Part 6

"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!" huudahti kamarineuvos ja kääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, "minulla on jo liiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia".

"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin sovin minä pastorin kanssa asiasta".

"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin maksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin paljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa", ja samassa laahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja kompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen avuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi kamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi häntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön. Täällä viileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa oli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista, sortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän ennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin täytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "minulla olisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans -- te tunnette hänen jo ennakolta -- Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat maatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani -- minun velivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi -- hän tahtoo tulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän hänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän on ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies".

Kyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä parastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.

"Ah", huudahti kamarineuvos, "miksi ei minun oma poikani valinnut samaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani vastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi ruveta sotamieheksi. -- Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha ystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme tunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta katseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen vaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin pelastaa hänen koronkiskojani käsistä -- vaikka itse joutuisinkin niiden kynsiin", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja kolkosti.

Hawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta vielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. "Niin pahasti ei ole kai laita", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, "ja onhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä turnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon".

"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat ja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä kestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!" huudahti hän, ikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa. "Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä perheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen vävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada rahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava, rahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka ylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha ystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka pulasta pääsitte -- älkää panko pahaksi! Te olette olleet ja pysyneet rehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun omaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma".

Niin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli sortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän tuhatta.

"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?" kysyi Hawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.

"Olen", kuului vastaus, "ja minä olen peittelemättä ilmottanut hänelle, missä pulassa tätä nykyä olen".

"Ja mikä oli vastaus?" sanoi Hawermann. "Mutta voinhan arvata: hän kai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi".

"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta jotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän havaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että minä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani rahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen suurimmassa pulassa".

"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon", sanoi Hawermann, "teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä".

"Koronkiskojaanko?" kysyi kamarineuvos. "En sinä ilmoisna ikinä!" huudahti hän. "Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen miehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin hävyttömyyksiä".

"Kenenkä?" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen häntä pistänyt.

"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme", sanoi kamarineuvos ja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen käytöstänsä.

"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka, paksuposkinen mies?"

"On", sanoi kamarineuvos.

"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja _hänen_ kanssansa aiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä pyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa mihinkään asioihin. Te olette minun todistajani, etten minä ole lausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön saattanut; mutta _nyt, kun te_ olette vaarassa, nyt katson minä sen velvollisuudekseni: _se sama_ mies on syypää minun onnettomuuteeni", ja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista, ystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että kamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa tekemistä, hämmästyi.

"Niin", huudahti pehtori, "niin! _se_ mies on kerran ajanut minun pois talostani ja kodistani, _se_ mies on kerran tuottanut minulle ja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet vaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!"

Varoitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä heittää: "Mutta kukapa auttaa?" kysyi hän.

"Mooses!" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.

Kamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui hänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: "Mooses, herra kamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen verran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva".

Kamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän ei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin pehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja hiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa, tekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis ollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos, ja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois personallisuuden tieltä.

Keskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli itsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa naapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti näytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun mutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva olisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä vierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää olisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja viskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Päivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin. Kun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta, ikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi itse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa tunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa kajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on lähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti toiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on tuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa ja pirskotellaan laventelivedellä. Ja kuinka siivottomalta näytti etehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen, mutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla ja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti kuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä uusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien pesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä viehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.

Asuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle, sillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina veti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä lakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun hän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti ylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: "Toden totta, herra kamarineuvos! -- semmoinen kunnia!" ja ärjäsi Taavetille, joka oli käyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän loikoaksensa sohvalla: "Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä? Nouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!" ja kun hän nyt kehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti niin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään antanut kultarahan virua loassa, mutta -- hän tarvitsi sitä välttämättömästi.

Hawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen akkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses huomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos ovesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen vehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa pitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä vuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu -- nimittäin Taavetin läsnäolosta -- laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että sai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.

"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on hyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. -- Enkö ole sitä aina sanonut, herra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on otsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen penniin".

Mutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi hän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän olisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä, että hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi luultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia sittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat piti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen muuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa. Mutta kun _tämä_ nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin olisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen talrikillensa, ja huudahti: "Pömökkelskopin kanssa?" sillä niin äänsi hän sitä nimeä. "Tiedättekö mikä mies hän on?" ja samassa teki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen lihapalan yli olkapäänsä. "Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista! Taavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä, sanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon pesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja, hän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän pani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. _Kaksi suurta kiveä_ pani hän villain joukkoon! Sitte tuli hän noutamaan rahojansa -- hyvä! sanoin minä -- minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa, tein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria, ja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka eivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi vedettyä arpajaislippua -- ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah, sitä mellua, minkä hän nosti! Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3] kanssa -- hän on myöskin mies mokoma!" -- tässä viskasi hän taas kappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä -- "näyttää semmoiselta kuin joku Taavetin rotista -- noin seisovat korvat hänen päässänsä -- tahtoo elää hänkin -- ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista ja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat rikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle prosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse mitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin. Ja tiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja herra Pömökkelskopp ja minä olemme _kolme_ juutalaista, mutta voimme myöskin olla _neljä_, jos te molemmat herrat tahdotte käydä _kolmesta_. Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua koko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte suurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia, antakaa heidän vaan tulla! -- -- Herra kamarineuvos, te saatte rahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te olette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on tunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa".

Rahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää sen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta se on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän hyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä on rahan lainaaminen. Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa velassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja hänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi asianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen oli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia miehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se peräti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai tuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä herätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen tukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän vaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen vettä.

"Herra kamarineuvos", huudahti Mooses, "ehkä saisi olla pieni ryyppy viiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta".

"Ei, vettä! vettä!" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli melkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut oven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa: "Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?"

Ja Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses luki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli käsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun hän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen, tuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden päällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa. Ja Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli ympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos oli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan kokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään ja sanoi: "Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin tähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän täytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon -- kuoleman tapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!"

Kamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen terveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun Hawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen puheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta pastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin rouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli kuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: "Enemmän rahaa! Enemmän rahaa!"

"Tietysti", sanoi Hawermann, "se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta, arentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta voidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen".

"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole vielä kasteltu".

"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti ulos huoneesta.

"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"

"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin tarjota teille vielä enemmän, mutta..."

"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori puheesen, "minä suostun tarjomukseen".

Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta, sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä? Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.

Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.

"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta millaiselta se mies näyttää!"

Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli -- Jumala paratkoon -- tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.

"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".

"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko sama asia".

"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa, olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on raamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini enkä tee mitään -- en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani noita penteleen kärpäsiä -- teenkö minä silloin työtä? Mutta elää pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla, Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä yli sinun turnipsimaasi".

"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".

"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä hienoilla jalkimillaan. -- Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo -- parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären ja herra luutnantin kanssa. -- Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä perintöprinssin kanssa".

"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä sanomaan, "minä menen suoraa tietä".

"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin! Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo -- --"

Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".

"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle: hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt peltoruusuja enkä minä varsoja".

"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte meidän tavallisia ruiskukkia -- mutta" -- keskeytti hän itsensä -- "kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"

Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn palvelusta ryökynälle.

"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin, "se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"

"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee, tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia, unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa kaikenlaista".

"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö", sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".

"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".

Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan, kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko perhana hiiriä tappamaan.