Part 9

"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen, "missä on minun vaimoni?"

"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.

"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.

Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia: "Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"

"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.

Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi, voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään pappilaan.

"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti tiehensä.

Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi hänelle asian laidan.

Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.

Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää, puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan, ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen täytyi -- jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut, ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta taistelusta.

Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa; onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen ystävä.

Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan kuin kankuri.

"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan. "Mokoma jesuviitti!"

Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja huudahti: "Rouva kulta, miksikä _sitä_ pitää sanoa, kun toinen toisen kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja toinen sanoo toista teiksi?"

"Ah, Bräsig..."

"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".

"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.

Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta sanaakaan.

Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä häneen.

"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa; vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"

"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra pastori".

"Miksikä juuri _niitä_?" kysyi pastori.

Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria, jotka syöksevät tulta?"

"Ihan totta", sanoi pastori.

"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"

"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä lieska ulos uuninpiipusta?"

"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä Bräsigin tarkotus oli.

"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä korventaisi".

"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana. Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan huoneissa?"

"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan, "onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".

"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".

"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa. Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin; mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä. Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas -- oikea nauta eläimeksi -- takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin: mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen -- enhän voi kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna on minulla taas tuo perhanan leini".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".

"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon alla".

"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".

"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.

"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"

"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla _jälkeen_ päivällisen, ei _ennen_, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!" Ja niin puhein lähti hän.

Luku 6.

Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi tulla armolliseksi _von_ Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän pitää Fritziä vintiönä.

Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset olivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia helluntaina.

Pomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana, jollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle siimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan yhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa tyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikä _hänen_ oli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin, ensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana, ja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys vastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.

"Kanaseni", sanoi hän vaimollensa, "täällä Pommerissa pitää jokainen meitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta Meklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä, _minä_ aina muiden muassa. Ja niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, että _rikkaat_ aatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa, aikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että sinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksi _von_ Pomukkelskopp -- mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa itseänsä!"

Ja hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa, kerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän, välttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien seuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin herran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut helskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin -- sika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa, aina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:

"Poku, mikä sinun on?"

"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään, mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä, mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä hän voi minua auttaa -- minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen paremmissa varoissa kuin hän -- mutta en siinä tuokiossa myöskään juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".

Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän hiiskui siitä sanaakaan. -- Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut itseänsä!

Hawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin tyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä muualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan rajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen ainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.

Muutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman kirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti kamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän vielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä häntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan terveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että hänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin, oppiaksensa siellä maanviljelystä, "mutta hänen oma tahtonsa on, alkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet itse; ja minä pidänkin sen parhaana", niin kuuluivat kamarineuvoksen omat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka kautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut virastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä muuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin; talven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden. Hawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään kuntoon.

Semmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin asemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä ja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa, oli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja yksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja ken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos oli tapahtuva?

Mikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään kaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä tarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui, havaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen kasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän jo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin mailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve, luonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen oli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat läpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä tilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin _työtä tekemään_. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on kasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti, mutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen, hänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen maahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut: "Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse mitään tynköä".

Tätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka Hawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt kasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden toiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista, isoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja oli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin ollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin, ettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että pehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos yksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut häntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja hänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen uudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan lapsuutensa unelmia.

Ja Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja suurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta miestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä sisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli tehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla tavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi, että hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän tahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia mielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: "Antaa hänen olla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä".

Mutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin vieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.

Pastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä, ja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai hän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias poika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla maanviljelystä oppia. "Korkeampaa maanviljelystä", sanoi Fritz, "sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa ollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä heiniä".

Pastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta välittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi eikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko ei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi pappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla edesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti sentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt kolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä, mutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli, että hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann, niinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden velassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100 taaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos suostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä oppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa, että elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria olivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä, se oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän Herran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo Hawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään kysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä suurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.

Fritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä ainoa poika -- sisaria oli hänellä vielä pari -- ja äiti oli varustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä oppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja aatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka sen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat, hänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja pollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät; hänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet; hänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja karvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki, housuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan. Nämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa kistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen monilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri ilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta perästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä joutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei tahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei ajuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa; mutta tuleva oli nuori herra.

Ja niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä kertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka on saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin kanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset, keltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja näiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti, vaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta ja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä rautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä, että heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu. Edemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko ollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin kymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes hän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt Pümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä, kuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja rautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella tuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: "Olenko _minä_ tyhmä vai onko _hän_ tyhmä? _Minä_ olen seitsemäntoista vuoden vanha ja _hän_ on myös seitsemäntoista vuoden vanha; _minä_ olen vaalea rautikko, _hän_ on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on _hän_ tullut voitolle, tulevalla kerralla tulen _minä_ voitolle. Jos _hän_ ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin lasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata lammikkoon".

Hawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin ja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui ovesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut nähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan parsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin hoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut lyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko, niinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat, ulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet hänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta ja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä: "Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin olisi hän minun päällikköni". Mutta tästä syvästä miettimisestä tempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow oli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen salvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: "Hyvää päivää, herra pehtori, kuinka voitte?..." kun tämä nauru hänet keskeytti, ja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa Parchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä ensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi nauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää itseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.