Part 18

Nuo kolme urosta tulivat Pohjolaan ja vaativat osansa Sammosta. Louhi vastasi: "Ei pyyssä kahden jakoa", jonka jälkeen hän kutsui Pohjolan kokoon varjelemaan aarrettansa. Silloin Väinämöinen otti kanteleensa ja lauloi Pohjalan väen uneen. Urhot murtihe yhdeksän portin kautta vaskiseen vuoreen, veivät Sammon veneeseensä ja soutivat kaikin voimin kotiansa kohti. Matkalla alkoi Lemminkäinen, joka aina oli kevytmielinen, iloissaan laulaa karjahdella käreällä äänellänsä. Siitäpä kurki kannon päässä säikähti, lenti poikki Pohjolaan ja herätti parkunallaan Pohjolan väen. Louhi säikähti nähdessään Sammon olevan poissa ja rukoili Udutarta seulomaan utua merelle. Väinämöinen sivalsi miekallaan udun halki, ja missä miekka veteen sattui, siinä sima siukui kalvan tiestä. Mutta nyt paukahti aalto, puna putosi Ilmarisen poskilta, ja veneen vieressä nosti Iki-Turso merestä hirveännäköistä päätään. Väinämöinen tarttui tätä korviin ja pakotti hänet iäksi päiväksi painumaan meren syvyyteen. Ukko lähetti ärjyvän rajutuulen; laineet vaahtopäät hakkasivat alusta, veivät hauenluisen kanteleen ja olivat niellä koko veneen. Väinämöinen oli yhä neuvokkaana ja tyynenä. Hän asetteli tuulta. Lemminkäinen laittoi lujat varppeet, ja vakavasti vene kulki eteenpäin mäkipäitä kuohuja myöten.

Pahin vaara oli vielä jäljellä. Pohjolan sotaurhot ajoivat Louhen johdolla pakenevia takaa ja olivat jo saamaisillaan heidät kiinni. Siinä alkoi nyt molemmin puolin kummallinen ja hirmuinen taistelu voimakkailla taikakeinoilla. Väinämöinen tunkihe tuluksihinsa, otti piitä ja taulaa, nakkasi ne mereen ja niistä kasvoi salakalho, johon Pohjolan vene puuttui ja lensi poikki. Louhi muutaltihe suunnattoman suureksi kokoksi, jolla oli viikatteet kynsinä, veneen laidat siipinä ja sata miestä siiven alla. Tämä lensi urosten purjepuun nenään. Lemminkäinen sivalsi miekallaan kokkoa, Väinämöinen iski melalla sen kynnet muruiksi. Pohjolan miehet melskahtivat mereen, mutta kokko tarttui kiinni Sampoon, joka särkyi kappaleiksi ja ajelehti muruina meren pinnalla. Siitä tulivat meri ja Suomen rannat ikipäiviksi rikkaiksi. Valtansa menettäneenä Louhi palasi Pohjolaan eikä saanut Sammosta muuta kuin kannen, ja nuo kolme urosta tulivat hekin kotiansa, tuoden Sammon muruja muassaan.

110. Väinämöisen laulu.

(Kalevalan 41:sessä ja 44:nnessä runoissa.)

Turhaan Väinämöinen etsi merestä kadonnutta kanneltansa. Silloin hän kuuli koivun valittavan rannalla. -- "Miksi itket, ihana koivu?" -- "Miksi en itkisi", vastasi koivu, "kun tässä vaivainen varatonna seison. Miehet kuorivat valkean vyöni, lapset juovat mahlani, tytöt lehväni leikkelevät, halla vie kaunihin hameeni ja jättää minut alastomaksi pakkasessa värisemään." -- "Älä itke, puu vihanta", sanoi Väinämöinen; "saat sinä olevan onnen, kohta itkenet ilosta."

Väinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki tammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle kunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui neitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin iloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi. "Anna, impi, hiuksiasi!" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja hiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.

Väinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli poikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä soitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui, paaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla. Soitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan tullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset kaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota soittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja kavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään, kun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja joutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja ja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Mielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat istuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven rusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa kultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula kädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Veden ukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille ruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä hiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.

Yhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun se soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat, kiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei miestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt, kanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit kädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret vesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin suloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat kuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan, mutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet Väinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi heristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.

111. Sota valosta.

(Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.)

Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille, kuu tuvastahan tulevi, päätyi päivä linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavotti; ne kohta kotihin saattoi pimeähän Pohjolahan, kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vnorehen teräksisehen itse tuossa noin saneli: "Ällös täältä ilman pääskö, nousko, kuu, kumottamahan, kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan!" Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta; sai tuvat tulettomaksi, Pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, Pitkä pilkkosen pimeä, oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille, kun ei konsa päivyt paista, eikä kuuhuet kumota. Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Nuoret neuvoa pitävät ikäpuolet arvelevat, päätyvät sepon pajahan, sanovat sanalla tuolla: "Nouse, seppo, seinän alta, takoja, kiven takoa takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä." Nousi seppo seinän alta takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä; kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati. Seppo kuuhuen kuvasi, takoi päivän valmihiksi, noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli; kuun on kuusen latvasehen, päivän pitkän männyn päähän, hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa. Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi, eipä kuu kumotakana, eikä päivyt paistakana. Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa, kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella. "Kysyn Luojalta lupoa: sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa, minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi?" Toi arpa toet sanomat, sanoi päivän saaneheksi Pohjolan kivimäkehen. Vaka vanha Väinämöinen jopa läksi jotta joutui pimeähän Pohjolahan. Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena jo näkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi. Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella: "Tuokatte venettä tänne!" Niin sanovi Pohjan poika: "Ei täältä venehet joua, tule sormin soutimina." Siinä vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: "Sep' ei miesi lienekänä, ku on tieltä myösteleikse." Meni haukina merehen, pian uipi salmen poikki, astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi. Niin sanovi Pohjan poiat: "Käypä Pohjolan pihalle, tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan. Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät, miehet kaikki miekka vyöllä, urohot sota-aseissa pään varalle Väinämöisen, surmaksi Suvantolaisen. Nuo kysyvät tullehelta: "Ku sanoma kurjan miehen?" "Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet: minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?" Pohjan poikaset sanovi: "Tuonne teiltä päivä päätyi kirjarintahan kivehen, sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille." Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman, jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi, hepo seisovi selällä, kasi naukui naulan tiessä. Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle. Siitä vanha Väinämöinen löip' on kerran leimahutti, listi kuin naurihin napoja, lippasi kuin liinan päitä, päitä Pohjan poikasien. Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan, päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä. Astui tietä pikkuruisen, niin näki vihannan saaren, saarell' on komea koivu, koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa; veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan miekalla tuliterällä: katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui. Vaka vanha Väinämöinen katsovi kiven rakohon: siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät. Leikkasip' on pään maolta, katkoi kaulan käärmeheltä, kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä; ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. Silloin vanha Väinämöinen kohta lähtevi kotia alla päin, pahoilla mielin. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Miks' et ottanut minua kanssasi karehtijaksi, oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene." Meni sepponsa pajahan, sanan virkkoi, noin nimesi; "Ohoh, seppo Ilmarinen, taos kuokka kolmihaara, tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu, jolla kuun kivestä päästän, päivän päästän kalliosta!" Se on seppo Ilmarinen takoi miekan tarpehia, takoi tuuria tusinan, avaimia aika kimpun. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka, harvahammas, siitti siivet sulkinensa, levahutti lentämähän poikki Pohjolan merestä sepon Ilmarin pajalle. Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli: ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka. "Mit' olet otus hakeva, istut alla ikkunani?" Lintu kielelle paneikse: "Mitä seppo siitä laait, kuta, rautio, rakennat?" "Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen." Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka, harvahammas, jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan, heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan, laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta; itse muuksi muutaltihe, kyhäisihe kyyhkyseksi, lenteä lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan, virkkoi kyyhky kynnykseltä: "Jopa kuu kivestä nousi, päivä pääsi kalliosta." Se on seppo Ilmarinen astuvi pajan ovelle, katsoi tarkkaan taivahalle, katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi. Meni luokse Väinämöisen: "Ohoh, vanha Väinämöinen, käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän!" Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle, varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut. Silloin vanha Väinämöinen sai itse sanelemahan: "Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä! Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyyntö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!"

112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.

(Kalevalan 50:nnessä runossa.)

Kalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siitä, kuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyneelle Jeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa, jolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa. Liikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän uroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain, viisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu. Jeesus, kertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna Ruotuksen [kuningas Herodeksen] tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta [neitsyt Maria] piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta ihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän hapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa. Säikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi mahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan jalaksen alta, seulottavan seulan alta, kannettavan korvon alta, mäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi tähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: "Jos tietäisimme, missä hän on, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut." Viimein hän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:

"Oi, päivyt, Jumalan luoma, etkö tieä poiuttani?"

-- "Kyllä tieän poikuesi", sanoi aurinko. "Hän se on minutkin luonut, ja nyt hän on suossa suonivyöstä."

Marjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta kukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja kultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi. Tarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi tähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: "En minä kasta sellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä elämään." -- Sillä pakanuuden ajalla oli sellainen julma tapa, että heikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelvottomiksi, vietiin erämaahan kuolemaan.

Kukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli. Kutsuttiin siis Väinämöistä, hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi, että koska poika oli suolta saatu, vietäköön se suolle takaisin, ja puulla päähän lyötäköön.

Silloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:

"Ohoh, sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen, kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia. Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana itseäsi suolle viety, eikä puulla päähän lyöty, kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi. Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety, kun sä miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien."

Tästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan kuninkaaksi. Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut elää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa hulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski sillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä sanat jäähyväisiksi Suomelle:

"Annappas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan, uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa."

Ja siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemoihin, alaisihin taivosihin, jättäen jälelle kanteleensa,

soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

NELJÄS LUKU.

Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.

113. Kivikauden kansa.

Monin paikoin maassamme on tavattu kummallisia kiviä, jotka näyttävät ihmiskäsien muodostamilta ja ovat kaikenlaisten työkalujen näköisiä. Niitä löydetään väliin peltomaasta, väliin turvesuosta, väliin kivi- ja multakasoista, väliin kuivattujen järvien pohjasta. Muutamia on nähtävästi käytetty kirveinä, toisia veitsinä, toisia talttoina, kairoina, keihään- ja nuolenkärkinä, nuotankiveksinä ja moneen muuhun tarkoitukseen, josta useinkin on vaikea saada selvää. Muutamia tällaisia kiviaseita kansa on sitten tallettanut ja katsellut niitä taikauskoisella kunnioituksella, luullen niiden olevan taivaasta pudonneita ukkosen vaajoja ja pitäen niitä tehokkaina parantamaan tauteja sekä suojelemaan kaikenlaisesta pahasta.

Nykyisin on koottu monia tuhansia tällaisia esineitä, sillä tiedetään, että niitä ovat käyttäneet ihmiset, jotka eivät vielä tunteneet metallien käyttöä. Jo ammoin, luultavasti muutamia vuosituhansia ennen meidän ajanlaskumme alkua, siihen aikaan, jota nimitetään _kivikaudeksi_, on sellaisia ihmisiä asunut meidän maassamme ja monissa muissa maissa. Heidän oli tarvis veistää puusta veneitä ja metsästysvehkeitä, mutta kun eivät tunteneet rautaa, etsivät he jonkun kovan kiven, joka ei helposti murentunut, ja hakkasivat tai hioivat sitä muilla kivillä, kunnes se tuli kirveen muotoiseksi. Siihen he tekivät puusta varren, joka pistettiin kivessä olevaan reikään tahi sidottiin kiinni sen yläpäähän, ja näin oli kivikirves valmis. Samoin tehtiin muitakin kivikaluja hakkaamalla ja hiomalla. Parempain puutteessa tultiin näillä vajavaisilla työkaluilla ja aseilla toimeen, ja niitä valmistettiin usein suurella huolella ja taidolla, niin että muutamat niistä ovat hyvinkin siroja. Mutta kun nuo muinaisajan ihmiset oppivat tekemään parempia työkaluja, ensin vaskesta ja sitten raudasta, hylättiin tai unhotettiin kiviaseet, jotka silloin joutuivat tarpeettomiksi, ja myöhemmät sukupolvet luulivat niitä taikakaluiksi. Muutamia kivikaluja käytetään vielä tänäkin päivänä, esim. tahkoja, nuotan kiveksiä ja kaavinkiviä, joilla karvat kaavitaan parkittavista nahoista.

Tuiki vajanaiset ovat tiedot siitä muinaiskansasta, joka meidän maassamme on näitä kiviaseita käyttänyt. Mutta vertailemalla toisiinsa Suomesta ja Ruotsista löydettyjä kiviaseita on kuitenkin tultu siihen johtopäätökseen, että jokin ruotsalais- tai saksalaissukuinen kansa on jo siihen aikaan asunut Lounais-Suonaessa eli länsipuolella Kymijokea, Hämeen järviä ja Ähtävänjokea. Itä-Suomesta löydetyt kiviaseet osoittavat, että niillä seuduin on asunut ihmisiä, jotka ovat olleet yhteydessä nykyisessä Venäjänmaassa asustaneiden kansojen kanssa. -- Kivikauden ihmiset olivat varmaan raakalaisia, jotka elivät metsästämisellä ja kalastamisella ja asuskelivat vuorenrotkoissa tahi maakuopissa. Heistä kerrotaan jylhissä vuorimaissa vielä monta satua. Heitä sanotaan vuorenpeikoiksi, hiidenväeksi, ja mahdollista on, että juuri nämä ovat satujen jättiläisiä. Nämä metsäläiset ja myöhemmin tulleet kansat lienevät keskenään taistelleet henkeen ja vereen saakka maan omistamisesta. Heikommat metsäläiset silloin puolustautuivat viekkaudella ja väijymällä, ja senvuoksi heitä pidettiin pahoina peikkoina. Mutta kaikkialla täytyy raakain, tietämättömien ihmisten viimein väistyä taidokkaampien ja väkevämpien tieltä. Niin on näiden maamme ensimmäisten villiasukastenkin käynyt. Heidän on täytynyt paeta synkkiin erämaihin, ja he ovat sieltä vähitellen hävinneet tahi sekaantuneet voittajiin.

114. Suomalaiset pakanuuden ajalla.

Suomalaiset tulivat tänne Venäjältä, mutta ei yksin ajoin, vaan vähitellen monien vuosisatojen kuluessa. Sentähden on mahdoton tarkalleen sanoa, milloin he ovat tänne muuttaneet. Tiedetään lappalaisten tulleen ennen hämäläisiä ja hämäläisten ennen karjalaisia, mutta kainulaisista tiedetään vain, että niitä jo tuhat vuotta takaperin asui Ruotsissa ja Pohjois-Suomessa.

Kalevalasta, muista vanhoista taruista ja vierasten kansain vajanaisista kertomuksista voipi saada jonkinmoisen käsityksen Suomen kansan pakanuudenaikaisista elintavoista. Aivan varmaa tietoa ei niistä kuitenkaan saa, sillä pakanalliset suomalaiset eivät ole piirtäneet muistomerkkejä vuoriin eivätkä jättäneet itsestään kirjallisia kertomuksia, kun eivät tunteneet kirjoitustaitoa. Saatamme kuvitella heidän eläneen seuraavaan tapaan:

Oli kolme veljestä: Kimmo, Kammo ja Kumma. Kimmo asui havumetsässä ja muutti usein asuinpaikkaa. Se ei ollutkaan vaikeata, sillä hänen majanaan oli muutamia riukuja, jotka työnnettiin maahan pystyyn toinen toisensa nojaan kartion muotoon. Riukujen päälle hän sitoi peuran-, hirven- ja karhuntaljoja, pani tuohia väliin ja loi talvella lunta päälle, jotta kota tulisi lämpimänpitäväksi. Keskellä kotaa oli harmaista kivistä tehty tulisija; savu meni kodan huipusta ilmaan. Lattiana ja vuoteena oli paljas maa, jolle oli taljoja levitetty. Kanto oli pöytänä, hirsi penkkinä, saviastia patana. Kimmo metsästi koirineen metsissä, kalasti järvissä ja vaihtoi itselleen eloa veljeltään Kammolta. Hänen nuoret poikansa purjehtivat sotaisille retkille ja toivat kotiin voittosaaliita.

Kammo asui laaksossa lehtimetsän keskellä eikä muutellut majaa. Hänen tupansa oli tehty pyöreistä hirsistä. Siinä oli katto, seinät, lattia ja laudalla suljettavat ikkuna-aukot; tulisija keskellä, reppänä katossa, penkit, pöytä, kenties vielä sänkykin. Kammo metsästi ja kalasti kuten hänen veljensäkin, mutta hän oli myöskin maanviljelijä, hänellä oli kaskimaa, hevonen, muutamia härkiä, lehmiä, lampaita, vuohia ja sikoja. Hän oli rikkaampi ja taitavampi kuin Kimmo. Hänen tuvassaan soitettiin kanteletta ja laulettiin vanhoja runoja. Hän matkusti joka kesä merenrannikolle vaihtamaan itselleen suoloja saksalaisilta kauppalaivureilta. Maksuksi hän antoi ketun- ja majavannahkoja. Rahaa hänellä ei ollut, mutta kun saksalaiset kaupittelivat lasihelmiä ja messinkisolkia hänen tyttärillensä, maksoi Kammo niistä tukuittain näädän- ja oravannahkoja. Kammon vaimolla oli vaskikattila, kultainen rannerengas, hopeinen solki ja lisäksi villahame ja sukat, kun muilla oli vain nahkavaatteet. Kummallakin veljellä oli tapana uhriksi jumalille ripustaa pyhään tammeen hirvensarvia ja karhunpäitä; mutta Kammon vaimolla oli sitäpaitsi tapana tiputtaa muutamia maitopisaroita maahan suostuttaakseen maahisia.