Part 10

Ja siinä lypsetään naarasporot eli vaatimet. Mutta tämä ei käy hyvällä päinsä; ne on otettava kiinni suopungilla (heittopaulalla), joka nakataan niiden sarviin, ja sidottava puihin. Illalla ne taas ajetaan yöksi laitumelle. Silloin pitää koirien ja paimenten olla niitä vartioimassa, sillä susi seuraa porolaumojen jälkiä ja väijyy pensastossa.

Jos lappalaisella ei olisi poroa, ei hän voisi erämaassaan elää. Poronnahasta hän tekee melkein kaikki vaatteensa. Poronmaito, poronjuusto ja poronliha ovat hänen ruokansa. Tahtoessaan ostaa jauhoja hän myy porojansa Norjaan tai ajaa niitä Ouluun. Siellä seisoo sadoittain noita kauniita eläimiä salvattuina pihatarhaan ja vuodattaen kyyneleitä nähdessään kumppaniensa kuolevan.

Poro on lappalaisen hevonen, ja se valjastetaan pienen reen eteen, jota sanotaan pulkaksi eli ahkioksi ja joka on keskeltä poikkisahatun ja selkänojalla varustetun veneen näköinen. Vetohihna menee pulkan suiposta keulasta poron vatsan alitse nahkaiseen vyöhön, joka on valjastettu poron rintapäille. Pulkan perässä istuu lappalainen, kaulaa myöten kääriytyneenä sarkaiseen tai hylkeennahkaiseen peittoon, ja ohjaa poroaan ajohihnalla, joka on kiinnitetty päitsien vasemmalle puolelle ja viskataan selän päällitse oikealle. Ajohihnan päähän on solmittu pieni kalikka, jota lappalainen pitää kädessään, jossa kalisee irtonaisia rautarenkaita. Ajaminen vaatii suurta taitoa; senvuoksi ajetaan usein perätysten pitkässä jonossa, taitavin etupäässä. Silloin saa pitää hyvin varansa eikä pelätä, kun mennään täyttä vauhtia yli vuorien, mäkien ja kinosten. Tuo juonikas ja virma eläin, kaulassa kilisevä kello, ei millään pysähdy: milloin pulkka töksähtää lumen alla olevaan kantoon, milloin taas keikahtaa kumoon, eikä poro siitä huoli vähääkään. Se kiitää vinhaa vauhtia eteenpäin, ja matkustaja itse katsokoon, kuinka hän siitä jälleen selviää. Mutta omituista ja kummaa on, ettei poro mielellään juokse etelään päin; on ikään kuin sen mieli palaisi maan navalle: se juoksee mieluimmin pohjoiseen päin.

Poro on hevosen rinnalla heikko eläin. Kolme poroa tarvitaan vetämään sitä, minkä yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja, ja kenties pieni lapsi lisäksi. Yksi matkustaja tarvitsee kolme poroa: yhden itseään, toisen kyytimiestään ja kolmannen tavaroitaan varten. Kun lappalaisperhe muuttaa, hiihtää opas edellä taluttaen poroa, jolla on kulkuset kaulassa. Sitten seuraavat irtonaiset porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeisinä tulevat kuormaporot vetäen telttaa, talouskaluja, lapsia, sairaita ja vanhuksia. Silloin on autioilla tuntureilla vilinää: kulkuset soivat, koirat haukkuvat, lappalaiset hoputtavat karjaansa kaikuvin huudoin, ja porojen sorkat kapsavat valkeassa lumessa.

63. Lappalaisia kansansatuja.

a) Vedenpaisumus.

Lappalaiset ovat muinaisina aikoina poroineen kuljeksineet pitkin koko Suomenmaata sen asujamina, ja siksi on vielä tänä päivänä monella paikalla nimensä heistä. Mutta lappalaiset itse sanovat, että ennen heitä täällä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi maailman kumoon. Tämä tapahtui siten, että Jumala (Jubmel) pyöräytti maan ylösalaisin, niin että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli ja hukutti kaikki ihmiset, paitsi kaksi lasta, pojan ja tytön. Nämä Jumala otti kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuorelle, jonka nimi oli Passevaare eli pyhä vuori. Kun vaaraa ei enää ollut ja Jumala oli laskenut lapset menemään, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri suunnille katsomaan, olisiko maailmassa muita ihmisiä. Kun olivat kulkeneet kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, kohtasivat ja tunsivat he taas toisensa, sitten he erkanivat, vaelsivat taas kolme vuotta, kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla lailla vaellettuaan he eivät enää toisiansa tunteneet. Heistä tuli silloin mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset polveutuvat.

b) Jättiläinen ja ihminen.

Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka. Stalo oli ihmissyöjä ja olisi väkevyydellään vienyt kaikista muista ihmisistä voiton, jollei hän olisi samalla ollut mahdottoman tyhmä. Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmislapsi, jonka nimi oli Askovis, ja petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Stalon valtaan ja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan siten, että juoksisivat puuta vastaan ja puskisivat päänsä puun sisään. Stalo oli kohta valmis ja juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta ei saanut päätänsä siihen pusketuksi. Askovis sanoi säästävänsä kokeen huomiseksi; mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja peitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä onnistui hänen kokeensa erinomaisen hyvin: hän juoksi puulta puulle ja puski päänsä niihin korvia myöten. Stalo ihmetteli suuresti.

Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia. -- "Mitä sinä niillä teet?" kysyi Stalo. -- "Enpähän mitään erityistä; laittelenhan vain vitsoja, joilla kannan pois hopeat aitastasi." -- "Älähän toki, poikaseni!" arveli jättiläinen. "Pidähän hattuasi tuossa, niin ajan sen hopeita täyteen!" -- Askovis piti hattuaan, mutta oli salaa leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut kuopan maahan sen kohdalle. Jättiläinen ajoi ajamistaan, mutta hattu ei milloinkaan näkynyt täyttyvän. -- "Sepä vasta on syvä hattu", sanoi jättiläinen. -- "Tavallisen syvä", vastasi Askovis, "mutta ehkä mieluummin täyttäisit laukkuni?" -- "Enkä", arveli jättiläinen, "onpa jo hatustakin parahiksi urakkaa".

Stalo viritti verkkoja majaville, teki tulen metsään ja laskeutui levolle. Verkkoonsa hän oli sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän kulkusen, kuullakseen milloin majava meni verkkoon. Jopa soi kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä viekas lappalaisukko oli tempaissut nuorasta ja polttanut jättiläisen vaatteet hänen poissa ollessaan. Stalo palasi takaisin ja pahoitteli varomattomuuttaan, kun oli pannut vaatteensa niin likelle tulta. Hetken kuluttua soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei öydä mitään, ja hänen poissa ollessaan on lappalainen sammuttanut tulen. Nyt alkaa Staloa surkeasti palella, hän nostaa kätensä kuun puoleen, joka nousee taivaalle, ja valittaa sille: "Katso, isä, poikaasi palelee!" Mutta kuulla on muuta tekemistä: se kokee pitää puoliansa noitia vastaan, jotka syövät sen toista kylkeä, eikä kuule poikansa rukouksia. Näin paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.

64. Päiviön suku.

Päldojärv-nimisessä kylässä asui kauan aikaa sitten rikas lappalainen, nimeltä Päiviö. Hänellä oli niin monta puroa, että hän tarvitsi 30 renkiä ja 30 piikaa niitä varioimaan; mutta hopea-aarteensa hän kätki maahan. Lappalaiset palvoivat siihen aikaan kummallisia puita ja kiviä, joita nimittivät seidoiksi. Kun porot kerran kuolivat tautiin, lähti Päiviö poikineen epäjumalan, seidan, tykö, kaunisti sen kuusenhavuilla ja uhrasi poroja sen kunniaksi, rukoillen siltä apua. Päivän odotti Päiviö poikineen turhaan merkkiä siitä, oliko epäjumala kuullut heidän rukouksensa. Silloin he nousivat, kantoivat kuivia puita seidan ympärille ja polttivat sen. Kylän pakana-asukkaat tästä kovin pahastuivat ja tahtoivat tappaa Päiviön, mutta hän vastasi heille Gideonin sanoilla: "Jos hän on Jumala, niin kostakoon itse!" Päiviö tuli perheineen kristityksi ja lähetti poikansa Vuolabban Inarin kylään hävittämään kaikki siellä olevat seidat.

Päiviö oli väkevä sotasankari, mutta hänen kolme poikaansa tulivat vielä mainiommiksi. _Vuolabba_ (Olavi) oli väkevimmän nimi. Hän oli niin nopea, että juoksussa saavutti peuran, tavoitti hännästä kiinni kiitävän suden ja löi sen murskaksi kallioon. Isoa venettään hän kantoi yksinään olallaan, ja kivet, joita eivät jättiläiset jaksaneet nostaa, hän kantoi helposti paikoilleen. Siihen aikaan oli Venäjän karjalaisilla tapana käydä hävitysretkillä Lapissa. Vuolabba kantoi suunnattoman suuren hirren tunturille telttansa yläpuolelle ja sai karjalaiset uskomaan, että hänen kolmivuotias poikansa oli sen siihen kantanut. Silloin ei kukaan uskaltanut häntä ahdistaa.

Päiviön toisen pojan nimi oli _Iisakki_. Hän oli niin tarkka jousimies, että ampui harrin, kun tämä koskessa hypähti ylös vedestä. Iisakkikin kävi sotaa Venäjän karjalaisia vastaan. Näiden johtajana oli päällikkö, joka oli kiireestä kantapäähän puettuna vaskivarustuksiin ja niin kankea, ettei itse voinut syödessään viedä haarukkaa suuhunsa, vaan palvelijan piti häntä syöttää. Iisakki oli kauan väijynyt tuota päällikköä ja survaisi sellaisen aterian aikana kahvelin päällikön kurkkuun.

Päiviön kolmannen pojan nimi oli _Juhani_, ja hän oli niitä mahtavia noitia, joita ei nyt enää synny maailmaan. Hänkin kävi karjalaisia vastaan sotaa ja käytti heitä vastaan hirmuisia taikakeinojaan. Kerran he saivat hänet kiinni ja pakottivat hänet opastamaan heitä yöllä tunturin poikki. Pallastunturilla oli hyvin jyrkkä kohta. Siinä Juhani loitsi niin, että karjalaiset kuulivat kellojen soivan ja näkivät tulien loistavan kylästä jyrkänteen alapuolelta. Juhana kehoitti nyt opastettaviaan seuraamaan ihan hänen jäljessään, kun hän heille näytti tietä tulisoihdulla. Samassa hän viskasi soihdun jyrkänteestä alas, mutta itse sai jalalleen sijan vuorenkolossa. Karjalaiset tulivat suksillaan täyttä vauhtia syöksyen tulisoihdun perästä ja hävisivät näin kaikki pimeään syvyyteen.

65. Lappalaisia kansanlauluja.

a) Kuljeskelen kukkuloilla tuolla tunturien laella: on muassa nuolet nopsat, varalla vasamat pitkät; ammun peuroja paraita, metsän karjan kallihia, sitte vietän vihkiäiset, häät hyväiset ja komeat.

b) Mik' on tuulista parempi, mikä toista herttaisempi? Onkopa suvi hikinen, tuuli pilvi-ilmahinen, eteläinen leuto leyhkä? Eikö pohjoinen parempi, raitis tuuli tuntureilta?

c) (Karhu herättää poikansa.)

Joutukaa jo poikaseni! Suksi luistavi lumella, sivakka sivahteleepi. Paha pyytäjä tuleepi, ärjytään sen ampumalle, suuhuni sen nuolet sullon, kurkkuhun kuparisehen.

d) (Heinäsirkka kysyy sääskeltä:)

"Mitä teet sä kesän kaiken?"

-- "Mitä teenkö, aina laulan. Kuinka itse kesäs vietät?"

-- "Minä tanssin laulellessas."

66. Lappalaispojan laulu.

Juokse, porosein, poikki vuoret maat! Seistä, syödä saat majall' impyein. Siellä verraton jäkäl'-aarre on.

Päiv' on lyhyinen, mutta pitkä tie, laulaissain nyt vie matka joutuen! Tääll' on sudet vaan usvamajoissaan.

Jos ma lentäisin, niinkuin kotka tuo, kultapilven luo, ehkä näkisin silmät lemmityn, huulten hymyilyn.

Sydämeni sä kohta kiedoit niin lemmen pauloihin, etten selviä; -- vedät totta kuin koski innostuin.

Sinut nähtyäin suurest' ikävöin, aina päivin öin mietin mielessäin: on se onni vaan, kun sun omaks' saan.

Vaikka kätkeisit laakson kiven taa taikka porolla metsään rientäisit; kivet, hongat ois tieltäin käypä pois!

F. M. Franzén. -- Olli Vuorinen.

67. Virolaiset.

Virolaiset eivät asu Suomessa eivätkä kuulu meidän kansaamme, mutta ovat suomalaisille likeistä sukua. Virolaiset ja suomalaiset, niin myös vatjalaiset, vepsäläiset, liiviläiset ja karjalaiset olivat muinoin yhtenä kansana, siihen aikaan, jolloin asuivat yhdessä nykyisellä Venäjällä.

Mutta kun venäläiset tunkivat heidät syrjään ja heidän oli siirryttävä luoteeseen päin, niin kansa jakautui. Suomalaiset menivät Suomenlahden pohjoispuolelle ja asettuivat Suomeen; virolaiset asettuivat eteläpuolelle tätä merenlahtea Viron- ja Liivinmaahan. Sillä Vironmaa on Suomenlahden etelärannikolla ja on vähäinen, taajaan asuttu maa, jossa on järviä, jokia ja viljavia peltovainioita. Siellä on luonto toisenlainen kuin Suomessa: ei ole graniittivuoria, ainoastaan aukea hiekkarannikko merta vastassa. Muutamia graniittilohkareita, joita merenjäät ovat muinoin Suomen puolelta sinne vieneet, näytetään Virossa jonakin kummana.

Virolaiset joutuivat seitsemänsataa vuotta sitten saksalaisten vallan alle. Sen jälkeen he ovat olleet useiden vierasten valtain alaisina ja kärsineet paljon hävittävistä sodista; nyt he ovat Venäjän vallan alaisuudessa. Heidän saksalaiset herransa ovat kohdelleet heitä julmasti ja ottaneet heiltä pois heidän maansa, niin että virolaiset ovat olleet ritarikartanoiden alueilla aina näihin asti saksalaisten lampuoteina. Kovan sorron alaisina he eivät ole saaneet samaa vapautta ja opetusta kuin heidän suomalaiset veljensä, mutta nykyään se maa edistyy ripeästi. Kaikissa vaiheissaan virolaiset ovat uskollisesti säilyttäneet oman kielensä, omat muistonsa ja oman kansallisluonteensa. He ovat vilkasta, tunteellista ja sitkeätä kansaa, joka suuresti rakastaa isänmaatansa. Usein nähdään heidän avonaisissa veneissään purjehtivan Suomen puolelle, ja siellä heidät tunnetaan pitkistä ruskeista takeistaan, solakasta vartalostaan ja vilkkaista ruskeista silmistään.

Virolaisten kieli on niin suomenkielen kaltaista, että suomalaiset ja virolaiset helposti oppivat ymmärtämään toisiansa, kun vain kerran ehtivät tottua vieraanvoittoiseen puhumistapaan. Virolainen on ikäänkuin katkonut suomalaiset sanat ja lainannut useita sanoja saksan- ja venäjänkielestä. Muuten ovat virolaiset ja suomalaiset siinäkin toistensa kaltaisia, että kummatkin rakastavat lauluja ja vanhoja satuja, jotka kovina aikoina ovat olleet heidän lohtunaan. Koska nämä kansanmuistot ovat suomalaisten satujen ja kansanlaulujen kaltaisia, ikäänkuin kaksi samasta juuresta lähtenyttä haaraa, niin mainitsemme niistä tässä muutamia.

68. Virolaisten Kalevipoeg.

Virolaisilla on monta kaunista kansansatua ja yksi suuri 20-runoinen sankarirunoelma, jolla on heidän suurimman kansansankarinsa nimi: Kalevipoeg (Kalevan poika). Hänestä kerrotaan seuraava satu:

Eräs eukko paimensi lehmiään metsässä ja löysi sieltä naarasteiren munan. Niistä kasvoi kaksi kaunista neitoa, Salme ja Linda, joille tuli monta kosijaa. Salme joutui naimisiin pohjantähden kanssa, mutta Linda otti miehekseen jumalista polveutuvan väkevän sankarin, jonka nimi oli Kalev (Kaleva). Linda ja Kalev saivat kolme poikaa, ja nuorin poika syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Kun nämä kolme poikaa olivat metsästämässä, tuli "tuulentarkka" noita Suomesta ja ryösti heidän äitinsä. Linda huusi avuksensa taivaan jumalaa, Ukkoa, ja tämä muutti hänet kallioksi Tallinnan kaupungin läheiselle Iru-vuorelle.

Pojat etsivät äitiään turhaan. Vanhin heistä meni Venäjälle, ja hänestä tuli taitava kauppamies; keskimmäinen matkusti pohjolaan ja varttui mainioksi soturiksi. Nuorin, Kalevipoeg, jota verrattiin rautakynsi-kotkaan, sai kokea monta ihmeellistä elämänvaihetta. Hän ui Suomenlahden poikki Suomeen, etsi salomailta käsiinsä noidan ja löi hänet tammentyvellä kuoliaaksi. Äitiään hän ei voinut löytää; tämä näyttäytyi hänelle unessa kauniina neitona, ja siitä ymmärsi hän, ettei äiti enää ollut hengissä.

Sitten seuraa koko joukko seikkailuja. Kalevipoeg käy kuuluisan Suomen sepän luona ja ostaa tältä niin verrattoman miekan, että hän sillä halkaisee sepän alasimen maahan asti, pienimmänkään naarmun näkymättä miekanterässä. Hänen hurja luontonsa herää. Hän tappaa sepän pojan, ja onneton isä kiroo miekan tulemaan kerran oman omistajansa surmaksi. Kalevipoeg palaa Viroon ja tekee veljensä kanssa sellaisen sopimuksen, että se, joka jaksaa kauimmas nakata kallionlohkareen, pääsee maan kuninkaaksi. Kalevipoeg nakkaa kauimmas, tulee Viron kuninkaaksi ja kyntää maan jättiläishevosella ja jättiläisauralla. Sudet repivät hänen hevosensa; hän hävittää pedot ja viljelee maata. Hän aikoo rakentaa linnan, kulkee lautataakka selässä Peipsenjärven poikki ja painaa maahan niin syviä jälkiä, että vuoret litistyvät. Hänen levähtäessään rannalla varastaa pahanilkinen noita hänen miekkansa ja viskaa sen järveen. Kalevipoeg herää ja lupaa, että miekka saa järvessä olla siksi, kunnes toinen yhtä väkevä sankari tulee sen sieltä ottamaan, mutta jos hän itse tulee, saa se purra häntä jalkaan. Sitten hän lyö lautansa kappaleiksi noidan poikiin ja lähtee toisia lautoja noutamaan. Tällä matkalla hän joutuu manalaan, kuolleiden valtakuntaan. Siellä hallitsee pahahenki, Sarvik, äärettömiä rikkauksia. Kalevipoeg voittaa Sarvikin, pelastaa kolme vangittua neitoa ja palajaa suurine saaliineen päivän valoon.

Nyt Kalevipoeg aikoo etsiä maailman äärtä ja rakentaa sitä varten hopeaisen laivan. Hän purjehtii pohjoiseen päin Lappiin ja joutuu suuriin vaaroihin. Kerran hänet nielee merenpyörre, josta valaskala hänet pelastaa. Toisen kerran hänet poimii jättiläisneito esiliinaansa ja vie hänet ihme-elukkana isälleen. Hän käy tulivuorilla ja näkee revontulen hengetärten sotivan hopeakeihäin ja kultakilvin. Viimein sanoo hänelle eräs viisas mies, että, ennenkuin hän kohtaa maailman äären, saavuttaa hänet oma loppunsa. Kalevipoeg palaa takaisin Viroon, voittaa taistelussa maansa viholliset, astuu vielä kerran kuolleitten valtakuntaan ja sitoo Sarvikin kahleisiin. Mutta nyt tulee rautapukuisia miehiä meren takaa Viroa ahdistamaan. Syntyy taas verinen taistelu. Kalevipoeg voittaa, mutta hänen parhaat soturinsa ovat kaatuneet. Hän seisoo yksinään kuin "kuivettunut koivu". Erakkona hän asuu suuressa metsässä. Silloin hän eräänä päivänä kulkee Peipsenjärven rannalla ja näkee entisen miekkansa kimaltelevan vedessä. Kaihoisin mielin hän kahlaa veteen sitä ottamaan, mutta miekka, joka muistaa kirouksen ja lupauksen, leikkaa hänen molemmat jalkansa poikki polvia myöten. Niin kostaa miekka ennen vuodatetun viattoman veren.

Kalevipoeg kuolee, mutta jumalat panevat vainajan jalatonna vartioimaan manalan portteja ja kahleisiin nidottua Sarvikia. Siellä Kalevipoeg lyö kädellään vuoren porttiin, mutta käsi tarttuu kiinni sen rakoon ja joka kerta kun Kalevipoeg yrittää tempautua irti, tärisee maa ja syntyy maanjäristys.

69. Virolaisia kansanlauluja.

a) Kotoinen neito.

Kesä on ja päivänpaiste, lirittää yläällä leivo, lehdet ovat lehtipuissa, kaikki niitytkin kukissa. Koivun latvat koukistuvat, oksissaan ovat omenat, pähkinät ovat pehkoissansa, kotoneidot laulelevat.

Kesä loppuu, syys käsissä, niityn kasvit niitetähän, kirves kaatavi petäjät, piilu koivut pirstoaapi, halla ottaapi omenat, ukonilma pähkinäiset, mies kosii kotoisen neidon. Ikäväst' on niityn itku, mets' on keltaisna mureesta, hirnuvat isänsä varsat, ammovat vasikat äidin, mölisevät veljen möllöt, syöttäjätänsä surevat, kaipoavat katsojaansa, hoitajansa helleyttä.

Iloll' eikö impi käynyt ennen päivän nousemista laulain aina läävässänsä? Meni partehen vasikan ilman äidin tietämättä, ennen noustua isänsä; heinät antoi helmastansa, kantoi kauroja etehen, veipä vettä juotavaksi isän, äidin tietämättä. Eikö tätä muistettaisi!

b) Kotopaikan kiitos.

Kylä kultainen kotini, kylä, jossa ennen kasvoin, armas entinen oloni, kasvoit poikasi komeiksi, tervehiksi tyttäresi. Olet kylä kelvollinen; peltos kasvavat eloa, niityt heiniä hyvästi, pääll' on pelto, niitty alla, keskipaikka pellavassa; kuminoit' on kunnahalla, vainiot on vaaleoina, kypsyneinä karviaiset, orapihlajat vihannat, omenat hyvänhajuiset.

Voi kylää, kuhun koteusin, sua, jonk' omaksi jouduin, hyi häpeetä, hyi hävytön! Sua kiusoin kiitetähän, ivaten ylistetähän, kylä ruma, sotkusoinen, paha puhdasten sydänten, paha parjaaja hyville, viete äidin tyttärille!

Kiitänpä omaa kylääni, kotopaikkaani ylistän. Olet kylä kelvollinen, niinkuin kirkko kukkulalla, Herran huone korkealla, armas nähtävä yläällä. Yks' on ainoa asia, mikä arvosi alensi, alle Tallinnan aseman, alle arvon Rahkavieren: ei sua lähene laivat, laivat rikkaat riistastansa, eivät tuo tavarojansa, makeitansa maalle saata, eivät liinalastiansa.

[Rahkavieri (Viroksi Rakvere) = Wesenberg, muinoin tärkeä kauppakaupunki.]

70. Suomen kansa.

Tämä on Suomen kansan kartta:

Maamme itäosissa: Karjalassa, Savossa, pohjoisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuu _karjalaisia_. Maamme länsiosassa: Hämeessä, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjoisosassa ja Pohjanmaan kaakkoisosassa asuu _hämäläisiä_. Suomeen kuuluvassa osassa Lapinmaata asuu _lappalaisia_. Uudenmaan eteläosassa, Etelä-Pohjanmaan rannikolla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu _ruotsin_-sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen lukumäärä venäläisiä, ja sitäpaitsi asuu maassamme muutamia saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, norjalaisia, tanskalaisia sekä joitakuita harvoja muihin kansallisuuksiin kuuluvia.

Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. 100:sta Suomen asukkaasta on 86 suomalaista sukuperää, 13 ruotsalaista, 1 venäläistä, saksalaista tai muuta kansallisuutta. Monella on ruotsalainen isä ja suomalainen äiti tahi suomalainen isä ja ruotsalainen äiti; muutamilla on venäläinen isä ja suomalainen äiti tai ovat heidän vanhempansa tai esivanhempansa muuttaneet tänne vieraasta maasta. Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei jonkun heidän sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut toisten kansakuntain verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa, -- kaikki, jotka noudattavat tämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi, -- ovat yhtä kansaa. Heitä yhdistää heidän isänmaanrakkautensa, heidän lainkuuliaisuutensa, heidän yhteinen onnensa. Jos joukko merimiehiä, jotka ovat kotoisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä, niin täytyyhän heidän työskennellä sovinnossa päästäkseen satamaan; muutoin he laivoineen kaikkineen hukkuisivat. Ja samoin, jos Jumala on yhdistänyt eri kansoista polveutuvia asukkaita elämään samassa maassa yhteisen vastuun alaisina, niin täytyy heidänkin pysyä sovussa ja yksimielisyydessä, jotta he menestyisivät ja jotteivät muut yksimielisemmät kansat riistäisi heiltä heidän perimäänsä maata. Heidän täytyy olla kuin yksi mies ja yksi sydän isänmaan puolesta.

Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, kuten monesta puusta tulee suuri metsä. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä ne muodostavat metsän. Toisen maakunnan kansa eroaa toisen maakunnan kansasta ulkonäöltään, vaateparreltaan, tavoiltaan ja elämänlaadultaan. Helposti voimme erottaa hämäläisen karjalaisesta, uusmaalaisen pohjalaisesta; vieläpä tunnemme yhden pitäjän asukkaat monien muiden naapuripitäjäläisten joukosta. Mutta jos matkustamme ulkomailla ja tapaamme siellä maanmiehiä eri osista maatamme, niin huomaamme, että heillä on keskenään yhtäläisyyttä. Ja jos muukalainen matkustaa Suomessa, huomaa hän, että tämän maan asukkaat ovat toistensa kaltaisia. Sillä täytyyhän niillä, jotka lapsuudestaan asti ovat kasvaneet samassa maassa, samojen lakien ja elämänolojen alaisina, kaikkine eroavaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon keskinäistä yhtäläisyyttä.

Sellainen kansan keskinäinen samankaltaisuus eli erikoisuus (_kansanluonne_) on helpommin tunnettavissa kuin selitettävissä. Se on se leima, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, antamalla sen kauan asua yhdessä. Tämän leimansa kukin säilyttää, kulkekoon minne tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämänvaikutelmien muokkaamana, mutta harvoin se kokonaan häviää.