Part 16

Sitten hän rukoili oraillensa maasta voimaa ja taivaasta sadetta. Ukko kuuli hänen rukouksensa, ohra kasvoi mieltä myöten, tähkät kuudelle taholle, korret kolmisolmuisina. Ja kevätkäkönen tuli tuohon yksinäiseen koivuun aamuin illoin kukkumaan Suomenmaalle rikkautta.

99. Tulen synty.

(Kalevalan 47:nnessä ja 48:nnessa runossa.)

Siihen aikaan, jolloin Pohjan akka, harvahammas, oli sulkenut auringon ja kuun vuorehen teräksisehen, oli taivaassa ja maassa yhtämittainen yö. Taivaan ukko etsi kadonneita valkeitaan, mutta ei löytänyt niitä. Silloin hän iski miekalla tuliterällä tulta kynnestään ja kätki tulikipunan hopeiseen kehään. Ilman impi pantiin tulta tuudittelemaan ilman partahalla kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeisissa. Mutta kipuna putosi varomattomalta immeltä, repäisi taivaan reikihin ja suikahti maahan puhki pilvien, läpi taivaan yhdeksän.

Väinämöinen sanoi veljelleen Ilmariselle: "Lähtekäämme katsomahan, mikä tuo taivaasta maahan valahti!" Uroot lähtivät, soutivat Nevajoen poikitse ja tapasivat Ilmattaren, joka kertoi tulen raivoisan kulun. Se oli ensin pudonnut Tuurin uuteen tupaan, vahingoittanut väen ja polttanut lapsen kätkyessä. Siitä se kulki polttaen maita ja soita, ja vierähti viimein aaltoihin Aluenjärven, joka säihkyellen kuohui yli äyräittensä. Silloin sinervä siika nieli tulisorosen, ja Aluenjärvi asettui. Mutta tuska tuli siialle, kipuna poltti ja hän pyysi lohelta apua. Lohi nieli siian, joutui samaan tuskaan ja pyysi hauelta apua. Hauki nieli lohen, mutta tuska tuli hauellekin. Väinämöinen ja Ilmarinen kutoivat nyt niinisen nuotan ja kokivat turhaan pyydystää haukea.

Sitten he kylvivät pellavaa ja kutoivat uuden liinaisen nuotan, joka oli perältä sata syltä, siulat seitsentä sataa. Nuotta vietiin vesille, vedettiin ja vennättiin, mutta turhaan. Silloin jatkettiin siuloja viidellä sylisadalla ja pyydettiin Ahtia ja Vellamoa avuksi. Viimein saatiin hauki, mutta kukaan ei uskaltanut sitä halkaista. Päivän poika sai isänsä kultapäisen ja hopeateräisen veitsen ja halkaisi sillä hauen, löysi sen vatsasta lohen, lohen vatsasta siian, siian sisästä sinikeräsen, siitä punaisen kerän ja punaisesta kerästä kipunan. Mutta kipuna pääsi Päivän pojan käsistä, poltti Väinämöisen parran, Ilmariselta vielä pahemmin poskipäitä ja käsiä kärventeli ja meni taas hävittämään maailmaa. Viimein Väinämöinen tapasi sen lahokannon alta, tempasi sen koivun kääpihin ja kantoi vaskikattilassa tupaansa. Siitä ajasta alkaen on tulta takassa, valoa tuvassa ja hiilos Ilmarisen ahjossa.

Mutta tulen vihoja parantamaan pyydettiin Turjan tyttöä ja Pohjan poikaa Lapista tulemaan, hyyssä sukka, jäässä kenkä, hyinen vyöhyt vyölle vyötty, hyinen kattila kädessä, viskomaan hyydettä ja vilua vettä haavoille. Ja jos ei tästä tulisi apua, rukoiltiin Ukkoa ylijumalaa lähettämään jäätä ja hyvää voidetta paranteeksi tuimille tulen vihoille.

100. Raudan synty.

(Kalevalan 8:nnessa ja 9:nnessä runossa.)

Siitä vanha Väinämöinen läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon, vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen; veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmannenki. Niin päivällä kolmannella Hiisi pontta pyörähytti, Lempo tempasi tereä, kävipä kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon, kirves kilpistyi kivestä, terä liuskahti liha'an, polvehen pojan pätöisen, varpahasen Väinämöisen; sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti, veri pääsi vuotamahan, hurme huppelehtamahan. Vaka vanha Väinämöinen loihe siitä loitsimahan luki synnyt syitä myöten, mutt' ei muista muutamia rauan suuria sanoja, joista salpa saataisihin, luja lukko tuotaisihin noille rauan ratkomille, suu sinervän silpomille. Jopa tuskaksi tulevi, läylemmäksi lankeavi, vaka vanha Väinämöinen itse itkuhun hyräytyi, pani varsan valjahisin, ruskean reen etehen, siitä reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa, laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä, virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni, jo kohta kylä tulevi, kolme tietä kohtoavi. Laski virkkua vitsalla, ajoa suhuttelevi, ajoi matkoa palasen ylimmäistä tietä myöten, ylimmäisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa: "Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, veren summan sulijata?" Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: "On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna, Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä, joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, lahet niemien nenistä, kannakset kapeimmilta." Siitä vanha Väinämöinen itse korjasta kohosi, tuosta pirttihin tulevi, alle kattojen ajaikse. Tuoahan hopeatuoppi, kultakannu kannetahan, ei veä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä verta vanhan Väinämöisen, hurmetta jalo urohon. Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: "Mi sinä lienet miehiäsi, verta on seitsemän venettä sun poloinen polvestasi lattialle laskettuna; muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona." Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimmäinen. Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen Jumala, ilmasta veen erotti, veestä maati manterehen, rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta. Ukko, ilmoinen Jumala, hieroi kahta kämmentänsä, vasemmassa polven päässä: siitä syntyi kolme neittä, koko kolme Luonnotarta, rauan ruostehen emoiksi. Astui immet pilven äärtä, lypsit maalle maitojansa, lypsit maille, lypsit soille, lypsit vienoille vesille. Ku on lypsi mustan maion, siitä syntyi meltorauta; ku on valkean valutti, siit' on tehtynä teräkset; ku on puikutti punaisen, siit' on saatu rääkyrauta. Oliipa aikoa vähäisen, rauta tahteli tavata vanhempata veikkoansa, käyä tulta tuntemahan. Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi, oli polttoa poloisen, rauta raukan veikkosensa. Rauta pääsi piilemähän tuon tuiman tulen käsistä. Siitä sitten rauta piili heiluvassa hettehessä, läikkyvässä lähtehessä, suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella, jossa joutsenet munivat, hanhi poiat hautelevi. Piili vuoen, piili toisen, piili kohta kolmannenki kahen kantosen välissä, koivun kolmen juuren alla; ei toki pakohon pääsnyt tulen tuimista käsistä. Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi, suo liikkui suen jälissä, kangas karhun kämmenissä, siihen nousi rautaruoste, ja kasvoi teräskaranko suen sorkkien sijoille, karhun kannan kaivamille. Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi, jotta kasvoi, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihit pikkuiset piossa. Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati. Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille, näki suota salmekkehen, näki rautaiset orahat, teräksiset tierottimet suen suurilla jälillä, karhun kämmenen tiloilla. Sanovi sanalla tuolla: 'Voi sinua rauta raukka, kun olet kurjassa tilassa, suolla sorkissa sutosen, aina karhunaskelissa! Mitä tuostaki tulisi, josp' on tunkisin tulehen, ah johon asettelisin?' Rauta raukka säpsähtihe, kun kuuli tulen sanomat, tulen tuimat maininnaiset. Sanoi seppo Ilmarinen: 'Ellös olko milläskänä, tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa! Kun tulet tulen tuville, siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi, miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi.' Semp' on päivyen perästä rauta suosta sotkettihin, vetelästä vellottihin, tuotihin sepon pajahan. Tuon seppo tulehen tunki, alle ahjonsa ajeli, lietsoi kerran, lietsoi toisen, lietsoi kerran kolmannenki. rauta vellinä viruvi, kuonana kohaelevi sepon suurissa tulissa, ilmivalkean väessä. Siinä huuti rauta raukka: 'Ota pois minua täältä tuskista tulen punaisen!' Sanoi seppo Ilmarinen: 'Jos otan sinut tulesta, vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.' Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkaimilla: 'Onpa puuta purrakseni, kiven syöntä syöäkseni, etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta; parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi, kulkijalla kumppalina, käyvällä käsi-asenna, kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.' Silloin seppo Ilmarinen rauan tempaisi tulesta, asetti alasimelle, rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi, keihä'iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi. Viel' on pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa: eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen, rauta ei kasva karkeaksi, ilman veessä kastumatta. Siitä seppo Ilmarinen, laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli, teräksen tekomujuiksi, rauan karkaisu vesiksi. Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä, itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei nämät hyvät minulle teräksen tekovesiksi, rautojen rakentomaiksi.' Mehiläinen maasta nousi, sinisiipi mättähästä, lentelevi, liitelevi, ympäri sepon pajoa. Niin seppo sanoiksi virkki: 'Mehiläinen, mies kepeä, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kielessäsi kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä teräksille tehtäville, rauoille rakettaville!' Herhiläinen, Hiien lintu, katselevi, kuuntelevi, katseli katon rajasta, alta tuohen tuijotteli. Lenteä hyrähtelevi, viskoi hiien hirmuloita, kantoi käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, sammakon salavihoja teräksen tekomujuihin, rauan karkaisuvetehen. Itse seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, luulevi, ajattelevi, mehiläisen tulleheksi, tuon on mettä tuoneheksi, kantaneheksi simoa; siihen tempasi teräksen, siihen kasti rauta raukan, pois tulesta tuotaessa, ahjosta otettaessa. Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti vaivaisen valansa, söi kuin koira kunniansa, veisti raukka veljeänsä, sukuansa suin piteli, veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan." Ukko uunilta urahti, parta lauloi, pää järähti: "Jo nyt tieän rauan synnyn, tajuan tavat teräksen. Ohoh, sinua, rauta raukka, rauta raukka, koito kuona, siitäkö sinä sikesit, siitä kasvoit kauheaksi, ylen suureksi sukesit! Et sä silloin suuri ollut, etkä suuri, etkä pieni, et kovin korkeakana, etkä äijältä äkäinen, kun sa maitona makasit, rieskasena riuottelit pitkän pilven rannan päällä, alla taivahan tasaisen. Etkä silloin suuri ollut, kun sa liejuna lepäsit suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella. Etkä silloin suuri ollut, kun sua hirvet suolla hieroi, susi sotki sorkillansa, karhu kämmenyksillänsä. Etkä silloin suuri ollut, kun sua suosta sotkettihin, vietihin sepon pajahan, alle ahjon Ilmarisen. Etkä silloin suuri ollut, kun sa kuonana kohisit tuimissa tulisijoissa, vannoit vaikean valasi ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkaimilla, Joko nyt suureksi sukesit, äreäksi ärtelihit, rikoit, vaivainen, valasi, söit kuin koira kunniasi, kun sä syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit! Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan, enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi. Pitäy veri vuotamasta, hurme huppelehtamasta, veri seiso kuni seinä, asu hurme kuni aita, kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa! Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos; sisässä sinun parempi, alla kalvon kaunihimpi suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa. Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta, punainen putoamasta! Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna. Jos et tuostana totelle, huuan Hiiestä patoa, jolla verta keitetähän. hurmetta varistetahan. Kun ei lie minussa miestä tämän tulvan tukkijaksi, onp' on taatto taivahinen, pilvenpäällinen Jumala, joka miehistä pätevi veren suuta sulkemahan. Oi, Ukko, ylinen luoja, taivahallinen Jumala! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän, veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta veren tielle telkimeksi, jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!" Sillä sulki suun vereltä, tien on telki hurmehelta. Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia, noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista, me'en maahan vuotajista, simatilkan tippujista. Tuli poikanen pajasta tekemästä voitehia, rasvoja rakentamasta, ne työnti ukon kätehen. Koki ukko kielellänsä, maistoi suullansa sulalla, tunsi katsehet hyviksi, voitehet väkäisiksi. Sitä voiti Väinämöistä, pahoin tullutta paranti, voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivaiti, sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla, en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan, en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla, josp' on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan, jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi." Tukun silkkiä sivalti, sitehiksi suoritteli, sitoi niillä silkillänsä polvea pojan pätöisen. Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen, siirsi silmänsä ylemmä, katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen, sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan. Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin, kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa." Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki: "Elkätte, etinen kansa, kansa, vasta kasvavainen, veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana; Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, ei urohon osoannassa, vallassa väkevänkänä."

101. Väinämöinen ja Joukahainen.

(Kalevalan 3:nnessa runossa.)

Pohjolassa asui nuori mies, nimeltä Joukahainen. Hän kuuli sanoman Väinämöisen viisaudesta, tunsi kateutta mielessään ja päätti lähteä kilpailemaan tuon mainion laulajan kanssa. Turhaan häntä kielsi isä ja äiti. Joukahainen vastasi: "Hyvä on isäni tieto, emoni sitä parempi, oma tietoni ylinnä; laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi."

Hän valjasti tulisen ruunansa korjan kultaisen etehen ja lähti kopeana matkalle. Kolmantena päivänä hän ajaa suhutteli Väinölän ahoille. Siinä hän kohtasi Väinämöisen, joka ajeli hiljaa tietään, ja aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkeeseen takistui. Heidän välillään syntyi nyt seuraava haastelu:

_Väinämöinen_: "Kuka sinä olet, joka ajat niin tuhmasti eteen ja särjet sekä valjaat että reen?"

_Joukahainen_: "Minä olen Joukahainen. Mutta kuta kurjaa sukua ja joukkiota sinä olet?"

V:n. "Minä olen Väinämöinen. Jos olet Joukahainen, niin anna minulle tietä, sillä sinä olet minua nuorempi."

J:n. "Vähä on miehen nuoruudesta ja vanhuudesta, vaan kumpi on tiedoilta parempi, muistannalta mahtavampi. Ruvetkaamme laulamaan, ja se, joka vähemmän tietää, siirtyköön syrjään sen tieltä, joka tietää enemmän."

V:n. "Mitäpä minä tietänen, joka aina olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla ja kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä? Sinä, joka tiedät enemmän, kerro minulle, mitä tiedät!"

J:n. "Tiedänpä minä jotakin. Tiedän, että reppänä on liki lakea ja että lieska on liki kiuasta. Hylje syöpi luotansa lohia ja siikoja, hauki kutee hallalla, ahven ui syksyt syvillä ja kutee kesät matalalla. Kun ei tuosta kyllin liene, niin tiedän senkin, että pohjola kyntää porolla, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa ja kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran. Tiedä se!"

V:n. "Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano syntyjä syviä!"

J:n. "Tiedänpä tiaisen synnyn, tiedänpä linnuksi tiaisen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen veden kalaksi. Vuoresta on veden synty, tulen synty taivahasta ja raudan alku ruostehesta. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania. Tiedä se!"

V:n. "Muistatko mitä enemmän, vai joko loppuivat lorusi?"

J:n. "Muistanpa vielä jotakin, muistan kuluneen ajan, kun olin merta kyntämässä, kalahaudat kaivamassa, louhet luomassa kokohon. Seitsemäntenä urosna olin maata muodostamassa, ilman pieliä pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, aurinkoa auttamassa, Otavaa ojentamassa, taivasta tähdittämässä. Tiedä se!"

V:n. "Sen varsin valehteletkin, ei sua silloin nähty, kun merta kynnettihin, maata muodostettiin, ilman pielet pistettiin, aurinko, kuu ja tähdet pantiin tarhojaan kiertämään."

J:n. "Kun ei liene minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Lähdepä laulaja laveasuinen, kanssani miekan mittelöhön."

V:n. "En noita pahoin pelänne, miekkojasi, mieliäsi."

J:n. "Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle, läävän nurkkahan nutistan."

Ja samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse laulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten loruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti kävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä, rahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa, vyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet itsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.

Siitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja lupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen pursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja, hietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan liettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino sisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti pyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.

Mutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt päivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä liian pitkä jutelma.

102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.

(Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.)

Tähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä. Väinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimon Pohjolan tyttäristä.

Mutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen tulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon nuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi ne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin varustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.

Kauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun merellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella oriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.

Joukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: "Älä tapa Kalevan poikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan päältä!"

Joukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli kävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen hevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen. Silloin Joukahainen korskaeli ja sanoi: "Et sinä vanha Väinämöinen sinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja."

Mutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon. Yhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen jäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki Lapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli jättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään rannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika pikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja noustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt kuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja kantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti sen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.

Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa maassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille maille. Siihen vastasi _Louhi_, Pohjolan emäntä: "Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä joutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden uuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan sinut kotiisi."

-- "En taida Sampoa takoa", vastasi Väinämöinen, "mutta lähetän veljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää tahtosi." -- "Hyvä on", arveli Louhi. "Lähetän sinut nyt kotiisi; mutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta ennättää, muuten kohtaa sinua tuho."

Väinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei ennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti silmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin Pohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella keräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen pyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi. Mutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä kärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa kivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen pirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä käski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää veneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä polveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.

103. Ilmarinen takoo Sammon.

(Kalevalan 10:nnessä runossa.)

Väinämöinen palasi kotiin huolissaan siitä, että oli luvannut lähettää veljensä, Ilmarisen, Pohjolaan. Hän keksi sentähden juonen ja lauloi tien viereen taivaantasallisen kuusen, jonka oksilla kuu ja otava riippuivat.

Väinämöinen tapasi Ilmarisen pajassa ja houkutteli häntä katsomaan tuota kukkalatva-kuusta. Rehellinen seppä antoi vietellä itsensä ja kiipesi kuuseen taivaan valoja ottamaan. Kuusi pilkkasi häntä ja sanoi: "Voi, urosta mieletöntä, lapsen lailla nousit latvaani kuvakuuta ja valetähteä noutamaan!"