Part 8

Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä, Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta, maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa, vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"

"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".

Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua, astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa krenatöörin perässä.

Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla, ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa, että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti, joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin hyvää aikeissa".

Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse hankkinut itselleen opettajattaren".

Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä, nuori Jokkum, hänellä on hermoja".

Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia, hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli paljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata "Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. -- Aikaa voittain sai mamseli hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä, koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.

"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa. Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet, arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.

Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".

"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"

Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi mitään tehdä, Bräsig".

"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "minä olen _ennen_ sanonut sinulle, sinun pitää lähettää hän pois; nyt sanon minä: _älä_ lähetä häntä pois! Minä olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä -- poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa -- ja ripusta mamseli sen sijaan; sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".

Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.

Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa, oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään, mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja otti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"

Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa mamselin kanssa maneetisessa raportissa.

"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"

Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti, tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.

"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella tavalla!"

Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.

"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.

Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.

"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä, "siin'ei auta juonijutku".

"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta, "kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään, paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta aarteestaan".

Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa, ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui seisaallakin.

Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo. "Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien, eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".

Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler, joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden, kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan, eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! -- -- Niin, herra pastori, te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä käy mielelle -- mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux. Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"

Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri. Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään, teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun opetettavakseni".

Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa, tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä, kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea meidän tyttöstemme kanssa".

Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä, kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki pastorin lasi".

Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että -- jos tarkasti heitä katseli -- Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.

Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi, sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan, "lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri läpi kirkkotarhan pappilaan päin -- herranen aika! ja minun pastorini on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta sisään.

"Saan kunnian" -- sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei oikein tahtonut onnistua -- "tervehtiä herra pastoria ja pastoria rouvaa, tehdä tuttavuutta -- naapuruutta --". Pomukkelskopin rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat koturivarpusta.

Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen, mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"

"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja jumalattomain yli.

Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan. Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja ilman sitä olivat he -- Jumala nähköön -- sivistyneitä ja olivat viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä pienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"

Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria enemmän".

"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.

Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja monista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa sydämensä pohjasta.

Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä, kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan, lyödäänkö siellä myös pallia?"

Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he tekivät:

"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"

"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.

"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte, ettemme tiedä mitään paalista?"

"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta..." Hän ei kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta päin kuului myöskin pikaisia sanoja:

"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava..."

"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann..."

"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.

"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään silmää ja viittailemaan. -- Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä: "Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. -- Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan huoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.

Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa; hän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen: "Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen, reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann hänen isänsä?"

"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.

"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon maatessa paarilla.

"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla, tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan sisään".

Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti 1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp 8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.

Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan. Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista, saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.