Part 19

Kimmo ja Kammo olivat kuninkaina perhekunnissaan. He rakastivat vapautta eivätkä tietäneet muusta laista eikä kuninkaasta. Eräänä päivänä he tapasivat toisensa elojuhlalla pyhässä laaksossa. Kimmo kertoi, että muukalaisia kävi hirvenajossa hänen metsämaillaan ja lohenpyynnillä hänen koskissaan. Kimmo ja Kammo menivät kolmannen veljensä Kumman luokse, joka oli mainio seppä, sankari ja noita. Hän takoi miekkoja, keihäitä ja nuolenkärkiä. Miehet asestautuivat, ottivat orjat mukaansa, lukivat loitsujaan ja lähtivät sotaan. Muukalaisetkin olivat koonneet aseellista väkeä; kentällä lähellä järven rantaa syntyi ankara taistelu. Nuo kolme veljestä voitettiin. Kimmo kaatui, Kammo joutui vangiksi, Kumma pääsi muutamien miehiensä kanssa pakoon ja rakensi jyrkälle vuorelle muureja harmaasta kivestä. Siinä hän piti puoliaan; kaukana asuvia sukulaisia tuli hänelle avuksi, ja he valitsivat Kumman, sukunsa urhoollisimman, päälliköksensä. Viimein hän uskalsi rynnätä vihollisten kimppuun, jotka olivat hajallaan metsissä otuksenpyynnissä. Nyt voitti Kumma vuorostaan, pelasti veljensä Kammon ja teki kaikki vangit orjikseen. Senjälkeen voittajat viettivät iloista juhlaa pyhän järven rannalla, uhraten jumalille, ja heidän nuoret tyttärensä tanssivat laulaen pyhän tammen ympärillä.

115. Ruotsalaiset.

Ruotsi ja Norja ovat valtakuntia, jotka nyt ovat yhdistyneet saman kuninkaan hallittavaksi, mutta joilla muinoin oli kumpaisellakin oma kuninkaansa. Norjalaiset ovat vähäinen, mutta voimakas ja sivistynyt kansa, joka muinoin purjehti uskaliailla sotaretkillä pitkin kaikkia Euroopan rannikoita. He tulivat harvoin Itämerelle, ja senvuoksi suomalaiset eivät olleet paljon tekemisissä heidän kanssansa, mutta sitä enemmän likempänä asuvain ruotsalaisten kanssa, ensin vihollisina, sitten ystävinä.

Ruotsalaisia oli alkuaan kaksi eri heimoa, _göötalaiset ja svealaiset_, jotka sitten yhtyivät. Ennenkuin he kääntyivät kristinoppiin, palvoivat he luonnonvoimia, joita he mielessään kuvailivat ihmismuotoisiksi jumaliksi. Heidän mahtavin jumalansa oli _Tor_, hyvänsävyinen ja suunnattoman väkevä mies, jolla oli kädessä rautakintaat ja aseena raskas vasara. Kun hän ajoi ukkosen vaunuilla yli taivaan, iskivät pyörät tulta, ja jyrinä kuului ympäri koko maailman. Pelottava oli hän murskatessaan salamallaan puita ja kallioita, mutta hyväntekeväinen antaessaan janoavalle maalle sadetta. Hän oli talonpojan jumala, ja hänestä tuli aikaa voittaen kodin suojelija. Hänen vasaraansa vedoten vihittiin morsian, annettiin lapselle nimi, vannottiin vala, ja sen merkki kuvattiin vielä hautakiveenkin. _Frej_ (herra) oli nuori, kultakypäräinen mies. Hän ajoi vaunuillaan maita mantereita tuoden ihmisille vuodentulon, rauhan ja mielihyvän. Silloin vallitsi kaikkialla ilonaika ja juhla. Hänen nimensä oli myös Yngve Frej, ja hänestä tuli erään kuningassuvun (Ynglinga-suvun) kanta-isä. Hänen vaimonsa oli nimeltään _Freja_. Ilmaa hallitsi _Odin_. Hänet kuvailtiin vanhaksi, ahavoituneeksi mieheksi, jolla oli kädessä keihäs. Tuulen kohistessa hän ratsasti vainajien henkien etunenässä halki ilman, ja pohjoismaalainen luulee vielä nytkin kuulevansa tuon hurjan ajon kiitävän. Odinista tuli aikaa voittaen sodanjumala, joka vei kaatuneet sankarit (valr) _Valhallaan_, manalassa eli vuoren sisustassa olevaan "vainajien linnaan". Hän oli päällikköjen ja viikinkien jumala. Keskiviikko, torstai ja perjantai ovat saaneet ruotsinkieliset nimensä (onsdag, torsdag ja fredag), Odinista, Torista ja Frejstä.

Muinais-pohjoismaisessa jumalaistarustossa kerrotaan monista muista jumalista, mutta ei tiedetä, ovatko ruotsalaiset niitä palvoneet. Niitä ovat _valkyriat_, jotka kulkivat sankarien edellä taistelussa ja valitsivat ne, joiden oli kaaduttava, ja _nornat_, jotka kehräsivät elämänlangat.

Pohjoismaiset sadut kertovat jumalien luoneen maailman Ymer jättiläisen ruumiista, meren hänen verestään, taivaan hänen pääkallostaan. Keskellä maata oli jumalien linna Midgård, ja jättiläiset asuivat merenrannalla. Kerran jumalat löysivät rannalta kaksi kuivettunutta puuta ja loivat niistä ensimmäiset ihmiset, _Askin ja Emblan_, jotka saivat asua Midgårdissa. Satu kertoo myös, että maailma häviää viimeisenä päivänä _Ragnarökissä_, ja silloin kaikki jumalat kaatuvat taistelussa pahoja valtoja vastaan, mutta nousevat taas ylös parempaan elämään: ainaiseen kunniaan ja voitonriemuun.

Pakanuudenajan ruotsalaisilla oli temppeleitä, joissa erityiset papit kansan puolesta uhrasivat jumalille ruokaa ja juomaa, mutta suurissa juhlissa elukoita ja ihmisiäkin. Laajalti tunnettu oli svealaisten Upsalaan rakentama loistava temppeli, jossa oli Torin, Odinin ja Frejn kuvat.

Ruotsalaiset olivat jonkin aikaa useiden pikkukuningasten alaisina, mutta näitä hallitsi yhteinen ylikuningas. Tämä oli kansan ylimmäisenä pappina, mutta ei voinut tehdä mitään sen tahtoa vastaan. Sillä tämä kansa rakasti vapautta niin suuresti, että talonpojat valitsivat kuninkaan, ja jokainen talonpoika oli mielestään yhtä hyvä kuin kuningaskin.

Ruotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista urhoollisuutta. Heidän mielensä ikävöi yhtenään suuria urotöitä, ja kuuluisaa nimeä. He eivät viihtyneet kauan omassa maassaan, joka silloin oli suurten metsäin ja erämaiden vallassa. Vanhin poika peri isänsä talon, ja nuorempain poikain täytyi itse hankkia elantonsa. Kevään tullessa nämä työnsivät vesille aluksensa, joita nimittivät louhikäärmeiksi (drakar), pukeutuivat sota-asuun ja lähtivät viikinkiretkille, saavuttaakseen vieraissa maissa kunniata ja saalista. He retkeilivät laajalti ja nousivat maihin Itämeren rannikoille, milloin missäkin, ahdistivat siellä asuvia kansoja, pakottivat niitä maksamaan veroa ja ryöstivät kaikki, mitä voivat viedä mukanaan laivoihinsa. Väliin he rakensivat rannikoille vahvasti varustettuja linnoja, ja asettivat niihin sotaväkeä kiskomaan veroa. Niin he nousivat maihin Suomenkin rannikoille ja olivat kaikkialla pelättyjä vihollisia, kun ei kukaan voinut heitä vastustaa.

Syksyn tullen merirosvot palasivat sotaretkiltään kotiinsa ja viettivät pitkän talven sotaleikeillä tahi simasarvien vaiheilla vieraspidoissa, joissa runoilijat lauloivat sankarien kunniata ja sankarit tekivät lupauksia lähteäksensä uusille urotöille kesän koittaessa. Nämä pelättävät sotijat olivat kuitenkin uskollisia ystäviä, sanassaan pysyviä, vieraanvaraisia, rakastivat laulua ja pitivät elämäänsä hukkaanmenneenä, elleivät jättäneet jälkeensä kunniakasta nimeä.

116. Pyhä Eerik kuningas.

Jo tuhat vuotta sitten oli Jumalan ilmoitettua sanaa ja Kristuksen pyhää oppia saarnattu suurimmassa osassa Eurooppaa. Eteläpuolella Itämerta asuvat kansat kärsivät paljon pohjoismaiden viikinkien väkivallantöistä ja toivoivat, että nämä käännytettäisiin kristinuskoon, joka opettaa ihmisiä rakastamaan toisiansa. Saksasta ja Englannista lähti silloin hurskaita, rohkeita miehiä saarnaamaan kristinoppia pohjoismaiden pakanoille. Näillä miehillä oli kova ja hengenvaarallinen työ; moni heistä kärsi kuoleman uskonsa tähden, mutta heidän sijaansa tuli yhtenään uusia opettajia, jotka eivät pitäneet suurta lukua hengestään, kun vain saivat sieluja Jumalan valtakunnalle. Viimein eräs Ruotsin kuningas kastatti itsensä. Hänen nimensä oli Olavi, lisänimeltä Sylikuningas. Hän eli 1000 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Etelä-Ruotsi tuli silloin kristityksi, mutta Pohjois-Ruotsi oli vielä pakanuuden vallassa, ja siellä kesti vielä pitkiä, verisiä sotia kristittyjen ja pakanain välillä 150 vuotta, ennenkuin pohjoisten seutujen kansa saatiin tunnustamaan "valkeata Kristusta", joksi he Vapahtajaa nimittivät.

Upsalassa hallitsi Eerik niminen kristitty kuningas pakanallisia svealaisia. Hän oli oikeutta harrastava kuningas ja urhoollinen sotasankari sekä lisäksi sydämeltään hurskas mies. Hän pakotti vihdoin uppiniskaisimmatkin pakanat pyhään vesikasteeseen, ja hänen aikanansa, vuoden 1150:n vaiheilla Kristuksen syntymän jälkeen, tuli siis koko Ruotsi kristinuskoon käännytetyksi. Viikinkiretket taukosivat, kirkkoja rakennettiin kaikkiin valtakunnan osiin, ja ikäänkuin uuden valon kaunis aamurusko koitti tuolle villiytyneelle maalle ja sen jäykälle, sotaiselle kansalle.

Itämeren rannikoilla asuvat pakanalliset suomalaisheimot olivat nyt vuorostaan alkaneet ahdistaa Ruotsin rannikoita merirosvouksillaan. Eerik kuningas päätti kukistaa heidät ja sai tukea Rooman paavilta.

Tähän aikaan oli suuria sotajoukkoja kristitystä Euroopasta lähtenyt valloittamaan Jerusalemia ja Vapahtajan hautaa takaisin uskottomilta, jotka tunnustivat väärän profeetan, Muhammedin, oppia. Sellaisia retkiä nimitettiin _ristiretkiksi_, koska näet kaikilla niihin osallisilla oli ristinmerkki. Mutta kun pyhä hauta oli voitettu takaisin, tehtiin ristiretkiä muihinkin pakanamaihin. Ylt'ympäri koko Ruotsia saarnattiin nyt sellaista ristiretkeä Suomen pakanoita vastaan. Sitä sanottiin pyhäksi sodaksi, jossa jokainen sotija oli saava syntinsä anteeksi ja se, joka kaatui, iankaikkisen autuuden. Ruotsalaiset olivat sodanhimoisia, ja heillä oli nyt rauha omassa maassaan; he olivat aina valmiit sotimaan saavuttaakseen kunniaa ja voittoa. Nyt luvattiin heille lisäksi autuus siitä, mihin heidän hartain halunsa paloi; eivätkö he siis mielellään olisi kuulleet sellaista kehoitusta!

Monet tuhannet urhoolliset miehet tarttuivat aseihin, kuvasivat ristin kilpeensä tai ompeluttivat sen vaatteihinsa, ja valtakunnassa syntyi riemu ja palava kiihko kristinopin levittämiseen. Se, joka itse on saanut jotakin hyvää, mikä täyttää koko hänen sielunsa ilolla, tahtoo mielellään jakaa samaa hyvää muillekin.

117. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.

On arveltu, että ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin vuonna 1154 Vapahtajamme syntymän jälkeen.

Siihen aikaan nimitettiin ainoastaan maamme lounaista kolkkaa Suomeksi, ja koko maata sanottiin Itämaaksi. Tähän Lounais-Suomeen purjehti kuningas, ja hänen luullaan nousseen väkinensä maihin Aurajoen suussa nykyisen Turun lähistössä.

Tässä osassa maata asuivat ne sotaiset hämäläiset, joita nimitettiin _suomalaisiksi_. Kerrotaan kuninkaan edeltäpäin lähettäneen heille sanan ja kehoituksen, että luopuisivat pakanallisista jumalistaan ja antaisivat kastaa itsensä totisen Jumalan oppiin: muutoin kuningas oli päättänyt rangaista heitä sodalla. Suomalaiset eivät huolineet tästä kehoituksesta. Jos ruotsalaiset olivat jäykät, olivat suomalaiset vielä jäykemmät eivätkä tahtoneet ollenkaan luopua vanhoista jumalistaan uuden Jumalan takia, jota eivät tunteneet. He myöskin katsoivat urhoolliselle miehelle arvottomaksi totella vieraan valloittajan käskyä ja kokoontuivat vastarintaa tekemään, suojellaksensa vapauttaan ja isäinsä uskoa.

Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa ja ryhtyivät taisteluun. Se oli varmaankin ankara ja verinen ottelu, kuten odottaa sopii, kun kaksi mahtavaa sotajoukkoa taisteli parhaan ja pyhimmän asiansa puolesta. Kristityt pitivät henkensä halpana iankaikkisen autuuden rinnalla, ja pakanat tahtoivat ennen kuolla kuin antaa itsensä ja maansa vieraan vallan alaiseksi. Senvuoksi sanotaankin paljon miehiä kaatuneen molemmin puolin. Vihdoin sai kuitenkin ruotsalaisten paremmin järjestetty sotajoukko voiton; pakanalliset suomalaiset voitettiin kokonaan ja hajoitettiin. Ne, jotka pelastuivat kuolemasta, pakenivat metsiin tahi joutuivat vangeiksi. Sanotaan kuninkaan, katsellessaan veristä sotatannerta, vuodattaneen kyyneleitä, ei omain kuolleittensa tähden, sillä niidenhän katsottiin autuaina kuolleen kristinopin puolesta, vaan kaatuneitten pakanain tähden, jotka eivät olleet tulleet osallisiksi autuaaksi tekevästä uskosta.

Tämä taistelu oli murtanut suomalaisten ensimmäisen vastarinnan, ja monta heistä kastoi Henrik piispa Kupittaan lähteellä likellä Turkua. Tähän ei silloin kysytty katkismuksen taitoa. Uskonkappaleet luettiin ääneen, ja tulkki käänsi ne pakanain kielelle. Kun nämä sitten olivat myöntäneet ja vastanneet amen, puettiin heidät valkeihin vaatteisiin, pappi siunasi heidät tehden ristinmerkin ja kaatoi lähteestä vettä heidän päällensä. Moni näistä kastetuista ymmärsi aivan vähän, jos ollenkaan, tätä uutta oppia, mutta totisesti oli kuitenkin se päivä merkillinen, jolloin Eerik kuningas kastatti nämä suomalaiset Kupittaan lähteellä. Kristinoppi tuotiin maahamme väkivalloin, ja väkivalta ei koskaan saata rakentaa pysyväistä työtä. Mutta väkivaltaa seurasi rakkaus; sen työ jäi pysyväiseksi, ja senvuoksi ovatkin jälkeentulevaiset syystä siunanneet Kupittaan päivää.

118. Eerik kuningas ja Henrik piispa.

Kun Eerik kuningas oli pystyttänyt ristin Auran rannalle, kulki hän myöhempään kesällä pitkin rannikkoa itäänpäin ja jätti osan seuralaisiaan siihen seutuun, jota nyt sanotaan _Uudeksimaaksi_ ja jossa jo sitä ennen asui ruotsalaisia. Sitten hän purjehti laivoinensa takaisin Ruotsiin ja hallitsi siellä viisaana kuninkaana vielä kolmatta vuotta. Tapahtui silloin, että sanoma tuotiin vihollisten hyökkäyksestä, kun kuningas paraikaa vietti messua vanhan Upsalan kirkossa Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä. Eerik kuningas tahtoi kuulla messun loppuun asti, paljasti sitten miekkansa ja taisteli kuin mies, mutta joutui vihollisensa, tanskalaisen prinssin, Maunun, vangiksi ja mestattiin.

Ruotsalaiset rankaisivat väkivallantekijää ja surivat suuresti hurskasta kuningastaan. Kuolemansa jälkeen häntä palvottiin pyhimyksenä ja valtakunnan suojelushenkenä, joka alinomaa rukoili Jumalan istuimen edessä Ruotsille menestystä. Hänen kuvansa oli katolisena aikana maalattuna valtakunnan lippuun ja asetettuna kaikkiin kirkkoihin. Hänen kuolinpäivänsä, toukokuun 18 päivä, sai hänestä Eerikinmessun nimen, ja sitä vietettiin kauan aikaa pyhäpäivänä.

Suomesta lähtiessään Eerik kuningas oli jättänyt seurakumppaninsa Henrikin tänne suomalaisten piispaksi. Henrik oli englantilainen ja yksi niitä pakanain apostoleita, jotka pitivät halpana oman henkensä ja onnensa, kun vain saivat sieluja Kristukselle. Meidän puolivillissä maassamme, viholliskansan keskellä, josta enin osa vielä oli pakanallista, Henrik piispa antautui suuriin vaivoihin ja alinomaisiin hengenvaaroihin, opettaaksensa ja kastaaksensa noita oppimattomia pakanoita. Kun nämä eivät tahtoneet tulla hänen tykönsä, meni hän heidän luokseen. Hän kulki rohkeasti ja pelkäämättä kaukaisiin paikkakuntiin, kesällä ratsastaen, talvella reessä ajaen. Silloin ei ollut maassamme vielä yhtäkään kirkkoa; senvuoksi Henrik piispa usein saarnasi ladoissa ja riihissä. Kauan tiesi kansa kertoa sellaisista paikoista, siksi että niitä sittemmin pidettiin pyhinä. Ylistaron kylän maalla Kokemäen pitäjässä, lähellä Porin kaupunkia, on vielä rappeutunut aitta, jossa piispa Henrikin sanotaan pakanoille saarnanneen. Jotteivät sen seinähirret ja lattiapalkit kokonaan hajoaisi kappaleiksi, on aitan ympärille rakennettu tiilirakennus.

119. Piispa Henrikin kuolema.

Kaikissa maissa ovat ensimmäiset kristityt ilolla uhranneet henkensä Jumalan ilmoitetun sanan puolesta, ja niin tapahtui Suomessakin. Kun Henrik piispa jonkun aikaa oli pelkäämättä saarnannut kristinoppia, menetti hän henkensä levittäessään Jumalan valtakuntaa pakanain keskuuteen.

Kauan tiesi kansa kertoa useita tarinoita hänen kuolemastaan. Täällä sanottiin olleen Lalli nimisen pakanallisen miehen, joka vihasi piispaa. Eräällä matkallaan sanotaan piispan tulleen Saaristen kartanoon, joka oli Lallin oma. Lalli ei ollut kotona, ja piispa pyysi ruokaa hänen vaimoltaan Kertulta. Kun ruokaa ei annettu, käski piispa palvelijainsa ottaa, mitä he tarvitsivat, mutta maksoi kaikki, mitä olivat ottaneet, ja matkusti eteenpäin. Lalli tuli renkineen metsästä kotiin, ja Kerttu valitti piispan ja hänen väkensä käytöksestä. Heti valjastutti Lalli hevosensa, ajoi piispaa takaa, tapasi hänet kahdeksan peninkulman päässä Köyliön järven jäällä ja löi hänet kirveellä kuoliaaksi.

Eräs pyhimystaru kertoo piispan peukalossa olleen kalliin sormuksen. Lalli löi peukalon poikki saadakseen sormuksen, mutta peukalo putosi jäälle lumeen, eikä sitä löydetty. Seuraavana keväänä souti sokea ukko poikineen Köyliön järvellä, ja poika näki korpin nokallaan nokkivan veden pinnalla kelluvaa jääkappaletta. He soutivat sinne ja löysivät Henrik piispan peukalon sormuksineen. Kun tuo sokea vanhus kosketti katkaistulla peukalolla silmiänsä, sai hän näkönsä jälleen. Ja Henrik piispan muistoksi on vielä tänäkin päivänä katkaistu peukalo sormuksineen kuvattuna Turun tuomiokapitulin sinetissä.

Toinen kertomus tietää, että Lallilla kotiin tullessaan oli piispanhiippa päässä, ja kun hänen vaimonsa Kerttu kysyi häneltä, mistä hän oli saanut niin kauniin päähineen, yritti Lalli ottaa hiipan päästään, mutta silloin lähtivät hiipan mukana hiukset päästä. Sitten nähtiin kauan kaikissa Suomen kirkoissa maalattuja puukuvia, jotka kuvasivat Henrik piispaa jaloillaan polkemassa murhaajaansa. Ja Lalli oli niissä hiuksettomaksi kuvattuna.

Kolmas satu kertoo uskollisen palvelijan ottaneen huostaansa piispan ruumiin ja ajaneen eteläänpäin, ensin hevosella, sitten härällä. Siihen paikkaan, mihin härkä väsyneenä pysähtyi, rakennettiin Nousiaisten kirkko, ja siinä säilytettiin kauan Henrik piispan luita. Vuonna 1300 ne vietiin hyvin juhlallisesti Turun tuomiokirkkoon, ja tätä päivää, kesäkuun 18:tta päivää, vietettiin sitten juhlapäivänä. Luut pantiin hopeiseen arkkuun kirkon pääalttarin viereen, ja niitä pidettiin kalliina pyhänjäännöksinä. Sillä samoin kuin Eerik kuningasta palvottiin Henrik piispaakin kuolemansa jälkeen pyhimyksenä. Häntä pidettiin Suomen suojeluspyhimyksenä, jonka alinomaa luultiin rukoilevan Jumalalta menestystä Suomelle. Kansa palvoi kauan pyhää Henrikiä, jotta hän rukoilisi kaikkien maamme sairasten, kaikkien hädänalaisten, kaikkien onnettomien ja murheellisten puolesta. Varsinkin anottiin tätä Henrikinmessuna, jota vietettiin pyhimyksen kuolinpäivänä, 19 p:nä tammikuuta, ja joka hänestä on saanut nimensä. Silloin oli Turussa markkinat, jotka ovat pysyneet aina meidän aikoihimme asti.

120. Tuomas piispa.

Pyhän Henrikin kuoltua olivat Suomen kristityt kovassa ahdingossa. Heidän turvanansa oli Aurajoen suussa sijaitseva Turun linna mataline torneineen ja korkeine, paljaine muureineen. Tämä Suomen vanhin linna, jota tulipalot ja viholliset ovat monta kertaa hävittäneet, on pystyssä vielä tänäkin päivänä, ja on niin vanha, ettei kukaan tiedä milloin se on rakennettu. Se luullaan rakennetuksi jonkin aikaa Eerik kuninkaan ristiretken jälkeen. Pakanalliset suomalaiset olivat vielä luvultaan ylivoimaiset ja vihasivat tulisesti uutta oppia. He eivät sitä käsittäneet, vaan tahtoivat puolustaa vanhaa uskoansa.

Useat, jotka olivat saaneet kasteen, luopuivat kristinopista. Pakanat hyökkäsivät kristittyjen kimppuun, kävivät ryöstöretkillä Ruotsissa saakka ja polttivat vanhan, mainion Sigtunan kaupungin. Suomessa oli hätää ja rauhattomuutta; Turun kaupungin ensimmäisen pienen alun, joka oli linnan turvissa syntynyt, polttivat venäläiset. Suomen toisen piispan, Rudolfin, raastoivat karjalaiset mukanaan; kolmas piispa, Folkvinus, surmattiin. Silloin ei ollut helppoa saada sielunpaimenta ja opettajaa onnettomille Suomen kristityille.

Noin 50 vuotta pyhän Henrikin kuoltua lähetettiin tänne piispa, nimeltä Tuomas. Hän oli, kuten myös Henrik, syntyään englantilainen ja niitä munkkeja, joita sanottiin dominikaaneiksi eli mustiksi veljeksiksi, heillä kun oli yllään musta kauhtana ja köysi vyönä. Nämä munkit olivat tunnetut pelottomasta rohkeudestaan, mutta samalla säälimättömästä julmuudestaan kaikkia kohtaan, jotka eivät tahtoneet alistua Rooman paavin valtaan. Sellainen oli Tuomaskin.

Häntä vastustamassa olivat lähinnä pakanalliset hämäläiset. Nämä riensivät rakentamaan liittoa entisten vihollistensa karjalaisten kanssa. He saivat apua myöskin venäläisiltä, jotka kyllä olivat kristityitä, mutta eivät Rooman paavin alaisia. Nyt syntyi pitkällinen, julma ja hävittävä sota. Pakanat raivostuivat, kun heidän pyhät puunsa kaadettiin maahan. Kerrotaan, että he löivät kastettuja lapsia kuoliaiksi, puhkaisivat vangeilta silmät, pakottivat kristittyjä pappeja juoksemaan puiden ympäri, kunnes nämä kuolleina kaatuivat maahan. Näin kostettiin väkivalta pahoilla töillä, ja sotaa käytiin kauan vaihtelevalla onnella.

Paavi käski saarnaamaan uutta ristiretkeä pakanoita vastaan, ja uusia ristijoukkoja lähti vuonna 1240 Nevajoelle venäläisiä vastaan, mutta ne voitti ruhtinas Aleksanteri, lisänimeltä Nevski, jota venäläiset ovat siitä asti pyhimyksenä palvoneet.

Silloin tuo jäntevä Tuomas piispa alkoi väsyä. Omantunnon vaivoissa hän pyysi paavilta eron piispanvirastaan, meni Gotlannin saarella olevaan luostariin ja kuoli siellä maanpakolaisena vuonna 1248. Hän oli valtioviisas mies ja tarmoltaan sankari; mutta hän kylvi tuulta ja niitti myrskyä. Hän ei käsittänyt Kristuksen rakkautta, ja hänen työnsä raukesi tyhjiin. Suomen pakanat olivat nyt saaneet melkein täydellisen voiton. Ainoastaan Turun seuduilla taisteli vielä vähäinen, oman onnensa nojaan jäänyt kristittyjen joukko uskonsa ja henkensä puolesta.

121. Kristinuskon tuonti Hämeenmaahan.

Mutta Jumalan tahto ei ollut jättää Suomen kansaa ainiaaksi pakanuuden pimeyteen. Siihen aikaan hallitsi Ruotsia eräs pyhän Eerikin jälkeläinen, jota sanottiin _Eerik Sammalkieleksi_, koska hän puhuessaan sammalsi. Hänellä oli jaarlina eli sotapäällikkönä jäntevä ja mahtava mies, nimeltä _Birger_, kuninkaan lanko. Ruotsissakin oli kauan aikaa ollut riitoja ja keskinäistä sotaa, eikä kellään ollut aikaa miettiä Suomen asioita. Mutta Birger jaarli rankaisi kaikkia väkivallantekijöitä ja palautti valtakuntaan järjestyksen. Tämän mainion sankarin puoleen paavi kääntyi pyytämään apua Suomen onnettomille kristityille. Eerik Sammalkieli antoi suostumuksensa.

Niinpä saarnattiin taas uutta ristiretkeä Suomeen. Moni urhoollinen ritari otti ristinmerkin, monta ammoin ruostunutta miekkaa hiottiin taas kirkkaaksi, ja jäähyväisiä heittäessään moni suloinen Ruotsin rouva vuodatti katkeria kyyneleitä. Kesällä v. 1249 purjehti Birger hyvin varustetulla laivastolla "Hämäläisten satamaan" Uudenmaan rannikolle. Muutamat luulevat tämän sataman olleen Pohjan pitäjän lahdessa tai Porvoonjoen suussa. Siihen Birger jätti laivastonsa, nousi sotajoukkoineen maihin ja kulki pohjoiseen päin Hämeen sydänmaille.

Sotaisat hämäläiset näyttävät tulleen yllätetyiksi ennenkuin ennättivät koota sotavoimansa, sillä ei tiedetä heidän ainoassakaan suuressa taistelussa itseään puolustaneen. Heidän kimppuunsa hyökättiin, heidät voitettiin ja pakotettiin antautumaan Ruotsin vallan alaisiksi. Keskellä heidän aluettaan on Vanajavesi, josta lähtee sisämaahan päin monta sivuhaaraa. Siihen Birger jaarli rakennutti linnan, jota jonkin aikaa sanottiin Kruunuporiksi, mutta jonka tavallisempana nimenä on Hämeenlinna, ja joka muinoin vallitsi ympärilläolevia seutuja. Sillä vaikka linna oli pieni, oli se kuitenkin ikäänkuin salpana hämäläisten ovella ja sulki heiltä tien. Siitä alkaen tämä jäykkä kansa vastahakoisesti alistui Ruotsin valtaan, luopui sotaretkistään ja suostui kristinuskoon.

Silloin tapahtui, että kuningas Eerik Sammalkieli kuoli ja ruotsalaiset valitsivat Birger jaarlin kymmenvuotiaan pojan, Valdemarin, kuninkaaksensa. Jaarli arveli, että Ruotsin kuninkaankruunu olisi paremmin sopinut hänen omaan päähänsä ja riensi vihoissaan takaisin Ruotsiin.

Kuusitoista vuotta hän hallitsi Ruotsin valtakuntaa viisaasti ja miehuullisesti poikansa, Valdemar kuninkaan, nimessä. Hän sääti viisaita rauhanlakeja. Suomeen hän ei tullut enää koskaan.

122. Kristinuskon tuonti Karjalaan.