Part 61

"Kotona".

"Herra, sitä eivät hevoset kestä".

"Niiden täytyy kestää".

Niin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista, seisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi: "Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle, nyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin sontarattaiden eteen".

Aksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi kirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen oli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina tehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä ei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli muuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan; hänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis ilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan nojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi päätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa sen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen, käsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt, hän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli hänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli! Hän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa nousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä sanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän katsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti vehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu ja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte -- ei! ei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti taas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat vakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin -- hän ei voinut enää luoda silmiänsä muualle -- hän luki kirjeen loppuun, ja siinä seisoi: "minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut Fridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän saantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!" -- "Niin, hukassa!" huudahti Aksel, "hukassa!" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja juoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä lepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa jokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon kanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on sisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä taivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei ollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä ja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun. Rahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän heittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel oli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan kieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi käsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä kysyivät: "Olemmeko tämän ansainneet?" ja hänen kolme sisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin hyypyneisin: "Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!" Ja näiden tyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se hahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen vanha isänsä, ja se sanoi hänelle: "Sinun pitäisi olla minun vanhan huoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä ja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan". -- Tätä ei hän enää kestänyt, hän kavahti pystyyn -- hahmut katosivat --, hän juoksi edes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin edessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka oli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi Reksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä ollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä. Hän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran oli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän koetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta kun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja jonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän hoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä, uskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään heräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä, hän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen pelastaa -- me tulemme sen vielä näkemään -- sillä Jumala johtaa meitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut rukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen edestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän heittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti revolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran palavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon, Jumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli yllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti niistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen mieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: "Sen täytyy tapahtua!" huudahti hän. "Hyvää huomenta, herra von Rambow!" kuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.

Aksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.

"Näin varhain valveilla?" kysyi Sakarias Bräsig, sillä hän se oli, joka istui maahan ruohostoon Akselin viereen. "Aiotteko tekin onkia?" Samassa laski hän kätensä niistinliinan ja revolverin päälle: "Ahaa! Te tahdotte harjotella pistoolilla ampumista. Minäkin olin ennen siinä hyvin taitava, minä ammuin pata- ja herttaässän aina keskeltä puhki". Niin puhein nousi hän seisaalle ja otti revolverin käteensä: "Näettekö pilkkua tuolla kuusessa -- Slang näyttää merkinneen tässä puita kirveellään -- minä pidän vetoa neljä groschenia, sillä enempää en pidä minä milloinkaan" -- pah! pamahti revolveri, mutta kuula ei sattunut pilkkuun -- pah! vielä toistamiseen ja taas turhaan, ja vielä kerran, ja niin ampui hän kaikki kuusi laukausta: "Sitäpä en olisi uskonut! Kaikki harhaan! Sitä en olisi uskonut! Minä olen vedon menettänyt! Tässä ovat ne neljä groschenia. Semmoinen vanha krapelus!" huudahti hän ja viskasi revolverin kauvas Laubanin järveen, "sillä voisivat lapset ja nuoret miehet varomattomuudessaan pian ampua itsensä kuoliaksi".

Akselista tuntui olonsa oudolta: yht'äkkiä asettui hänen vakaisimman, lujimman, epätoivonsa ja kamppailussa tehdyn päätöksensä ja sen pimeän portin väliin, jonka kautta hän tahtoi uskaltaa astua, mitä tavallisin ja, Akselin mielestä, mitä törkein olento, ja siinä se nyt seisoi niin julkeasti ja röyhkeästi, kuin talonpoika markkinoilla, pois tieltä oi sitä voinut sysätä oikealle eikä vasemmalle puolelle. Aksel hypähti myös pystyyn: "Herra...!"

"Herrrra...!" ärjäsi Bräsig takasin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä?"

"Ja mitä _teillä_ täällä on tekemistä?" kysyi Bräsig puolestansa.

"Te olette hävytön narri!" huudahti Aksel.

"Ja te olette vielä suurempi narri!" huudahti Bräsig, "te aiotte mielettömässä tilassa tehdä mitä kauhistavimman teon ja olette unhottaneet kaikki: rouvanne ja lapsenne. Niin! tuommoinen pieni hyppäys vaan, ja niin pääsemme kaikista! Eikö niin? Kumpi on nyt suurempi narri?"

Ja Aksel nojasi kuusta vastaan, toinen käsi sydämellä ja toinen silmillä aurinkoa vastaan, ja hänen, edessänsä seisoi mitä jokapäiväisin ihmisolento, ongenvapa kädessä, ja sulki häneltä kuoleman pimeän portin.

"Näettekös", otti pehtori Bräsig uudestaan puhuaksensa, "jos olisitte tulleet kolmea minutia ennemmin kuin minä" -- ne olivat ne kolme minutia, jotka hän oli viettänyt kynnyksellä rukoillen polvillaan vaimonsa ja lapsensa edestä -- "niin viruisitte nyt tuossa pää puhki hirvittävänä varoituksena, ja kun olisitte tulleet Jumalan tuomioistuimen eteen, niin olisi Jumala sanonut teille: narrien narri! Sinä et tiedä, mitä tänä yönä sinun rakas vaimosi ja pehtori Hawermann ja rouva Nüssler ja pastorin rouva ja Mooses ja muut ovat tehneet, ja jos Herra olisi tuominnut teidän ansion jälkeen, tiedättekö, mihinkä sitte olisitte joutuneet? Helvettiin olisitte joutuneet!"

Aksel otti kätensä pois silmiltänsä ja katseli tuijotteli Bräsigiä: "Mitä? Mitä te sanotte?"

"Että teille on tänä yönä hankittu 31,000 taaleria, ja että Mooses hankkii rahat, ja että teidän orpananne Frans on tullut, ja hän tekee mahdollisesti vielä enemmän. Mutta tehän olette ihan mieletön ihminen, kun annatte Triddelfitzin, sen vintiön, ostaa revolvereita, ampuaksenne päivätyöläisiä, ja sitte hätyytätte niillä omaa henkeänne".

"Frans on täällä? Frans, sanoitte te?"

"Niin, hän on täällä; mutta teidän tähtenne ei hän ole tullut, hän on tullut sentähden, että hän kaikin mokomin tahtoo tehdä Lovisa Hawermannin armolliseksi rouvaksi von Rambowiksi; mutta jos mielitte mailmassa ketään kiittää -- Frans aikoo arvattavasti jotakin tehdä, tehdä mitä vielä puuttuu --. niin menkää sitte rakkaan armollisen rouvanne ja Kaarlo Hawermannin luo ja osottakaa heille kiitollisuuttanne; voitte myöskin käydä Mooseksen luona, ja rouva Nüssleriä ette myöskään saa unhottaa, ettekä pastorin rouvaakaan -- he ovat kaikki olleet hyviä teitä kohtaan tänä yönä".

En ole vielä koskaan aikonut itseäni ampua, enkä tiedä, mimmoinen semmoisen ihmisraukan mieli on, kun hänen ja hänen päätöksensä väliin tunkeuu jokapäiväinen elämä. Minä arvelen, että se mahtaa tuntua hyvin harmittavalta, ikäänkuin oikein väsyneestä, uupuneesta matkamiehestä lasillinen hapanta, lannistunutta olutta -- ja pehtori Bräsig näytti todellakin tänä aamuna hieman äreältä. Mutta kun rakas, ihana ihmiselämä tulee sisään ovesta, ja nuori vaimo, lapsi käsivarrella, kaataa hänelle lasillisen viileätä, raitista viiniä, juo hän lasin pohjaan ja sanoo: "No niin! Nyt voitte kertoa, mitä täällä on tapahtunut". Ja pehtori Bräsig kertoi ja kertoi hyviä uutisia, ja Aksel horjui pois kuusen juurelta ja lankesi vanhuksen kaulaan! "Herra Bräsig! Hyvä herra Bräsig! Onko tämä kaikki totta?"

"Mitä sillä tarkotatte? Luuletteko, että minä tänä pyhänä hetkenä syöttelisin teille valheita?"

Ja Akselia pyörytti se pohjaton juopa, joka oli hänen edessänsä ja johon hän vastikään oli niin rohkeasti kurkistanut, hän hoiperteli taaksepäin ja hänen ympärillänsä alkoi kuulua laulua ja soittoa ilmassa ja maa heijasti ja loisti ja kaikki, mitä hän muuten oli välinpitämättömästi katsellut ja kuullellut, teki nyt häneen valtaavan vaikutuksen, hän peitti silmänsä käsillänsä ja rupesi katkerasti itkemään. Ja pehtori Bräsig seisoi hänen edessänsä ja katseli häntä sääliväisesti, lähestyi häntä lempeästi ja tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä, mutta hyvin vienosti ja sanoi: "Me vaellamme kaikki eksyksissä, ja te olette suureksi osaksi itse syypää onnettomuuteenne; mutta kokonaan ei se ole teidän syynne, sillä miksikä riivasi paholainen teidän äitiänne ja antoi teidän ensin tulla luutnantiksi? Mitä on maanviljeliällä tekemistä luutnantin kanssa? Sehän on ihan samaa, kuin jos kaupungin musikantti David Berger, joka torvellaan on puhaltanut pilalle toisen keuhkonsa, nyt rupeisi papiksi ja saarnaisi, saarnaisi vaan toisella keuhkolla; hän ei sitä kestäisi. Mutta", ja hän kävi nuoren miehen käsivarteen kiini, "menkäämme pois tästä paikasta, niin tulee mielenne paremmaksi".

"Niin, niin!" huudahti Aksel, "te olette oikeassa! Tuosta onnettomasta soturielämästä on kaikki minun onnettomuuteni alkunsa saanut, silloin tein minä ensimäiset velkani ja niistä seurasivat kaikki toiset. Mutta", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui, "mitä sanon minä vaimolleni?"

"Ette mitään", sanoi Bräsig.

"Ei", sanoi Aksel, "minä tein juuri pyhän lupauksen, että tästä lähin aina sanon hänelle totuuden".

"Se tulee teidän tehdäkin", sanoi Bräsig. "Luuletteko todellakin, että nuori armollinen rouva on teiltä suorastaan kysyvä, ettekö tänä aamuna ole aikoneet ampua itseänne? Ja jos te puheessanne joudutte hämille, niin valhettelen minä teidän puolestanne, sitä en minä pane sydämelleni, sillä olisihan hirmuista, että niin hyvän nuoren rouvan koko ikänsä täytyisi vaeltaa mailmassa yhä ajatellen, että mies, jonka hänestä piti huolta pitämän, oli kurjasti aikonut jättää vaimonsa ja lapsensa. Ei!" lisäsi hän lujasti, "sitä ei hänen ole tarvis tietää; sitä ei ole kenenkään tarvis tietää paitsi teidän ja minun. Ja saattepa nähdä, että hän nukkuu vielä, sillä vasta, aamulla voi hän levolle päästä ja hän oli varmaankin hyvin väsynyt".

Niin tulivat he Pümpelhageniin. Daniel Sadenwater oli etehisessä.

"Daniel", sanoi Bräsig, "hankkikaa meille vähän aamiaista, sillä", sanoi hän, kun Daniel oli mennyt, "teidän on vähän vahvistaminen itseänne ruoalla, että tulette toiselle mielelle, sillä tämmöinen tapaus kyselee voimia".

Mutta tällä kertaa oli epätietoista, sanoiko hän tätä muiden tähden vai itsensä tähden, sillä kun aamiainen tuli pöydälle, ei Aksel voinut mitään syödä, mutta Bräsig söi kuin riihentappaja.

Kello kymmenen aikaan tuli Frida huoneesen: "Hyväinen aika, herra pehtori! ja sinä, Aksel?"

"Niin, Frida kulta, minä tulin kotia tänäaamuna", sanoi nuori mies matalalla äänellä.

"Ja nyt et enää matkaa pois, nyt pysyt sinä täällä", sanoi Frida vakavasti. "Ah, Aksel, minulla on sinulle paljo kertomista, paljo hyvää. Mutta kuinka olet sinä tullut herra pehtorin pariin?"

Nyt, arveli Bräsig, on hänen aikansa puuttua asiaan: "Minä olin aamulla vähän onkimassa -- ette mahda panna pahaksenne, että minä panin ongenvapani teidän porstuaanne -- ja siellä tapasin minä herra von Rambowin, joka oli kävelemässä, ja niin katselimme yhdessä hänen nisuansa ja hän kutsui minua aamiaiselle. Mutta armollinen rouva, onpa teillä oivallista makkaraa! Sen valmistamisen olette varmaankin oppineet rouva Nüssleriltä!"

"Ei", sanoi Frida, luomatta kysymykseen mitään suurempaa huomiota, ja katseli Bräsigiä ja Akselia vuorotellen, ikäänkuin olisi hänestä toki kummaa, että Aksel oli kutsunut vanhan pehtorin sisään. "Mutta mitenkäs on tämän laita, herra pehtori...?" kysyi Frida.

Maltappa! arveli Bräsig, nyt puhut itsesi pussiin, nyt on kääntäminen puhe toiselle tolalle, hän keskeytti siis Fridan puheen: "Teidän luvallanne, armollinen rouva, te kutsutte minua vielä aina 'pehtoriksi', pehtori olen ollut; mutta minä olen noussut virassa, tätä nykyä olen oikeuden asessori. -- Yhdestä toiseen!" kääntyi hän Akselia kohden, "miks ette nouda rahoja, jotka teitä varten on oikeuden hallussa Rahnstädtissä?"

"Mitä rahoja?" kysyi Aksel.

"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai jo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?"

"Herranen aika!" huudahti Aksel, "minä olen viime aikoina saanut niin paljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut".

"Minä tunnen sen asian", sanoi Frida, "rouva Nüssler kertoi sen minulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen", ja hän riensi ulos ovesta.

"Nuori herra von Rambow", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi, "siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet emme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan hyväntekiöitä".

"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?"

"Tässä on kirje", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.

Aksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! "Rahaa!" oli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan "rahaa!" Nyt putosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä rahoja? "Oi hyväinen Jumala!" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui ihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, "ei sekään siis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt itseni -- kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!" Niin syöksi hän ulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig pidätti:

"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen voi viihdyttää". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel pyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: "Herra, mitä hullutusta tämä on?"

"Pois tieltä!" huusi Aksel.

"Ei!" sanoi Bräsig, "sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee, että kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?"

"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?" huusi Aksel. "Tuhat kertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! -- ihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut, niin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan ole niitä vastaan ottaminen -- ei! -- minun on _täytymys_ se tehdä, jos elää tahdon. -- Oi, oi!" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa, "miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?"

Niin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig seisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin: "Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena miellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo aateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden osotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos joku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi, niin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille mieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta vaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin edessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte toivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen itsemurhaaja!"

Aksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi; häntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli kurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan penkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen tuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän taas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: "Tulkaa! Tulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea paikkanne", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen nuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä sohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen silmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa, hänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui avonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkin _vapaana_! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti ruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka kulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: "Herra pehtori, kutsutteko minua?"

"En!" ärjäsi Bräsig, "pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista".

Nyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat niistä ulos.

Frans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan ja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin henkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt päätänsä ja sanonut: "Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja; mutta te olette rikas ja parempi on parempi". -- Ja kun asia oli toimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua Hawermannin kanssa, sanoi Frans: "Appi kulta, vartokaapa tässä penkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä seikasta Mooseksen kanssa". -- Ja tultuansa taas Mooseksen luo, sanoi hän: "Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä aamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin..." -- "Taivahan taatto!" huudahti Mooses, "Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?" -- "Että minä nain hänen tyttärensä". Ja vanha juutalainen nousi vaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä kristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: "Abrahamin Jumala siunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun". Ja tuokion ajan kuluttua, sanoi Frans: "Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa minun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään -- erittäinkään Hawermannin -- pidä saada siitä mitään tietää. Juhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria". -- "Mutta kuinka korkean hinnan saan tarjota?" -- "Sen jätän kokonaan teidän valtaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja sitte puhumme likemmin siitä". "No", sanoi Mooses, "tämä on kauppa, tämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa". -- Frans lähti.

Kun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti hän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään tapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian rajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät ja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen väliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää Hawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: "Aksel, rakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä! _Sen_ miehen kohtaat sinä aina".

Ja Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa Fritz Triddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.

Ja Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: "Aksel, tule toiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista".

Ja kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans päänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi Daniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja kun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä tupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja katseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin ja arveli ajatteli itseksensä: "Kummallista! Mikä on elämä, miksi on ihmisen elämä!" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä hautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: "Jospa nyt olisi jotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi vähän levähtää".

Ja hänen toivonsa oli pian toteen käyvä, sillä Daniel tuli ja kutsui häntä, ja kun Bräsig tuli saliin, seisoi Hawermann Akselin kanssa, käsi kädessä, ja Frans hieroi hyppysiään ja katseli ruokia pöydällä ja kävi Bräsigiä vastaan ja sanoi: "Herra pehtori, annetaanpa nyt herkkujen maistua!"

Ja Frida seisoi myöskin joukossa, suu hymyssä ja kasvoilla suloinen tyytyväisyyden loiste, ja lähestyi Bräsigiä ja sanoi: "Herra pehtori -- herra asessori, piti minun sanoa -- kun Pümpelhageniin tulimme, olitte te minun pöytäkumppanini, nyt kun täältä teemme lähtöä, on teidän taas istuminen pöytään minun viereeni".

"Mitä lähtöä?"

"Ahaa, ystävä kulta", sanoi Hawermann, "sinähän olet muuten kaikki tietävinäsi ja huomaat heti asiat; mutta tätä et ole huomannut: herra von Rambow on tehnyt vaihtokaupan Fransin kanssa, herra von Rambow saa Hohen-Selchowin ja Frans Pümpelhagenin".

"Sillä tavoin on asia parhain suoritettu, Kaarlo, ja jos sinä lasketkin pilojasi, etten ole mitään huomannut, niin huomasin minä kumminkin jo niin ja niin monta vuotta sitte, että herra von Rambowista, kun hän vielä oli sinun oppilaasi, oli tuleva jotakin". Ja hän lähestyi Fransia, joka pudisteli oikein miehen tavalla hänen kättänsä.

Päivällisen jälkeen suostuttiin vielä yhdestä ja toisesta, ja jokainen voi nähdä, kuinka hyvällä mielellä Aksel oli, ettei hänen enää ollut mitään tekemistä noiden entisten koronkiskojain kanssa, vaan ainoastaan orpanansa kanssa, ja näin hyvällä mielellä ollessaan suostui hän kaikkiin, siihenkin että hän antaisi kelvollisen pehtorin hoitaa taloutta ja että hän Fransin vakuudeksi antaisi vahvistaa tämän määräyksen laillisesti.

Meidän kertomuksemme rientää nyt pikaisesti loppuansa kohden. Tuskin oli viikko kulunut, kun Mooses sai kaupan tehdyksi ja osti Pomukkelskopilta Gürlitzin kartanon; 192,000 taaleriin nousi sen hinta. Frans kävi asian varteen kiini molemmin käsin ja riensi suoraa päätä rakennusmestari Schulzin luo: "Herra Schulz, voitteko pitää suunne?"

"Enköhän mahda!"