Part 17

Heti lauloi Väinämöinen raivohon ilman, tuppurihin tuulen, joka viedä viiletteli hänen veljensä Pohjolaan ohi kuun, alatse päivän. Louhi, Pohjolan emäntä, otti Ilmarisen ilolla vastaan, syötti häntä, juotti häntä ja esitti hänelle tyttärensä, valittuihin vaatteihin puettuna. Saadakseen tämän vaimokseen Ilmarinen lupasi takoa Sammon.

Mutta takomiseen oli tarpeen paja, palkeet, vasarat ja alasin, ja näitä kaluja ei ollut Pohjolassa. Ilmarinen tiesi neuvon: hän katsoi sopivan paikan kallioiden välissä ja laittoi siihen, mitä tarvitsi. Työ alkoi, orjat painoivat palkeita. Kolmantena päivänä seppä veti ahjosta kultaisen jousen, mutta jousella oli pahoja tapoja: joka päivä pään kysyvi. Ilmarinen murti sen kappaleiksi, viskasi tuleen ja veti toisena päivänä ahjosta veneen, jonka kokat olivat kullasta ja hangat vaskesta. Silläkin oli pahoja tapoja, se lähti suotta sotahan, ja siksi se työnnettiin takaisin tuleen, kuten jousikin. Seuraavana päivänä tungeikse tulesta kultasarvinen lehmä, jolla oli auringon ja otavan merkit otsassa, mutta sillä oli tapana makaella metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Se työnnettiin tuleen, ja nyt vedettiin ahjosta kultainen aura. Tällä taas oli tapana kyntää kylän peltoja, ja se työnnettiin tuleen kuten muutkin. Ilmarinen pani nyt tuulen lietsomaan. Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi ja pohjoinen kovin porotti. Tuli tuiski pajan ikkunoista, säkenet säihkyivät, tomu nousi taivaalle ja savu pilvihin sakeni.

Näin kului kolme päivää, ja viimein tungeikse Sampo ahjosta. Ilmarinen lyödä lynnähytteli ja takoa taputteli taitavasti Sammon valmiiksi. Tämä oli salaperäinen, kallis taikakalu. Sen yhdessä laidassa oli jauhomylly, toisessa suolamylly, kolmannessa rahamylly; se jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Louhi ihastui niin, että hän salpasi Sammon yhdeksän lukon taakse, yhdeksän sylen syvään, vaaran vaskisen sisähän.

Mutta kun Ilmarinen vaati palkintoa, keksi Pohjolan neito monta estettä. Hän ei joutanut kesäisiltä kiirehiltä: marjat oli maalla poimimatta, lahden rannat laulamatta, lehdot leikin lyömättä, ja jos hän nyt muuttaisi pois, kukapa sitten kunnahilla käkiä kukuttaisi ja lintuja laulattaisi! Ilmarinen tuskautui näihin verukkeihin, ja kun Louhi, päästyään toiveittensa perille, ei tahtonut estää Ilmarista kotiin palaamasta, matkasi tämä veneellä takaisin omille mailleen, Väinölän ahoille.

104. Lemminkäisen seikkailuja.

(Kalevalan 11:s ja 12:s runo.)

Kaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä luona satujen lemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen, jota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi ja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli komea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja vahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen, huikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin, jotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.

Saarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi, _Kyllikki_, jonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu, että kerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa kosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin äitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan niemelle nimettömälle.

Alku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi veräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että sellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä huoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi Kyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot poikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei sanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi jauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.

Kului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana mannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin ajoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin korjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä. Lemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää menevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon kotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät jonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.

Kerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi Kyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison seuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä ilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi. "Äiti", sanoi hän, "laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut valansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota minun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kuin harja hurmehin valuvi."

Turhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen vyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän miekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään vihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan. Ylpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi Pohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta. Rohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että turkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat valkeata. Hän lauloi Rutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot aseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean paimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän lähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.

105. Lemminkäisen surma.

(Kalevalan 13:s, 14:s ja 15:s runo.)

Ylpeänä urotöistään Lemminkäinen kysyi Pohjolan kaunista tytärtä vaimokseen. "En anna", vastasi äiti, "häntä ei saa kukaan muu kysyä kuin se, joka on hiihtänyt Hiiden nopeajalkaisen hirven." Lemminkäinen otti suksensa, liukkaat kuin käärmeet, ja hiihti niin, että tuli suihki ympäri laajan Lapinmaan. Hirvi pääsi pakoon, sukset taittuivat. Ei ollut enää muuta keinoa kuin pyytää uusia suksia Ukolta ja rukoilla Tapion pienoista neitiä simapillillä herättämään nukkuvaa metsänemäntää. Mielikki heräsi, Tapio vaatetti metsän hopeaan, ja metsästäjä palasi tuoden hiihtämänsä hirven Pohjolaan.

-- "Vielä puuttuu jotakin", sanoi Pohjolan emäntä. "Ennenkuin saat tyttäreni, pitää sinun suistaa Hiiden ruskea, tulta pärskyvä hevonen." -- Lemminkäinen otti kultaohjakset ja hopeisen marhaminnan ja näki kuusikossa hevosen, jonka tukka tulta tuiski, harja savua suihki. Eipä ollut muuta neuvoa kuin rukoilla Ukkoa satamaan rautaisia rakeita liekkien jäähdyttämiseksi, ja rakeista säikähtyneenä hevonen pisti hyvällä päänsä kultaisiin päitsiin.

-- "Vielä et saa tytärtäni", sanoi Pohjolan emäntä "ennenkuin ammut yhden nuolen nostamalla kauniin joutsenen Tuonelan joesta." -- Lemminkäinen lähti Tuonelaan, mutta tiellä väijyi häntä Pohjolan sokea paimen, joka otti vesikyyn vedestä ja ampui sen nuoren uroon maksan läpi. Liian myöhään katui nyt Lemminkäinen, ettei ollut muistanut kysyä käärmeen sanoja, ja ajatteli kuollessaan rakastettua äitiänsä. Paimen syöksi hänet Tuonen mustaan jokeen, ja siinä hänet Tuonen verenhimoinen poika löi kappaleiksi hirmuisella miekallansa.

Sillä välin olivat Lemminkäisen äiti ja hänen hylätty puolisonsa joka päivä levottomasti silmäilleet tuota ennustavaista harjaa. Eräänä aamuna he näkivät sen verta vuotavan. Äiti kokosi kourin helmansa ja juoksi kadonnutta poikaansa etsimään. Rakkaus häntä joudutti, hänen juostessaan mäet mätkyivät, norot nousivat, vaarat vaipuivat. Viimein hän tuli Pohjolaan. -- "Missä on minun poikani?" -- "En tiedä" sanoi emäntä, "kenties ovat karhut ja sudet hänet jäällä repineet. Tahi lienee katala raukka hukkunut kuohuviin koskiin."

-- "Jo vainen valehteletki", sanoi äiti, "lausu tarkkoja tosia, taikka surmasi tulevi!"

Nyt täytyi Pohjan emännän kertoa Lemminkäisen vaaralliset koetukset. Äiti lähti etsimään kadonneen jälkiä. Hän raivasi tieltään kannot ja kivet, juoksi suuret suot, samosi vetten halki, kysyi hongilta, tieltä ja kuulta. Kaikki sanoivat itsellään olevan kyllin huolta omista tehtävistään. Mutta armas aurinko kertoi hänelle Lemminkäisen onnettoman lopun.

Äiti sai silloin Ilmariselta vaskisen haravan, jonka piit olivat sata syltä pitkät. Aurinko lähetti hiostavan helteen pimeään Tuonelaan ja nukutti Tuonelan kansan. Äiti meni poikaansa haravoimaan Tuonen mustasta virrasta, joka juoksee Manalan halki. Kauan hän teki työtä väsymättä ja löysi viimein lemmittynsä paloitetun ruumiin. "Heitä mies vetehen", huusi korppi, "siika on syönyt häneltä silmät, hauki on hartiat halaissut". Mutta äiti ei epäile. Hän rukoili suonten hoitajatarta, soreata Suonetarta, solmeilemaan kuolleen suonet, rukoili Jumalaa liittämään luut lihoa myöten; rukoili mehiläistä tuomaan mettä Tapiolasta. Kaikki kuulivat hänen rukouksensa. Mehiläinen lensi yhdeksän meren ylitse ja palasi takaisin, sylissä seitsemän kuppia täynnä voiteita. Kuolleen ruumis parani, mutta henkeä siinä ei ollut.

Taas lähetti äiti mehiläisen ylös tähtien välitse Luojan kellareihin, joissa hyvät henget valmistelivat hopeisissa kattiloissa voiteita, ja sieltä palasi mehiläinen tuoden tullessaan kalliit voiteet. Lemminkäinen heräsi ikäänkuin unesta. -- "Kauan olen nukkunut", sanoi hän. -- "Olet", sanoi hänen armas hoitajansa, "vielä kauemmin olisit nukkunut, jos ei äiti raukkasi olisi valvonut sinun tähtesi."

-- "Oi", huokasi Lemminkäinen, "sydämeni on tuolla Pohjolan neitosissa. Vielä en ole ampunut Tuonelan joutsenta."

-- "Heitä herjät joutsenesi", torui äiti, "ja kiitä onneasi ja julkista Jumalaasi, sillä itsestäni en minä ole voinut mitään. Jumala ainoastaan voipi kuolleet Tuonen tuvilta henkiin herättää."

Ja he palasivat kotiin.

106. Väinämöinen Tuonelassa.

(Kalevalan 16:nnessa runossa.)

Väinämöinen olisi veistänyt venheen, vaan puuttui tarvepuita. Pellon poika, Sampsa Pellervoinen, lähti etsimään metsästä puita ja tuli haavan luokse. "Älä minuun koske", sanoi haapa; "kolmasti tänä kesänä söi toukka sydämeni, vuotava vene minusta tulee ja pursi uppoavainen". Sampsa tuli hongan luokse. "Älä minuun koske", sanoi honka; "minä olen honka huolainniekka, kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvassani". Sampsa meni tammen luokse, ja tammi sanoi olevansa aivan vikautumaton; käki vain sen oksilla oli kukkunut ja linnut lehvillä levänneet. Sampsa kaatoi tammen, ja Väinämöinen alkoi laulamalla veistää venettä.

Hän oli jo puuttanut pohjan ja liittänyt laidat, kun havaitsi parraspuita päättäessään uupuvansa kolme sanaa. Mistäpä hän saisi nämä sanat? Saisiko pääskysen päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? Hän tappoi pääskysiä, joutsenia ja hanhia laumoittain, mutta ei saanut puoltakaan sanaa. Hän etsi sanoja kesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan, sai monta sanaa, mutta kaikki avuttomia. Sitten hän päätti etsiä sanoja Tuonen pimeästä kodista, Manalan ikimajoista.

Väinämöinen lähti matkaan, kulki kolme viikkoa vitsikkoa, tuomikkoa ja katajikkoa; silloin hän näki kaukana Manalan saaren Tuonen mustassa virrassa ja huusi Tuonen tytärtä tuomaan hänelle lauttaa. Tuonen pieni tytär pesi poukkuja rannalla ja kysyi, miksi hän taudin tappamatta, surman musertamatta oli tullut Manalan majoille? Väinämöinen vastasi kielastellen: "Tuoni minut tänne tuotti, Mana mailtani veteli, rauta mun Manalle saattoi, vesi ja valkea toivat minut Manalaan." Mutta Tuonen neitoa ei ollut niin helppo pettää. "Jos Tuoni olisi tuonut sinut tänne, olisi sinulla Manan kintahat kädessä: jos rauta olisi sinut tappanut, niin verin vaatteesi valuisi; jos vesi olisi sinut hukuttanut, niin vesin helmasi herahteleisi; jos tuli olisi sinut polttanut, niin olisihan partasi palanut." Väinämöisen täytyi tunnustaa, että reki oli rikkoutunut runoilta ja jalas taittunut lausehilta. "Voi hullua miestä", sanoi Tuonen neito, "kun tulet syyttä ja tauditta Manalan majoille! Palaa hetimiten maillesi; paljon on tänne tullehia, ei paljon palannehia."

Väinämöinen vastasi: "Akka tieltä kääntyköhön, ei mies pahempikaan." Väinämöinen siis saatettiin mustan virran poikki. Tuonelassa tarjottiin vieraalle olutta, mutta matoja ja sammakoita mateli juomatuopissa. Sanoja ei hänelle aiottu antaa, ja sanottiin, ettei hän täältä pääsisi sinä ilmoisna ikänä kotihinsa kulkemaan.

Väinämöinen uuvutettiin unehen, mutta mies makasi, vaate valvoi. Tuonelassa oli vanha käykkäleuka akka ja kolmisormi ukko. Akka kehräsi vaskilankoja, ukko kutoi niistä pitkän satasylisen nuotan. Tuonen rautanäppi poika veti nuotan vinoon Tuonelan joen poikki, jottei Väinämöinen pääsisi pakenemaan. Mutta Väinämöinen havaittuaan tuhon tulevan, muuttelihe käärmeeksi ja luikerteli vaarallisen paikan lävitse. Aamulla meni Tuomi poika kokemaan nuottaansa. Sai siitä satoja taimenia ja tuhansia pieniä kaloja, mutta Kalevan uros oli päässyt pakoon ja palannut onnellisesti kotiinsa.

Hyvin iloinen oli Väinämöinen, kun näin oli päässyt kuoleman pauloista. "Älköhön", sanoi hän, "älköhön hyvä Jumala sitä suvaitko, itsemennyttä manalle; paljo on sinne saaneina, vähän sieltä tulleina. Ja älköön kukaan tehkö syytä syyttömälle, sillä pahoin palkka maksetaan Tuonelan kodissa: vuode on siellä kuumista kivistä, peitto kyistä ja käärmehistä kudottu."

Sitten kertoo toinen satu, kuinka Väinämöinen voimallisella laulullaan herätti kuolleista jättiläisen, Vipusen, ja vaati häneltä nuo kolme sanaa. Jättiläinen nielaisi liian rohkean laulajan suureen kitaansa, mutta Väinämöinen laati hänen vatsaansa pajan ja vaivasi jättiläistä siksi, että tämän täytyi ilmoittaa hänelle sanat ja päästää hänet ilmoille jälleen.

Nyt Väinämöinen sai veneensä valmiiksi eikä tarvinnut siihen nauloja eikä kirvestä. Vene syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.

107. Ilmarinen saapi Pohjan neidon.

(Kalevalan 18-25 runoissa.)

Väinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja purjehti kosiomatkalle Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset ja ilmoitti ne veljellensä Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen jälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen, että Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.

Pohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti pihlajaisia puita takkaan ja sanoi: "Jos puista vuotaa verta, tulee sota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa." Ei verta, eikä vettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat terve tulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja rikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: "En mene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on meille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut." Niin sai Ilmarinen neidon sydämen.

Mutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina; hänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen tulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.

Ilmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja. Ilmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet, rautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten määrättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu ja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin tehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset, ja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin hänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.

Ilmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen. Syntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi hauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta se olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen pohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen vei hauen pään Pohjolaan. Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui väkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti Väinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan kilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.

Pohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman suuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja pääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut kukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi, joka, alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli kivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän teurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli saatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin pienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa sokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen yksinään jätettiin häihin kutsumatta.

Vieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta kaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta, joka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot laajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät otettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä onnellisina.

Kaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka Lemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän kopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen täytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi sitten pitkällinen sota.

108. Satu Kullervosta.

(Kalevalan 31-36 runoissa.)

Karjalassa asui kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Nämä joutuivat sotaan kalavesistä ja kaskimaista. Sota päättyi niin, että Untamo tappoi veljensä Kalervon suvun ja poltti hänen talonsa. Kalervon onneton vaimo vietiin orjaksi ja synnytti vähän ajan kuluttua pojan, jolle pantiin _Kullervo_ nimeksi. Tällä pojalla oli jo pienenä erinomainen voima. Kolmen päivän vanhana hän repi kapalovyönsä ja särki kätkyensä. Untamo ihastui hänen voimastansa ja luuli saavansa hänestä väkevän orjan, tuhansien vertaisen.

Kun poika oli polven korkuinen, alkoi hän jo miettiä, miten kostaisi isänsä kuoleman ja äitinsä kyyneleet. Tämän havaitsi Untamo, joka pelkäsi verikostoa, pani pojan tynnyriin ja heitti hänet veteen. Kolmen päivän perästä, kun käytiin katsomaan, näki hän pojan istuvan aaltojen selässä, vapa vaskinen kädessä. Untamo teki suuren rovion tervaksista ja tuohista; rovio sytytettiin ja poika viskattiin tuleen, mutta kolmen päivän perästä nähtiin hänen hiilikoukulla kekäleitä kohentelevan, karvankaan katoamatta, kutrisen kähertymättä. Nyt Untamo hirtätti pojan puuhun, mutta kolmen päivän päästä hän tapasi hänet iloisena piirtämässä kuvia puun runkoon. Untamo vihdoin väsyi suorimasta surmiansa ja sanoi: "Jos elät kauniisti ja siivolla, niin saat olla talossa ja toimitella orjan töitä."

Kullervo kasvoi väkeväksi ja toimitti huonosti orjantehtävänsä. Hänet pantiin lapsen katsontaan; mutta hän katkoi lapsen käden, kaivoi päästä silmän, tapatti sen taudilla ja poltti kätkyen tulella. Silloin hänet pantiin kasken kaadantaan; mutta hän kaatoi maahan koko metsän. Sitten hänet määrättiin aidantekoon; hän asetteli kokkahongat aidaksiksi ja korpikuuset seipäiksi ja teki aidan aukomattoman. Siitä hänet pantiin puimaan, rukiita, mutta hän pui kaikki ruumeniksi. Viimein Untamo suuttui ja myi tämän huimapäisen orjan halvasta hinnasta Ilmariselle.

Kullervo pantiin nyt paimentamaan talon karjaa ja sai emännältä evääkseen leivän, johon oli keskelle leivottu kivi. Kullervo paimensi karjaa, rupesi illalla syömään ja karahutti isänsä veitsen kiveen. Surusta ja vihasta tuimistuneena hän sorti karjan suohon kuolemaan, lauloi sudet lehmiksi, karhut karjaksi ja ajoi ne taloon. Ilmarisen vaimo meni lypsämään lehmiään, ja pedot repivät hänet kuoliaaksi. Se oli meno nuoren naisen, tuon ihaillun ja ikävöidyn Pohjolan neidon. Häntä ei voinut Ilmarinen koskaan unhottaa, ja hänen mielensä oli musta kuin pajan sysi.

Tämän raivotyön tehtyään Kullervo pakeni henkipattona metsiin ja tuli viimein piilopirttiin, jossa löysi vanhempansa, jotka jo luuli kuolleiksi. Hän tahtoi nyt rehellisesti tehdä työtä, mutta pahasti kasvatettuna hän teki kaikki nurinpäin. Veneen hän souti rikki, nuotan hän tarpoi tappuroiksi; viimein hänestä tuli suuri pahantekijä. Sitten kirosi hänet oma isä, ja hän itse kirosi omaa onnetonta kohtaloansa. Äiti yksin häntä rakasti, kun muut hänet hylkäsivät.

Kullervo kulki Untamon kartanoon, kosti verisesti sukunsa häpeän ja hävitti koko Untamon suvun. Tämän kovan tappelun perästä hän palasi kotiin isänsä tupaan. Ei ollut siellä ketään kättä antamassa, tupa oli autio, hiilos kylmä, kaikki kuolleet, paitsi Musti, talon uskollinen koira. Kullervo itki äitinsä haudalla ja kuljeskeli rauhatonna pitkin erämaita. Viimein hän tuli sille paikalle metsässä, jossa oli tehnyt suuren rikoksen, ja siinä olivat kanervan kukat lakastuneet. Silloin Kullervo tempasi miekkansa ja kysyi, haluaisiko se juoda viallista verta. "Mielelläni", vastasi miekka, "miksi en sitä tekisi, kun olen niin usein juonut viatonta verta!"

Ja voimakas Kullervo, Kalervon poika, suistui siinä omaan miekkaansa.

Mutta Väinämöinen, kuultuaan Kullervon kadonneeksi, varoitti tulevia sukupolvia, etteivät kaltoin kasvattaisi lapsiaan, sillä sellaisista lapsista tulee harvoin hyviä ja viisaita ihmisiä. Kullervo kasvatettiin halveksittuna orjana: senvuoksi hänestä tuli mieletön pahantekijä ja onneton mies.

109. Sota Sammosta.

(Kalevalan runoissa 39-43.)

Kalevala on satu kahdesta kansasta eli suvusta: Kalevalan suvusta, joka asui Väinölässä, ja Pohjan kansasta, joka asui Pohjolassa. Muutamat luulevat Väinölän olleen Laatokan eteläisellä ja Pohjolan sen pohjoisella rannalla. Näiden molempien kansain välillä ou kilpailu, ensin rauhallinen, lopulta sotainen. Senvuoksi Kalevala jakaantuu kahteen osaan, ja satu Kullervosta, joka saattoi hengiltä Ilmarisen vaimon, Pohjolan lemmikin, on ikäänkuin raja-aitana molempain välillä.

Ilmarinen murehti kuollutta vaimoansa. Turhaan hän takoi itselleen vaimon hopeasta ja kullasta: tällä ei ollut sydäntä, millä osoittaa vastarakkautta. Turhaan hän ryösti entisen vaimonsa nuoremman sisaren Pohjolasta: tämä häntä vihasi ja kohteli uhalla; Ilmarinen muutti hänet kalalokiksi. Entinen ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä oli muuttunut vihaksi, näiden kesken syttyi verinen sota.

Väinämöinen ja Ilmarinen päättivät ryöstää Sammon, joka oli tehnyt Pohjolan rikkaaksi. Matkalla ratsastaessaan he kuulivat veneen rannalla itkevän ja valittavan, että muut veneet saavat käydä sotia ja tuoda täytensä rahoja.

Urhot päättivät silloin matkustaa meritse. Heidän seuraansa yhtyi nuori Lemminkäinen, joka aina halusi urotöitä ja seikkailuja. Tiellä vene tarttui suunnattoman suuren hauen hartioille. Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat turhaan tätä hirviötä vastaan. Silloin Väinämöinen miekallaan löi hauen kahdeksi kappaleeksi ja teki sen päästä ensimmäisen kanteleensa.