Part 62

"No, -- minä olen nyt Pümpelhagenin isäntä, lähettäkää muutamia miehistänne sinne ja antakaa heidän repiä maahan ne hevosaitaukset, jotka sinne olette rakentaneet".

"Sitähän minä heti ajattelin, ettei niillä vietävillä voinut olla pitkä ikä".

"Hyvä! Mutta minä olen Juhannuksesta ruveten myöskin Gürlitzin omistaja..."

"Kas! Kas sitä vaan! Pomukkelskopin lopuksi tuli siis kumminkin: Ulos! ulos!"

"Niin. Mutta kuulkaapa, minä aion rakennuttaa sinne papinleskenkodin ja se pitää rakennettaman ihan samanlaiseksi kuin pappila on ja sen paikka on oleva ihan vastapäätä, juuri lähellä kirkkotarhaa. Hankkikaa sitä varten kaava".

"Ei ole tarpeesen, minulla on jo kaksi kaavaa, toinen oma hankkimani, toinen neiti Hawermannin, jonka hän esiliinannauhalla on tehnyt".

"Hyvä", sanoi Frans ja nauroi oikein herttaisesti, "seuratkaa jälkimäistä kaavaa".

"Mutta se ei ole oikea".

"Ei haita mitään. Sen kaavan jälkeen on teidän rakentaminen. Hankkikaa huomenna tarpeelliset puut, ottakaa täältä Rahnstädtistä ajurit ja kelvollinen muurari; mutta älkää millään muotoa hiiskuko asiasta kenellekään mitään. Jos rahoja tarvitsette, niin saatte niitä Moosekselta".

Niin puhein lähti hän ja vanha rakennusmestari Schulz seisoi ovella ja katseli hänen menoansa: "Aatelismies! Aatelismies! Tyhmiä toimia! Esiliinannauha! Mutta Pomukkelskopp: Ulos! ulos!"

Frans matkasi Hohen-Selchowiin; Hawermann ja pehtori Bremer, joka Akselin apulaiseksi oli pestattu, matkasivat hänen kanssansa. Aksel saapui myös sinne kimsuineen kamsuineen, ja hänen perästänsä tuli Rahnstädtin pormestari, jonka tuli tehdä vaihtokirjat, ja hänen kanssansa tuli Bräsig asessorina. Tähän toimeen ja Pümpelhagenin kaluston kuntoon panemiseen kului kolme viikkoa; ja niin oli nyt kaikki hyvässä järjestyksessä.

Ja pastorin rouvan luona oli myös kaikki valmisna häiden viettämistä varten. Näitä häitä vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja minä vaikenen niistä myöskin.

Häiden jälkeisenä päivänä istuivat Lovisa ja Frans ja pastorin rouva ja Hawermann suurissa vaunuissa, ja Bräsig istui edessä kuskilaudalla. He ajoivat Pümpelhageniin. Kun he saapuivat Gürlitziin, oltiin siellä ankarassa puuhassa; hirsiä ja parsia vuoltiin ja veistettiin ja eräs hammasorsi oli jo valmisna, ja rakennusmestari Schulz seisoi paitahihoillaan ja hiki tippui otsasta, sillä hän rehki muassa väkensä keskellä. Frans pidätti hevoset ja huusi vanhalle ahkeralle rakennusmestarille: "Onko kaikki kunnossa, herra Schulz?"

"Kaikki kunnossa!"

"Nyt voitte puhua vapaasti, herra Schulz".

"No, hyvä!" sanoi Schulz. "Neiti Hawermann... armollinen rouva, piti minun sanoa, mihinkä tuskaan te minun olette saattaneet! Kun luulin jo kaikki olevan kunnossa, puuttui vielä yhtä ja toista. Minun on teidän kaavanne tähden täytynyt laittaa vielä hammasorsi lisään".

"Mitä?" kysyi Lovisa ja katsahti Fransiin. "Ei mitään muuta, kultaseni", sanoi Frans ja halasi häntä uumilta, "kuin että minä olen ostanut Gürlitzin ja rakennan tähän papinleskenkodin, ihan samanlaisen, kuin pappila on".

"Minua varten?" huudahti pieni pastorin rouva ja kyynelet, jotka jo kauvan olivat hänen silmissänsä viruneet, kun hän sai kirkkotarhan nähdä, jossa hänen pastorinsa lepäsi, purskahtivat nyt virtana ulos, ja hän tarttui Fransin käteen ja itki ilokyyneliä, sillä kaipauksen kyynelet muuttuvat ihmisissä usein ilon kyyneliksi.

"Ja niin olen minä arvellut", sanoi Frans hiljaa ja ystävällisesti, "että minun appini ja pehtori Bräsig saisivat asua teidän luonanne, niinkuin tähänkin asti. Ja minä ajattelin, appi hyvä, että te voisitte ottaa huoleksenne täällä talonhoidon, ja Bräsig voi silloin tällöin käydä Pümpelhagenissa katsomassa, kuinka siellä toimitaan".

"Hyvä juttu!" huudahti Bräsig kuskilaudalta, sillä hän oli kaikki kuullut, koska vaunuin kuomi oli alas laskettu, "Kaarlo, enkö ole aina sitä sinulle sanonut? Hänestä on tuleva jotakin!"

Ja Hawermannin silmät vilkkuivat ilosta, että hän vielä sai taloutta hoitaa, vielä työskennellä, vielä puuhata ja toimia! -- -- Ja Lovisa heittäytyi Fransin kaulaan: "Frans sinä olet herttasen hyvä ihminen!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin ja niin tultiin Pümpelhageniin. Ei mitään kunniaporttia! Mutta jokaisen sydämessä oli kunniaportti, jonka Jumala taivaassa oli pystyttänyt!

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa kertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään tietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut, jälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä lopuksi:

Luku 47.

Ennenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran katsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana olin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin sieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää Gürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja pastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin maamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin Gottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan, ja -- omituista kyllä! -- meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka minä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä mahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa luonteessa.

Tultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä tartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: "Hm", ajattelin itsekseni, "on sunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman". -- Minä lähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun samassa ääni kuului minun takanani: "Siitä ei mitään apua, herra, siellä ei enää ketään asu".

"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?"

"Hän on kuollut".

"Ja Hawermann?" kysyin minä.

"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin ".

"Onkohan pastori kotona?"

"On, hän on kotona", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän, "hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia".

Minä menin pappilaan ja koputin ovelle.

"Sisään!" kuului kolea ääni.

Minä astuin sisään, mutta -- minulle on paljo tapahtunut mailmassa, jota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut -- mutta tässä ei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui Gottlieb -- hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi; missä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli nyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa; entiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja punertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria oli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset hammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta näytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että hän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta, hän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa työtä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan ruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin suhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa. "Hm!" pakisin minä itsekseni, "se kuuluu kai asiaan täällä".

Kun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin, ja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani. Tapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi kuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja toista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita olen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja kirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat siihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi: "Maamiesajoiltani".

Gottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti häntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen; ja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin -- sillä Fransin tunsin vielä maamiesajoiltani -- sanoi Gottlieb: "Niin, mene vaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian perästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on poissa, hän on jo kimnasisti".

Minä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni mitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla tässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat vaihetelleet.

Vanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut manalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla -- itsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt -- ei! -- Eräänä päivänä tuli kankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin kartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen puutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä tapahtui, ja hän käytti itsensä -- niinkuin sittemmin tiedoksi tuli -- hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja rehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz ja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva Nüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä ja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat saman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki tuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty kaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä puoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta palasi vielä takasin ja sanoi: "Rouva kulta, älkää unhottako minun vanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme? Meillä ei ollut papereita".

Toinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä hetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa tekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken päivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut tehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut mitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli hän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli pudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta; rouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia; Jokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana aamuna oli hän sanonut: "Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle ei kukaan mitään voi tehdä", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän oli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä kuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa päällekirjotukseksi: "Hän kuoli virassaan".

Hänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä miehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan, ja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat, jotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta, ja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä vaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon hän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän on tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja päivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen haudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow -- Frida oli tullut vieraisille -- ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja molemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen haudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen, lausui Hawermann: "Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty töiltään".

Ja nyt tuli Kanasen vuoro -- meidän urhokas Kanasemme! -- Pomukkel oli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut Rostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan, joiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma syöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän ansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä "Polkuhinnaksi!" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, kertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin myynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka tuli aina mahasta asti: "polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!"

Urhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään; mutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät ensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten oli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta vihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein vanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta palvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan siekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän. Tyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan eteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren seisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö parka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän ilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin oikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin ja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta urhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta ei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen istumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä, oikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel pani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä ei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel kertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän parjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta mahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta tuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä hyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt laatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden saada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot kumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden päivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli vankivartia vaimonsa luo ja sanoi: "Wiikka, suuri on erotus niiden molempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri ja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja järkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana istautui".

Malla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa vankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin herroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut; hän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan puotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.

Kun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel kotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä edessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa tapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli istunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin palvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli salaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi milloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.

"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?" kysyi Kananen päivätyöläisen vaimolta.

"Kuusitoista groschenia", kuului vastaus. Kananen sieppasi uuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen ajoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten kolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen tyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään, sanovat he: "Tuolla jossakin syrjässä lepää hän". Ainoastaan Kustaa, joka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen. Hän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan: "Katso, lapseni tuolla lepää äiti".

Minä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt loppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui papinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein illanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin mielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha toi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä ja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet vanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein olivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!

Hawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi, ei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla oli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann erityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin kanssa sisään ovesta -- tietysti sinisessä hännystakissa -- ja ilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori oli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja näitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: "Kaarlo, tällä kertaa olet taas ollut oikeassa -- mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun vintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä ylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt".

Bräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin oli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä; mutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin Hohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja tultuansa takasin, sanoi hän: "Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel on kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja tekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo, että parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva näyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta, Kaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään keksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni. Näethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka etupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun, ja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt tulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä".

Bräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki ihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän taas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut pienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti matkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.

Ja hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja hänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi: "Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?"

"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet minua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista elämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!... Ei! niitä en minä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun sisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava; sillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja sinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja tulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja minun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei ole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla on, kuollakseni".

Ja nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä nuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs vanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä, että hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa viereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta morsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella äänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä rakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: "Sen minä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän".

Yhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina olostaan, keräjäjutusta -- todistuskappaleista -- nuoresta herrasta von Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt pistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja taas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi armaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja ristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta kaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä kiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: "Rouva Nüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina rakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa".

Hawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin kasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: "Kirjotuksessa olin minä kumminkin, sinua etevämpi". Ja sitte oli loppu.

Ja pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa harvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään kuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva, hänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen ajatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva ja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli taivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja hänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona ja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin kauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää mitään "kuolinvirsiä", ei! vaan "ylösnousemisen virsiä".

Kun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan nurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut, näin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista vuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi, näin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka laski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka tepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: "Älkää peuhatko liiaksi!" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen näköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä mitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies, jonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja pakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan ja sanoi nuorelle rouvalle: "Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he vielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat". -- Ja kun minä nurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: "Hyväinen aika, eiköhän se ole...?" -- Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan, ja Frans sanoi: "No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä katsomaan". -- "Paljo terveisiä, armollinen rouva", sanoin minä, "vaimoltani Lovisalta", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.

Ja nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei kestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä punaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja harmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen pieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja huusi yli olkansa: "Minä olen ensimäinen!"

"Niin", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika, "sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä näköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi toreita!"

Ja nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen äitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.

"Tulevatko vanhempanne pian?"

"Tulevat", sanoi vanhin pojista, "he ovat ihan tässä lähellä. Ja isoäiti tulee myös ja rouva von Rambow, hän tuli eilen illalla meille".

"Ah, Frida!" huudahti Lovisa, "sepä on hauskaa!"