Part 60

"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja hyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies".

"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria".

"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt kahdesta groschenista leiviskältä".

"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen kehottava. -- No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani 7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "te tahdotte viskata pois rahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette säästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! -- Ja kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on tahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on kohdellut teitä kuin koiraa?"

"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me..."

Tähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja oli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää voinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: "Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme joutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös itse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä -- tämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta -- mutta --" tässä huudahti hän ehdottomasti: "nuo raukat sisarukset!"

Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen loppuun".

Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.

"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. -- Onko tämä rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä pois silmistänsä. -- "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".

Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista, lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, _Sakarias Bräsig_, nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".

"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä minä rahat hankin".

Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi nuori herra von Rambow?"

Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.

"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".

"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen naisen kanssa takasin.

Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta ja syvintä sääliväisyyttä.

"Abrahamin Jumala!" puhui Mooses itseksensä, "mikä yö tämä on! He aikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja puristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa ja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun vanhan miehen antavat he istua aamuun asti. -- Neiti Hawermann", sanoi hän ääneensä, "kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän toipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha mies".

Lovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi: "Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!" sillä hänen jolahti kai päähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat juomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen kanssansa kilistelemään: "Teidän terveydeksenne, Mooses!" Mutta siitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt olevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin rouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan kanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja Mooses nousi istuimeltaan ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Minä tahdon ilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu ja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa, jalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen, minä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova mies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin haltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en hanki rahoja, hullu sitä tehköön. -- Kun minä haudataan kirkkotarhaan kuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin eivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen aitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta? Saattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä perikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva Nüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin. -- Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi selässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla, ja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena kauppamiehenä. -- Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni ja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa terveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä, herra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää saarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti Hawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas niin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun tänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä oli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen mies". Nyt lähestyi hän Fridaa: "Hyvää yötä teillekin, armollinen rouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet tämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas hyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette saaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä kyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta".

Hän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: "hyvää yötä!" katsomatta taaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti valkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat ajatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi Kristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset. Kristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella tavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta saattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin, ja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä, lohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: "Hyvää yötä! Kaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja Pümpelhageniin!" ja niin lähtivät he matkoihinsa.

Hawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa ja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut tulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi kimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen tyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja vanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi toki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän rauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat huoneen eteen.

"Ota ohjakset!" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin tutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.

"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?"

"Frans! Herra von Rambow!"

"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?" ja hän lykkäsi vanhuksen takaperin, "eihän vaan mikään onnettomuus ole sattunut?"

"Ei -- Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava".

Ja nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja suuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus, vaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä tuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo suuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat ovea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi nousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen ja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein tietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen puutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja kukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein oli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt vaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja ukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt ohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin kirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä pois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa puutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat muuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen tuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi, joka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo oli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti ja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi kädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää vapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä mikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa valkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa kanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: "Frans!" -- "Lovisa!" eikä kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän ympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä kieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli pehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään iäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät taas takasin maahan: "Rouva Behrens", sanoi hän, "kun minulla oli yht'aikaa kolme morsianta, silloin..."

"Ettekö häpee, Bräsig" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.

"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori Örtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin; mutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään; minä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä näettehän, rouva Behrens", ja hän asettui pastorin rouvan eteen haarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin olisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: "näettehän, rouva Behrens, minä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin valtaojanteessa..."

"Bräsig!" huudahti pastorin rouva.

"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä valhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi: Gottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan samassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä ylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin välillä".

"Niin", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan, "sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni teidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina kantanut sitä povessani".

"Hm", sanoi Bräsig, "vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia minulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet kirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden -- sillä, Kaarlo, sitä et voi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina etevämpi kirjeen kirjoittamisessa -- vai oletteko sitä tallettaneet sentähden, että paperi oli Lovisalta?"

"Molemmista syistä!" huudahti Frans heleästi nauraen, "mutta myöskin niiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin", sanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, "nyt on tuo turha tuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän yhtymistämme esti, kadonnut", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi hänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä sitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.

"Herranen aika", sanoi rouva Behrens vihdoin, "aamu koittaa jo sisään akkunasta".

"Niin, rouva Behrens", sanoi Bräsig, "ja te valvotte koko yökauden, vaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän pitäisi mennä levolle".

"Bräsig on oikeassa", sanoi Hawermann, "ja sinä, Liisa, mene myös levolle".

"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen, "huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman nuoruuteni uudestaan!"

He menivät.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.

"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.

"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä..."

"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun lepoaikani ja yöuneni on mennyt" -- hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen ja katseli ulos ilmaan, -- "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo, pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.

"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt, päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin paljo toimimista -- minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin --, niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne. Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne saavuin -- niin, minä tahdon sen tunnustaa", -- ja hän nauroi hieman -- "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi. Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".

"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te... sinä olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki selvillä".

Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.

Paljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä tahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin siitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa. Mutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma salaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta sisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla hänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa ja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli myös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen kasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti hän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin perästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille, hänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes hän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha Hawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin, joissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin ilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan järven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa Fransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui lehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan oli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä nukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa kirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu rakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. -- Hiljaa helähti puutarhan veräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon ja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä ristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään loiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin hänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan aurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian kirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät sitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. -- Ja hän kumartui maahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei katkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot ovat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta jos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan rinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi puutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui, juoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä hänen poveensa: "Isä, isä kulta!" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea paikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi sydämessä kukostavat maan ruusut.

Luku 46.

Surullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.

Rouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa pudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja kun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli, rouva Nüssler uudestaan: "Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo veljeni panee kyllä asian toimeen". -- Ja niin tuli nuori rouva aamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä illalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi myös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja ystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla, lasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen hiuksiansa ja sanoi: "Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene levolle".

"Armollisin rouva", huudahti Sofi herätessään -- varmaankin suloisista unista sulhasestaan -- "lapsi on levollisesti nukkunut, ainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa".

"Hyvä", sanoi nuori rouva, "mene levolla". Ja kun palvelustyttö oli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä: ei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut noille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät soveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä yönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja tuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien sikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen poskiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja niistä loisti luottamus niin -- niistä loisti voitto!

Nuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat hänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva ja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja selvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän vilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe eräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen. Valo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja tuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista -- semmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt -- tämä kaikki tuli näkyviin hyvin epäselvänä -- ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen lähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi samassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja nukkui.

Frida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli suloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä tuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta sielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle ja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja kuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.

Mutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin tulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä päivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia ja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen kerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain ystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan ja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut kotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja. Niin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä, mutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä ystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa tietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen luona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut rahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa Fransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut viimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka kanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä vastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei ollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut häntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: "Tu l'as voulu, George Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi olet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä puutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole niitä tuonut myötänsä".

Aksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha isänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa kääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä; "Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?"

Tämä masensi Akselin kokonaan -- hänen lankonsa tiesi siis senkin -- hän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.

"Mihinkä?" kysyi kuski.

"Kotia".

"Missä vietämme yötä?"