Part 12
Koleana syysiltana purjehti muutamia merimiehiä jaalallaan [Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rannikoilla tavallista nopeasti purjehtivaa purtta, jossa on omituinen taklaus.] pitkin merenrannikkoa Viipurin lähellä, ja he huomasivat rannalla suuren valkean. He olivat viluissaan, menivät maihin lämmittelemään ja näkivät kauhukseen nukkuvan jättiläisen makaavan kehänä nuotion ympärillä, jalat päänaluksena. Merimiehille tuli kiire palata takaisin merelle, mutta samassa jättiläinen heräsi. "Mistä te, Suomen pojat, olette?" -- "Tuolta, tuolta", änkyttivät merimiehet ja osoittivat Viipuriin päin. Jättiläinen sanoi: "Kyllä minä Viipurin tunnen ja sen suuren kiven kirkon seinässä oven kohdalla: sen olen itse nuorena ollessani vienyt sinne Neitsytniemestä. Mutta, Suomen pojat, eikö teillä ole mitään hyviä tuomisia Viipurista?"
Merimiehet toivat jaalastaan tynnyrin tervaa, ja jättiläinen tyhjensi yhdellä siemauksella koko tynnyrin. "Kiitoksia", sanoi hän, "se oli sitä vanhaa Viipurin juomaa. Mutta menkää nyt matkoihinne, ennenkuin poikani palaavat! He ovat nuoria ja vallattomia; saattaisi käydä teille pahoin."
Merimiehet eivät toista käskyä odottaneet. He juoksivat jaalaansa ja olivat tuskin ennättäneet purjeensa nostaa, kun näkivät kaksi jättiläistä rannalla. Toinen niistä nakkasi niin raskaan kiven, että jaala oli upota. Toinen juoksi veteen ja tarttui niin kovasti peräkeulaan, että jaala täysissä purjeissa ei paikaltaan liikahtanut. Hädissään tarttuivat merimiehet kirveihinsä ja saivat hakatuksi jättiläisen toisen käden poikki, minkä jälkeen hän hellitti ja antoi heidän jatkaa matkaansa. Jäljestäpäin merimiehet punnitsivat tuon katkaistun käden ja, mikäli on heidän kertomustansa uskomista, painoi se 13 vanhaa leiviskää.
Terva näyttää olleen jättiläisten mielijuomaa. On toinenkin kertomus muutamista talonpojista, jotka veivät tervaa Helsinkiin ja tapasivat tiellä jättiläisen, joka pyysi heiltä ryypyn Suomen paloviinaa. Ei ollut hyvä kieltää; talonpojat käskivät hänen pitää hyvänään, mitä heillä oli kuormissansa. Jättiläinen nosti kolme tynnyriä perätysten huulilleen, joi niistä tervan, pyyhki partaansa ja sanoi hyvillä mielin: "Kyllä sillä on vielä vanha hyvä makunsa."
77. Leikkisatuja.
Tässä maassa on jossakin kylä nimeltä Hölmölä, ja siinä asuvat hölmöläiset. Nämä hölmöläiset ovat erinomaisen varovaista kansaa ja miettivät tarkkaan, ennenkuin mihinkään ryhtyvät, ettei mitään vahinkoa tulisi liiallisen kiireen tähden. Heistä kerrotaan, paitsi monia muita viisaita yrityksiä, seuraavaa:
a) _Elonleikkuu_. Kun hölmöläisten piti ruista leikata, tarvitsivat he siihen seitsemän henkeä. Yksi painoi alas rukiinoljet; toinen piti puukappaletta niiden alla; kolmas löi oljet poikki; neljäs kantoi oljet lyhteeseen; viides sitoi lyhteet; kuudes kantoi lyhteet kokoon ja seitsemäs pani ne kuhilaille. Matti sattui kerran näkemään heidän työtänsä, ja häntä kummastutti heidän suuri toimeliaisuutensa. Illalla oli puoli sarkaa leikattuna ja toinen puoli leikkaamatta. Matti tahtoi auttaa hölmöläisiä ja rupesi yöllä leikkaamaan ja sitomaan sen, mikä vielä oli leikkaamatta. Kun hän oli lopettanut työnsä, laski hän sirpin viimeiselle kuhilaalle ja meni nukkumaan. Hölmöläiset tulivat aamulla, näkivät rukiin leikattuna ja sirpin kuhilaalla. Yleistä ihmettelyä. Kauan neuvoteltuaan tulivat kaikki siihen päätökseen, että sellainen pikatyö, kuin tämä leikkuu, oli tehty noitakeinojen avulla ja että noita oli muuttanut itsensä sirpiksi. Tämä oli siis hukutettava, jottei se enää toista kertaa hätiköimällä pilaisi väen perinpohjaista työtä. Mutta ei ollut hyvä koskea niin vaaralliseen kapineeseen; senvuoksi otettiin pitkä seiväs, sidottiin sen nenään silmukka, ja sillä tavalla saivat sirpin vedetyksi maahan. Koko joukko näki nyt ihastuksissaan, kuinka sirpin täytyi kulkea mukana järven rantaan, vaikka se kaikin voimin harasi vastaan ja takertui kantoihin ja ojansyrjiin. Vihdoin sirppi saatiin veneeseen ja nyt soudettiin keskelle selkää. Varteen sidottiin lujilla köysillä iso kivi, jottei se jäisi veden pinnalle, ja sitten se ilosta huutaen viskattiin järveen. Mutta pahaksi onneksi sattui sirpin koukero terä tarttumaan veneen laitaan, kivi painoi, vene kaatui, ja hölmöläiset töin tuskin pelastuivat noidan häijyistä juonista.
b) _Tupa_. Hölmöläiset rakensivat itselleen tuvan ja tekivät työnsä niin perinpohjaisesti, että unhottivat hakata ikkuna-aukkoja seinään. Kun tupa saatiin valmiiksi, huomasivat he sen pimeänlaiseksi ja miettivät kauan, kuinka saisivat sinne päivänvaloa. Viimein keksivät hyvän keinon: heidän tuli tuoda valoa sisään säkissä. He siis pingoittivat säkin auringonpaisteeseen, sitoivat suun tarkasti kiinni ja kantoivat säkin tupaan. Täällä se avattiin, mutta kaikkien ihmeeksi ei tupa tullut vähääkään valoisammaksi. Kun tämä odottamaton pettymys huolestutti heitä, sattui Matti tulemaan ja sai kuulla heidän huolensa. "No", sanoi Matti, "jos annatte minulla sata markkaa, niin minä hankin tupaan valoa!" Hölmöläiset olivat mielissään, kun niin huokealla hinnalla saivat valoa, ja antoivat kohta vaaditun maksun. Sitten Matti hakkasi aukon seinään, ja katso, kohta tuli auringonvaloa tupaan! Hölmöläiset ihastuivat niin tästä keksinnöstä, että päättivät hakata tuvasta koko seinän pois. Valoa he saivat nyt kylläksi, mutta samassa koko tupa romahti maahan.
c) _Metsästys_. Kerran lähtivät hölmöläiset talvella karhunajoon. Tultuaan karhunpesälle he istuivat ensin syömään vahvan suuruksen. Sitten neuvoteltiin ja päätettiin, että Pekka konttaisi ensin pesään tuomaan karhun ulos. Varmuuden vuoksi sidottiin köysi hänen jalkaansa ja sovittiin, että, jos hätä tulisi, Pekan piti potkaista ja toisten vetää hänet ulos. Pekka konttasi pesään, ja kun oli parahiksi päässyt sisään, puri karhu häneltä pään pois. Hiukan sätkytteli Pekka koipiansa, mutta heitti samassa henkensä. Mutta ulkopuolella olevat kumppanit sanoivat: "Nyt Pekka potkaisi; siellä sisällä ei liene niinkään hauska olla." Silloin he vetivät Pekan ulos, ja Pekka oli päätönnä. "Niin, totisesti, päätönnä!" sanoivat hölmöläiset ja neuvottelivat, mitä tämä merkitsi. Joku heistä väitti, ettei ollut niin varmaa, oliko Pekalla päätä pesään kontatessaan. -- "Älähän", sanoi toinen, "enkö sitä tietäisi; näinhän selvästi hänen partansa liikkuvan, kun hän söi herneitä suurukseksi."
d) _Ruoka-ateria_. Eipä käynyt paremmin toisellakaan kerralla, kun hölmöläiset polttivat kaskea järven rannalla. Toisella rannalla kävivät heidän lehmänsä laitumella; susi tuli ja repi yhden lehmän kuoliaaksi. Hölmöläiset soutivat järven poikki ja päättivät laittaa itselleen suuruspaistin lehmästä, koska se jo muutenkin oli kuollut. Koska nyt kaski paloi toisella rannalla, katsoivat he tarpeettomaksi tehdä uutta tulta, vaan hakkasivat lehmästä kappaleen lihaa ja nostivat sen paistumaan vastapäätä olevan valkean loisteessa. Hetken perästä katsottiin paisti kypsyneeksi ja ruvettiin syömään, mutta eipä paisti maistunutkaan. Joku arveli silloin, että kala maistuisi paremmalta, ja kun siinä rannalla riippui nuotta teloillaan, niin potkittiin se hiekkakankaalle ja vedettiin apaja, mutta saatiin ainoastaan varpuja ja kanervia. Taas pidettiin neuvoa, mitä saataisiin ruoaksi, ja yleinen mieli oli, että puuro maistuisi paraalta. Mutta kun kaikkien oli nälkä eikä heillä ollut pataa semmoista, joka olisi kaikille riittänyt, päätettiin odottaa talveen asti, jolloin voitaisiin keittää avannossa. Talveen asti odottaminen ei ollut helppoa nälkäisille vatsoille, mutta hölmöläiset odottivat, kuten sopii perinpohjaisen kansan, joka ei hätäile. Talvi tuli ja järvi meni jäähän. Silloin meni yksi joukosta ja hakkasi jäähän avannon, minkä jälkeen toinen kantoi jauhosäkin paikalle, pudisti jauhot avantoon ja alkoi sekoittaa. Kun arveltiin puuron olevan valmiin, astui keittäjä avantoon maistamaan keitosta ja jäi sinne. Toiset odottivat hetken aikaa, mutta kun kokki ei tullutkaan takaisin, alkoivat he luulla, että hän yksinään söi kaiken heidän puuronsa. Toinen astui sitten jään alle päästäkseen pidoista osalliseksi ja jäi sinne kuten ensimmäinenkin. "Kah", sanoivat toiset, "nyt he syövät kahden kaiken puuron." Sitten he kaikki kömpivät toinen toisensa perästä avantoon ja jäivät sinne.
78. Suomalainen kansanrunous.
Laulu ja soitanto ovat ihmiselle ikäänkuin toinen, pyhempi kieli, jolla hän mielellään ilmaisee surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipuunsa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut _runoja_, jotka laadultaan ovat joko laulurunoja, loitsurunoja, opetusrunoja tai kertomarunoja. Sellaisten kansanrunojen joukkoon ei lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taidetekoisia runoja, joita herrasväki laulaa. Kansanlaulun erottaa näistä viimeksimainituista sen yksinkertaisuus ja elävä luonnollisuus, niinkuin metsä eroaa keinotekoisesta puistosta.
Vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa on älykäs, syvämielinen sana pääasiana, ja sävelmä on hyvin yksinkertainen, jopa niin yksitoikkoinen, että useimmissa on sama kahdeksantavuinen säerakenne, ja niitä lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runosävelmällä. Vanha laulu ei myöskään käytä tavallista loppusointua, vaan sensijaan siinä on alkusointu, niin että vähintään kaksi sanaa samassa säkeessä tavallisesti alkaa samalla äänteellä. Uusilla lauluilla on sitävastoin vaihtelevat runomuodot ja sävelmät, mutta sanat eivät ole niin älykkäät, niin yksinkertaiset eivätkä niin syvämieliset kuin vanhojen runojen. Ainoastaan Karjalassa saa joskus vielä kuulla vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat kulkeneet suusanallisena perintönä suvusta sukuun, ja nämä runot katoavat yhä katoamistaan. Kaikissa muissa osissa maatamme kuulee ainoastaan uudemmanaikaisia lauluja, joista muutamat ovat ruotsin- ja saksankielestä suomennettuja, mutta useimmat kansan keskuudessa syntyneitä. Sillä kansan mieli on kuin kumpuava lähde, sen täytyy alinomaa purkaa syviä suonivesiänsä päivänvaloon.
Suomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa ihmiset usein asuvat kaukana toisistaan ja etsivät senvuoksi ystäviä ja seuraa koko luonnosta. He kuvailevat mielessään, että kaikilla luonnonesineillä on henki, tunto ja puhelahja. Kun joku tulee vieraaseen maahan, ovat aurinko ja tuuli hänen vanhoja tuttujaan. Kun nuori morsian muuttaa kodistaan ja suree sitä, että kaikki siellä hänet unhottavat, tietää hän, että ainakin aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän takaisin tulee. Neito haastelee yksinäisyydessään ilman linnuille:
"Tule tänne, pieni lintu, lennä tänne, linturukka, haastele halusi mulle, ikäväsi ilmoittele! Mie sanon sinulle jälleen, haastan mielihaikeani; sitten vaihdamme vajoja, kahdenkesken kaihojamme."
Siksi hän uskoo surunsa metsällekin:
"Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtisille, pakajan pajun vesoille."
Tietääpä hän, että ne kaikki säälivät hänen kohtaloansa:
"Tuota saarikin saneli, saaren rannat raukotteli, tuot' itki ihanat nurmet, ahot armahat valitti, nuoret heinät hellitteli, kaikatti kukat kanervan emontuoman turmelusta."
Onneton mies käskee korpin kantamaan pois hänen huolensa ja hukuttamaan ne lampiin, kuitenkin varoen, ettei veisi kalallisiin vesihin, sillä:
"kalat kaikki huolestuisi, ahvenet alas menisi, suuret hauit halkeaisi; sären lillit liukeneisi, saisi siikaset surua, kaikki mustuisi mujehet minun hoikan huolistani ja mustan murehistani."
Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset immet käskevät käen kukkua heille hopeaa ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet ilmaisevat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut kansan paras laulunopettaja. Senvuoksi sanookin vaatimaton laulaja:
"Omat on virret oppitnani, omat saamani sanaset, tiepuolista tempomani, risukoista riipomani, kanervista katkomani, vesakoista vetelemäni, kun olin piennä paimenessa, lasna lammasten keralla metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla. Tuuli toi sata sanoa, tuhat ilma tuuditteli, virrat aaltoina ajeli, lausehet vetenä vieri."
Lapsilla on omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa, vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aiheita. Suomen kansa on kaikessa vakaamielisyydessään hyvin taipuva laskemaan leikkiä omistaan ja muiden heikkouksista, ja senvuoksi sillä on myöskin pilkkarunoja, joissa viat ja tyhmyydet tehdään naurunalaisiksi. Kansan monista runoista on laulurunoa pidetty vanhimpana, loitsurunoa sen jälkeisenä ja kertomarunoa nuorimpana. Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat vuosisatoja eläneet. Monet laulavat, mutta monet eivät itse tee laulujaan. Koitereen järven rannalla eli monta vuotta sitten kahdeksankymmenvuotias, ennen vanhaan kuuluisa laulajatar, nimeltä Mateli Kuivalatar. Kun kerran luin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut muistiin muilla kaukaisilla tienoilla, sanoi vanha Mateli: "No, vieläkö nyt sitäkin maassa muistellaan, ja ken sitä teille lauloi? Minä sen ennen nuorra tyttönä ollen tein." -- Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta sukuun.
Monet viisaat miehet, Suomen ulkopuolellakin, ylistävät suomalaista kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauneimmaksi maan päällä. Muut kansat saattavat laulaa hehkuvammalla tunteella, mahtavammalla, rohkeammalla ja voimakkaammalla innostuksella. Mutta hartaammin sydämen pohjasta ei laula mikään kansa. Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi.
(Elias Lönnrotin mukaan.)
79. Suomalaisia kansanlauluja.
a) Laulunopettajatar.
Kun olin ennen nuorempana, kasvavaisena kanana, tuli eukko tuonnempata, laulaja Lapin perältä, joka virsiä veteli, monet laulut laulatteli. Annoin rätsinän akalle, hyvän paian palkastansa, siirrytin sinikeräiset, puottelin punaiset langat hyvän laulun laulamasta, paremman pajattamasta, virret kielin kertomasta, suin sanat sovittamasta. Kuules eukko, kuin nyt laulan, kuules akka, kuin sanelen: Tuo nyt jälle rätsinäni, palauta paitavaate, työnnä pois punaiset langat, siirrytä sinikeräiset! On nyt virttä neuvomatta, saamatta sanoja kyllin; kyllä huoli virttä tuopi, mure virttä muistuttavi, kaiho kantavi sanoja, miel'alani arveloita.
Kanteletar 2: 1
b) Kodittomat.
Oli meillä, kuin olikin, oli ennen aikoinansa siskoilla sininen silta, veikoilla vene punainen. Nousi tuuli tuulemahan, ilman ranta riehkimähän, tuuli puut havuttomaksi, kanervat kuluttomaksi, heinät helpehettömäksi, Siitä taittoi siskon sillan, veikolta venon hajotti, jätti veikot veen varahan, siskot siirrälti saloille, jätti sormet soutimiksi, kämmenet käsimeloiksi, hongan oksat huonehiksi, katajat kamariloiksi.
Kanteletar 1: 16
c) Ohoh kultaista kotia!
Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema; vilu on vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä. Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön. Korea kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä; vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon. Villainen emosen vitsa, ruokoinen isosen ruoska, jospa viikon virpokohon, rupeaman ruoskikohon; vitsa vierahan verinen, kyläläisen kynnäppäinen, josko kerran iskeköhön, tahi puolen koskekohon. Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos oli leipeä vähempi, niin oli unta viljemmältä; ei toruttu torkunnasta, makaamasta ei manattu.
Kanteletar 1: 75.
d) Morsiamen hyvästijättö.
Enpä mieltään ennen ollut mustin muita neitosia, kalpeampi veen kaloja; tulin muita mustemmaksi, kalpeammaksi kaloja. Millä maksan maammon maion, millä isoni hyvyen? Kiitän mä, iso, sinua entisistä eloista, parahimmista paloista, murkinoista muinoisista; kiitän, mä, emo, sinua nuorra tuuviteltuasi, pienoissa pieltyäsi, maioin ruokitettuasi! Kiitän mä koko perehen, kaikki kasvinkumppalini, joiden joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinajan! Lähen nyt tästä kuin lähenkin tästä kullasta ko'ista, ison saamasta salista, äitin kestikellarista. Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi! Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi! Jääppä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi: maat ja metsät marjoinensa, järvet saoin saarinensa kankahat kanervinensa.
Kalevalan ensimmäisestä painoksesta.
e) Nuori sotamies.
Suku suuresti surevi, laji kaikki kaihoavi heimokunta hellehtivi, saavani minun sotahan, tykin suuren suun etehen, rautakirnujen kitahan, sortuvan sotatiloilla, vainoteillä vaipuvani. Vaan älä sure, sukuni, kaihoa, lajini kaunis; en mä silloin suohon sorru, enkä kaau kankahalle, kun minä sotahan kuolen, kaaun miekan kalskehesen. Sorea sotainen tauti, sorea sotahan kuolla, hemme miekan helskehesen: äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi.
Kanteletar 2: 265.
f) Leikkiruno.
Tule meille, Tuomas kulta, tuoppa joulu tullessasi! Tule, kekri, joudu, joulu, sekä pääse, pääsiäinen! Kyll' on kystä aitassamme, paljon pantua eloa: sirkan reisi, paarman jalka, peipposen peräpakara, sammakon sakarivarvas, sisiliskon silmäpuoli.
Kanteletar 1: 23.
g) Saimaan rannalla.
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa; ei ole ruuhta rannalla, joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aikani, päivät on pitkät, surutont' en hetkeä muistakaan; voi, mikä lienee tullutkaan, kun jo ei kultani kuulukaan!
Toivon riemu ja autuuden aika suruani harvoin lievittää; rintani on kuin järven jää -- kukapa sen viimeinkin lämmittää?
Kotka se lenteli taivahan alla, sorsa se souteli aalloilla; kulta on Saimaan rannalla, lähteä ei tohdi tuulelta.
Tuuli on tuima ja ankarat on aallot, ruuhet on rannalla pienoiset; ruuhet on rannalla pienoiset, kultani sormet on hienoiset.
Älä lähde, kultani, aaltojen valtaan, aallot ne pian sinun pettäisi! Sitten ei suru mua heittäisi, ennenkuin multakin peittäisi.
Kanteletar.
80. Suomalaisia sananlaskuja.
Viisaasta kuningas Salomosta kerrotaan, että hän puhui kolmetuhatta sananlaskua ja että hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi. Jos viisaus lasketaan tämän mitan mukaan, niin olisi Suomen kansa Salomoa viisaampi, sillä sen talteenkirjoitettujakin sananlaskuja on kahdeksattatuhatta, ja sen lauluja, joita ei kukaan ole laskenut, on varmasti useita tuhansia. Siitä älkäämme kuitenkaan ylvästelkö; muilla kansoilla saattaa olla yhtä paljon. Mutta totta on, että miettivä Suomen kansa on pannut monta älykästä ajatusta lauluihinsa, paljon syvää viisautta sananlaskuihinsa ja arvoituksiinsa. Jo vuonna 1842 painatti tohtori Lönnrot kokoelman, jossa on 7,077 sananlaskua, ja senjälkeen on vielä useita muistiin kirjoitettu. Useimmat ovat vanhaan runomuotoon puetut ja pysyvät siten helpommin muistissa. Kieli niissä on omituisen älykästä ja lyhyttä.
Moni kansanihminen höystää puolet puhettansa sananlaskuilla. Jos köyhä tahtoo lohduttaa mieltänsä uuden onnettomuuden sattuessa, sanoo hän: "Köyhä ei kaadu korkealta: luudan päältä lattialle." -- Kun jotakuta nuhdellaan liiasta luottamisesta muiden apuun, sanotaan: "Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä." -- Jos tahdotaan osoittaa, että rikkaillakin on huolensa, niin ajatellaan kellokaslehmää ja sanotaan: "Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa." -- Kun muistutetaan köyhää tyytymättömyydestään, sanotaan: "Vaski on kulta köyhän miehen, tina vaivaisen hopea." -- Jos joku valittaa kadottaneensa lapsensa, huokaa hän: "Yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella." -- Kerskujalle sanotaan: "Ei saa siltoja sanoista, puita siihen tarvitahan." -- Jos tahdotaan torjua ansaitsematon kiitos tahi moite, lausutaan: "Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä." -- Ja niin keksitään sananlaskuja kaikkiin elämän tilanteihin. Panemme tähän näytteeksi muutamia yksi- ja kaksirivisiä sananlaskuja:
-- Hyvin tehty, paljon voitu. -- Ei aika miestä odota. -- Ei mies nimellä elä. -- Kun on olutta, niin on ystäviä. -- Ei koirakaan kotiväkeä hauku. -- Ei syvästä kaivosta vesi lopu. -- Ei taito ole taakaksi. -- Ei tuki suovaa alenna. -- Ain' on laiska aikehessa. -- Ei yksi kauan naura. -- Humalassa on rikkautta. -- Älä karhua vitsalla lyö. -- Huono vahti tekee monta varasta. -- Ei kysyvä tieltä eksy. -- Joka kauan elää, se paljon näkee.
-- Auta miestä mäessä, älä mäen alla. -- Ei kaunis kaskelle jouda, vereväinen viertämähän. -- Etehen elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. -- Harvoin syötti harva verkko, silloin suurilla kaloilla. -- Älä ennen vanhaa moiti, kuin uuden tavat tunnet. -- Ken pahat hyviksi saapi, Suomen suot se siltoaapi. -- Kierrä minut, älä kiroa, sanoi kivi kyntäjätä. -- Eipä sitä koira purrut, jonk' on laki langettanut. -- Ei salli savinen pelto koreata kyntäjätä. -- Kell' ei kummaa suurempata, kummeksikoon juopunutta. -- Ehdon valta ahvenella, ottaa onkeen, jos tahtoo. -- Eipä meri siitä pilau, jos koira laidalta latkii. -- Terävä tekevän veitsi, tylsä veitsi tyhmän miehen. -- Omat maat on armahimmat, omat metsät mieluisimmat. -- Miehen on mela kädessä, Jumala venettä viepi.
Muita sananlaskuja.
-- Sanasta miestä, sarvesta härkää. -- Ennen mies maansa myöpi, ennenkuin sanansa syöpi. -- Ilta aamua viisaampi. -- Ei suuret sanat suuta halkaise. -- Huuto on hädän veli. -- Isännän askeleet pellon höystävät. -- Tyvestä puuhun noustaan. -- Kärsivä kaikki voittaa. -- Ei susi koiran kuolemata itke. -- Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta. -- Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moitti. -- Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. -- Kiitä muille muita maita, itselle omia maita. -- Ennen lyhyt rikan maasta, kuin pitkä tähden taivaasta. -- Ei se ole mies, joka viran saa, vaan se, joka sen pitää. -- Akka tieltä pyörteleikse, ei uros pahanenkana. -- Hyvä lintu on harakkakin, kun sen harvoin näkee. -- Tie ei tiedä kävijätänsä, eikä leipä syöjeänsä. -- Ei niin kauan ole hätää, kun on vielä viime keino. -- Antaa hyvä vähästänsä, paha ei paljostansakaan.
(Elias Lönnrotin mukaan.)
81. Suomalaisia arvoituksia.
Jos suomalaisia sananlaskuja on monta tuhatta, niin ei ole arvoituksiakaan vähemmän. Kansa rakastaa suuresti tätä älykästä ajatuksilla leikkimistä, jolla lasten ymmärrystä pienestä pitäen totutetaan johtumaan tutusta asiasta tuntemattomaan. Senvuoksi käytetäänkin rangaistusta sille, joka ei arvaa määrättyä lukua arvoituksia. Kun perhe pitkinä syys- ja talvi-iltoina istuu koolla tuvassa, on joukossa tavallisesti joku arvoitusten taitaja, joka koettelee toisia, ja jos siinä on joku, joka ei osaa arvata kolmea arvoitusta, niin lähetetään hänet _Hymylään_. Tämä näyttää olevan jokin ilvepaikka, jossa joudutaan kaikenlaisen pilan alaiseksi. Koska muutamia arvoituksia saattaa selittää monella tavalla, syntyy joskus riita siitä, onko rangaistusta käytettävä, ja moni ilmoittaa jo alussa, ettei hän ota lähteäkseen Hymylään vähemmältä kuin kuudelta arvoitukselta.