn _motsionioikeuden_ eli oikeuden esittää uutta lakia muissa, paitsi semmoisissa asioissa, jotka koskevat perustuslakia, puolustuslaitosta tai painovapautta. Jokainen sääty valitsee jäseniä niihin valiokuntiin, joiden tulee ensin tutkia kutakin valtiopäiväasiaa ja antaa siitä sitten lausuntonsa. Sitten kukin sääty tutkii erikseen asiaa täysi-istunnossaan, ilmoittaa muille päätöksensä ja saattaa pyytää heitä siihen yhtymään. Tietyissä asioissa saattavat kaikki säädyt neuvotella yhdessä, vaan ei päättää. Päätökset tehdään äänestämällä, ja enimmät äänet määräävät päätöksen. Perustuslakien ja etuoikeuksien muuttamiseen vaaditaan kaikkien säätyjen suostumus; muissa asioissa riittää kolmen säädyn päätös yhtä vastaan. Valiokunnat koettavat sovitella erilaisia päätöksiä. Jos kaksi säätyä on päätöksen puolesta kahta vastaan, raukeaa kysymys; mutta määrätyissä tapauksissa saattaa sellaisen kysymyksen ratkaista suuri valiokunta. Jos Suuriruhtinas ei vahvista valtiopäiväin päätöstä, niin sillä ei ole lain voimaa.

Eri maissa on erilainen menettelytapa näissä asioissa. Meidän hallitussäännössämme on hallitsijan valta suurempi kuin kansanvalta. Mutta meillä on nuo jokaisen vapaan valtiolaitoksen kaksi kulmakiveä: kansan osuus lainsäätämisessä ja kansan oikeus myöntää veroja. Mitä tästä vielä puuttuu, sen voi jokainen rehellinen kansalainen, luottaen hallituksen viisauteen ja kansan isänmaanrakkauteen, jättää valistuneen tulevaisuuden ratkaistavaksi.

192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.

Olemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä kukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat Suomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri, Porvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa myöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan. Kustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa hänen hallituksensa aikana.

Kaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.

Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan, Uudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.

Pietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet määrättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin nykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään 1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja Vehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.

Vapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.

Kustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja Kaskisen v. 1785.

Viime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina, Kemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta, ja nuorin, on Lahti.

Väkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 200,000 asukasta), Turku (60,000), Tampere (50,000) ja Viipuri (32,000).

Kustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan saarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Kuningas toivoi, että tästä syntyisi Venäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli siitä niin varma, että käsketti kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Porin porvarien muuttaa Santahaminaan. Mutta kauppa on virran kaltainen: se virtaa sinne, mihin sen painolait vetävät. Ja ne eivät halunneet Santahaminaan, joka jäi autioksi kalliosaareksi, jota vastoin nuo kuolemaan tuomitut kaupungit ovat yhä olemassa. Kauppa sattui rakastamaan enemmän Vantaanjoen suuta, jossa silloin oli koski ja hyvä satama. Sinne muutti muutamia porvareita, ja siinä paikassa, jota nimitetään Vanhaksikaupungiksi, kohosi noin v. 1550, pienoinen kaupunki, joka sai koskesta nimensä _Helsingfors_, suomeksi _Helsinki_.

Tämä pieni kaupunki sai ensimmäiset etuoikeutensa kuningas Juhana III:lta vuonna 1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius ja tänne kokosi Kustaa II Aadolf Suomen säädyt ympärilleen isänmaallisille valtiopäiville v. 1616, jotka ikäänkuin vihkivät Helsingin tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta satama oli jo silloin tullut maan kohoamisesta johtuen liian matalaksi, ja v. 1639, Kristiina kuningattaren aikana, muutettiin Helsinki nykyiselle paikalleen, puoli peninkulmaa lounaaseen päin olevalle vuoriselle saarennolle, jota nimitettiin "Vironniemeksi". Tässä kaupunki pysyi edelleen vähäpätöisenä pikkukaupunkina enemmän kuin 100 vuotta. Mutta kun Viapori kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi Helsinkikin kasvaa. Ruotsi-ajan loppupuolella se oli väkilukunsa ja kauniiden rakennustensa puolesta maan toinen kaupunki; ensimmäinen oli Turku. Helsingillä oli jo silloin ollut monenlaisia vaiheita ja se oli ollut raunioina kolme kertaa. Sen olivat hävittäneet viholliset (v. 1713), rutto (v. 1710) ja tulipalot (vv. 1557, 1713, 1808). Se oli nähnyt Ruotsin armeijan jättävän aseensa viholliselle v. 1742, viettänyt Kustaa III:n kanssa Suursaaren meritaistelun muistoa v. 1788 ja nähnyt Viaporin antautumisen v. 1808. Sitten, kun maamme tuli yhdistetyksi Venäjään, Helsinki oli lähempänä Pietaria kuin Turku; se oli lähempänä Itä-Suomea; sillä oli satama, johon mahtuivat vaikka kaikki Itämeren laivastot ja tämän sataman suulla oli lisäksi Viapori. Sen vuoksi siitä tehtiin maan pääkaupunki; senaatti monine virastoineen muutettiin tänne v. 1818 ja yliopisto v. 1828.

V. 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5,000-6,000 asukasta. Puoltakaan sen nykyisestä maa-alasta ei ollut rakennettu. Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on Aleksanterinkatu korkeine kivitaloineen; senaatinrakennuksen vieressä oli suota. Kruununhaka oli karjan laitumena, ja kolkot, autiot vuoret, mihin nyt on raivattu kaupungin pohjoiset ja eteläiset kadut, näyttivät ihmiskäsille voittamattomilta. Vielä 1830-luvulla oli kaunis Kaivopuisto jylhää erämaata, ja sillä paikalla, missä nyt on rautatieaseman kauniit rakennukset oli vielä 20 vuotta tätä myöhemmin terveydelle vahingollinen lammikko. Mutta keisarin tahto, raha ja uuttera työ muuttivat tämän vähäisen kaupungin erämaineen kauniiksi pääkaupungiksi. Se on vielä pieni kaupunki muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla, mutta varsin suuri meidän maallemme. Kustavilainen _Albrekt Ehrenström_, Kustaa III:n entinen yksityissihteeri ja G. M. Armfeltin liittolainen Reuterholmia vastaan, laati asemakaavan tälle syntymäkaupungilleen ja määräsi nimet sen kaduille. Arkkitehti _Engel_, syntyään saksalainen mies, teki senaatin ja yliopiston rakennusten sekä uuden kirkon piirustukset. Ehrenströmin ja Engelin pitkälle tulevaisuuteen tähtääviä suunnitelmia noudatettiin kuitenkin ainoastaan osittain ja tämä turha säästäväisyys maksoi sitten suuria summia.

Nyt ovat Helsingissä kaikki maan korkeimmat virkamiehet ja oppilaitokset, paitsi hiippakuntain piispat. Väkiluku nousee nopeasti, teollisuus pystyttää uusia tehtaitaan, raitiotiet ratisevat, kaasu- ja sähkövalot hohtavat, vihannoivat puistot peittävät entiset kolkot ja alastomat kalliot. Höyrylaivat savuavat satamassa, tavaroita tulvii maahan, mutta osa arvotavarain kauppaa kulkee vielä Santahaminan tienoilta Turkuun ja Viipuriin. Helsinki on yhä rakenteilla oleva kaupunki, sen kirjava väestö ei ole vielä yhtenäistynyt ja siellä on liian kallista varallisuuttamme ajatellen, liian houkuttelevaista heikkouksillemme ja muutenkin paljon parantamisen varaa. Mutta sinne on kuitenkin kokoontunut paljon maan parhaita voimia, paljon vireää elämää ja jaloa isänmaanrakkautta. Aika on sen näin säätänyt; meidän tulee koetella kaikkea ja pitää se, mikä on parasta.

193. Yhteiskunta ja hallitus.

Vajavaista on kaikki ihmistyö, kuitenkin kiittäköön jokainen maa Jumalaa hyvin järjestetystä yhteiskunnastaan ja oikeutta harrastavasta hallituksesta. On kyllä kristittyjä maita, joissa on moni asia järjestetty paremmin kuin meillä. On toisia maita, joissa puolueet vainoavat kiivaasti toisiaan; joissa hallitustoimet ovat sekaisin, joissa virkamiehet ovat huolettomia ja omanvoitonhaluisia, tuomioistuimet lahjottavissa, laki voimaton ja kansa elää pimeydessä sekä maa on kykenemätön maksamaan karttuvia velkojaan. Mitä puutteita meillä vielä lieneekin -- ja niitä saattaa olla kyllä paljon -- saamme kuitenkin katsoa onneksemme, että täällä on olemassa vapaus ja lainkuuliaisuus sekä järjestys ja oikeus. Tästä suuresta onnesta saamme kiittää lähinnä yhteiskunnan lakeja, hallitusta sekä rauhallista, lakia noudattavaa kansaamme.

Suomalainen yhteiskuntamme on kasvanut ruotsalaisen yhteiskunnan juurista, mutta se on saanut elinvoimansa suomalaisen kansan hengestä. Kansa on kasvanut siihen, ja se on kasvanut kansaan.

Alussa oli kaikki hyvin yksinkertaista. Kansa valitsi kuninkaansa, pappinsa ja tuomarinsa. Kuningas määräsi linnanpäällikön, linnanpäällikkö hallitsi voutinsa kanssa lääniä, piispa hallitsi pappeja ja tuomari käytti lakia. Keskiajan lopulla monimutkaistui tämä yksinkertainen yhteiskunta säätyetujen johdosta; ne kumosivat ihmisten samanarvoisuuden lain edessä, ja verotuksen kautta, joka synnytti joukon virkamiehiä. Näin tultiin käännekohtaan, kun lakeja sääti milloin kuningas, milloin aateli ja papit, milloin porvarit ja talonpojat. Kustaa Vaasa, joka hallitsi valtakuntaansa isännän lailla, koetti jälleen asettaa tuon yksinkertaisen yhteiskunnan isällisen kuningasvaltansa alaiseksi. Mutta sitä kesti ainoastaan hänen hallituskautenansa, sillä ajan vanha nuttu oli jo käynyt ahtaaksi. Silloin Kustaa II Aadolf otti käyttöön uuden ajan yhteiskuntajärjestyksen, mutta osaksi vanhalla isällisellä hallitustavalla. Hallitus halusi olla hyväätarkoittavasti kansan holhoojana ja järjestää kaiken. Vasta näinä aikoina on opittu, että yksityinen kansalainen voi vaikuttaa enemmän ja paremmin yhteiskuntansa hyväksi, jos hänelle suodaan riittävä vapaus, esimerkiksi hänen rehellisessä työssään. Hallituksen suuri taito on nykyään siinä, että se osaa asettaa yhteiskunnan menestyksen, järjestyksen, turvan ja vaurauden sopusointuun yksityisen kansalaisen lainalaisen vapauden kanssa. Näin on vähitellen syntynyt hyvin monimutkainen hallitusjärjestelmä, jota saattaa verrata koneeseen, jonka toinen hammasratas tarttuu toiseen. Ero on siinä, että konetta käyttävät elottomat voimat, mutta yhteiskuntaa elävien ihmisten tahto. Jos hyvä yhteishenki puuttuu, ovat parhaimmatkin lait voimattomia, mutta jos on hyvää tahtoa ja vallitsee totinen jumalanpelko, joka on kaikkien hyvien tapojen alku, saattaa yhteiskunta menestyä puutteellisillakin laeilla.

Muistakaamme aina, että yhteiskunta on se suuri, hyvää tarkoittava järjestelmä, joka yhdistää meidät kaikki, suojelee meitä kaikkia sekä sitoo ja tekee vapaiksi meidät kaikki. Halvimmallakin, köyhimmälläkin on osansa, vastuunsa ja etunsa tässä kaikkien yhteisessä yhteisössä. Hallituksella tarkoitamme lähinnä niitä virkakuntia, jotka antavat säännöksiä koko maalle. Mutta hallituksessa ovat osallisina kaikki kansanluokat -- alkaen valtaistuimella istuvasta keisarista aina paikkakuntansa kunnallishallituksessa istuvaan köyhimpään talonpoikaan asti, vieläpä vähimpään päiväläiseenkin saakka, jolla on huolenaan oman itsensä ja taloutensa hallitseminen. Ja kaikkia näitä hallitsee, lähinnä taivaan Jumalaa, Suomen laki.

Joka vuosi joulun aikana painetaan ruotsiksi ja suomeksi kirja, jota nimitetään "Suomen Valtiokalenteriksi". Siinä ovat lueteltuina muun muassa maan virkamiesten nimet. Tarkastakaamme ainoastaan kolmea rakennusta Helsingissä, saadaksemme vähänkin tietää, mitä noilla monilla virkamiehillä on tekemistä.

Lähellä siltaa pohjois- ja eteläsataman välillä on kolmikerroksinen kivirakennus, yksityisen asunnoksi kylläkin komea, mutta keisarin hovilinnaksi hyvin vaatimaton. Tässä asuu keisari, suuriruhtinas, käydessään maan pääkaupungissa. Maan lain mukaan hän on kaikkien hallitsija. Toisessa pienessä hovilinnassa Etelä-Esplanaadikadun varrella asuu kenraalikuvernööri. Hän on keisarin korkein uskottu mies maassamme, toimii puheenjohtajana senaatissa, on maan sotavoiman päällikkönä ja toimittaa kansliansa kautta maan asiat Pietariin. Siellä ne (paitsi sota-asioita) ottaa vastaan _ministerivaltiosihteeri_ keisarin Suomen kanslian kautta; sitä ennen ne tutkii sitä varten määrätty komitea ja sen jälkeen ne esitellään keisarille, joka vahvistaa ja allekirjoittaa ne, mitkä hän näkee hyödyllisiksi.

Kolmannessa rakennuksessa, Senaatintorin varrella, on keisarillisen Suomen senaatin ja sen läheisimpien virkakuntien kokouspaikka. Senaatti säätää ja tuomitsee keisarin nimessä; sen jäsenet keisari määrää kolmeksi vuodeksi. Senaatin "_oikeusosasto_" on maan korkein tuomioistuin, johon saa vedota kaikista kolmesta hovioikeudesta (Turun, Vaasan ja Viipurin); hovioikeuksiin saa vedota maan 229 _käräjäkunnasta_, (jotka ovat jaetut 61 tuomiokuntaan), 34 _raastuvanoikeudesta_ ja yhdestä maanjako-oikeudesta. [Nämä luvut ovat vuodelta 1890] _Prokuraattorin_ tehtävänä on puolestaan valvoa lainkäytäntöä, että lakeja noudatetaan.

Senaatin "_talousosasto_" hoitaa kuuden toimikunnan kautta, maan kansakunnallista hallintoa, sen tuloja, menoja ja tilejä sekä pitää huolta sotavoimain toimeentulosta. Tämän osaston alaisina ovat kuvernöörit eri lääneissä, joita on 8: -- 1) Uudenmaan lääni; 2) Turun ja Porin lääni Ahvenanmaan kanssa; 3) Hämeenlinnan lääni; 4) Mikkelin lääni; 5) Viipurin lääni; 6) Kuopion lääni; 7) Vaasan lääni; 8) Oulun lääni, -- joissa on yhteensä 51 kihlakuntaa, 269 nimismiehen piirikuntaa ja 37 kaupunkia. Sen hoidossa ovat kirkolliset ja yliopiston yleiset asiat, koulut, valtionarkisto, terveydenhoito, postilaitos, kanavat, rautatiet, yleiset rakennukset, vankilaitokset, rahapaja, Suomen Pankki (säätyjen edusmiesten valvonnassa), tullilaitos, luotsilaitos, vuorikaivokset, kalastusasiat, maanmittausvirasto, metsänhoito sekä maanviljelystä, kauppaa, merenkulkua ja elinkeinoja y.m. koskevat laitokset.

Niin monitahoiseksi haaraantuu nykyaikainen yhteiskunta. Mutta sitä ei hoideta ainoastaan palkatuilla virkamiehillä; se perustuu kauttaaltaan yksityisten kansalaisten apuun, itsekukin kohdaltaan tahi erityisten yhdistyksien ja laitosten kautta. Yhteiskunta ei saa koskaan väsyä, ei koskaan nukkua, ei koskaan pysähtyä; se on aina liikkeessä yöt ja päivät, niin kuin kello senaatin portaitten yläpuolella. Työ ja isänmaanrakkaus ovat sen käyttövoimana. Niin kuin apostoli sanoo (Gal 6: 9): "Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy." Ja toisessa paikassa hän sanoo (1 Tim. 1: 5): "Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta."

194. Yhteydet ja liikenne.

Mitä ovat yhteydet?

Ne ovat kaikenlainen yhteys ja tiedottaminen ihmisten välillä käyttäen hyväksi kaikkia niitä keinoja, joiden avulla me saatamme kulkea toistemme luokse tai lähettää jotakin toisillemme. Koska menestys ja sivistys hyvin olennaisesti riippuvat näistä yhteyksistä, arvostellaan kunkin maan edistystä sen perusteella, miten hyvät tai huonot ovat sen yhteydet.

Täällä meidän etäisessä maassamme, talvien ja korpien helmassa, tiesivät ihmiset kauan aikaa hyvin vähän toisistaan, Meidän teinänsä olivat kesällä vesireitit, talvella jää. Heiliä oli polkuteitä yli vuorten ja ratsastusteitä poikki kangasten. Katolinen kirkko teetti ensimmäiset maantiet, sillat, lautat ja majatalot. Viidennellätoista vuosisadalla saatiin maalaismajatalot ja kyytihevoset, kuudennellatoista vuosisadalla posti, vielä myöhemmin ensimmäiset viitoitetut kulkuväylät. Vaunuissa ajoivat noin sata vuotta sitten ainoastaan kuninkaat ja korkeat herrat. Maamme monet järvet näyttivät ikäänkuin ojennetuin käsin odottavan kanavia. Mutta vasta viime vuosisadan puolivälissä valmistui Saimaan kanava, joka oli 350 vuotta aikaisemmin pantu alkuun.

Maaliskuussa vuonna 1826 toi 13 Savon talonpoikaa keisari Nikolaille anomuskirjan, jossa he pyysivät, että Saimaasta kaivettaisiin kanava mereen. Keisari tutkitutti asiaa, havaitsi sen mahdolliseksi, ja vuonna 1845 alkoi tuo suuri työ. "Koskiparooni", Kaarle von Rosenkampf pani työn alkuun, ruotsalainen eversti Niilo Erikson sen suoritti. [Maaherra Ramsayn kehoituksesta insinööri Claes Henrik Nyberg tutki vuosina 1826-34 omalla kustannuksellaan, oliko mahdollista rakentaa kanava Saimaan ja Suomenlahden välille, jota työtä hän koskenperkauskomitean käskystä jatkoi vuonna 1836 ja silloin määräsi kanavan nykyisen suunnan.] Se ei ollut helppoa työtä, sillä kanava on enemmän kuin 2,5 metriä syvä, 12 metriä leveä pohjasta ja 5,5 peninkulmaa pitkä, josta 3 peninkulmaa on kaivettua. Jokia ja puroja oli johdettava syrjään, syviä soita täytettävä, vuoria särjettävä ja 28 sulkua muurattava hakatusta graniittikivestä. Ilman niitä olisi Saimaan vesi, joka on 67 metriä merenpintaa korkeammalla, virrannut kanavan kautta ja tulvannut yli koko seudun. Mutta kaikki esteet voitettiin, ja 7 päivänä syyskuuta 1856, samana päivänä jolloin keisari Aleksanteri II kruunattiin Moskovassa, vihittiin Saimaan kanava juhlallisesti. Se oli suuri ilonpäivä. Kanava on maksanut kolmattatoista miljoonaa markkaa, mutta se onkin avannut isoille järville ja monen monien peninkulmain pituisille rantamaille kulkuväylän mereen. Nykyään lähettävät Kuopio, Savonlinna ja Joensuu laivojaan Suomenlahteen.

Vaikka olisi kuinka kiire ollut, niin oli merimatka ennen hyvien tai huonojen tuulien varassa. Kesäsydännä matkustajat monasti viipyivät useita viikkoja Turun ja Tukholman välillä. Mutta v. 1830 oli höyryn valtava voima ennättänyt Suomeenkin. Silloin rakennutti tehtaanisäntä Arppe pienen höyrylaivan, "Ilmarisen", hinauttaakseen lastilotjia Saimaalla. Nyt savuaa suomalaisia höyrylaivoja Saimaalla, Näsijärvellä, Päijänteellä, kaikilla merenrannikoillamme ja valtamerillä. Talvellakin pitävät jäänmurtaja-laivat tärkeimpiä satamiamme avoimina laivaliikenteelle.