Part 58

"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu, mutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin reformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra, hän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten".

"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?"

"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä sitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme suuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme teitä, että annatte meille sitä varten paperit".

"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?"

"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi. Näettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä -- sieltä he tietysti ajoivat minun pois -- mutta meidän suuriherttua ei ole mikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan mitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää nenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset käteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus".

Niin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat taskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui olemaan: "Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!" ja: "Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!" "Jos suuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet, niin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme varastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan käyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!"

Molemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät kotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota oli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä tapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja pehtori Bräsig sanoi Hawermannille: "Kaarlo, hän ei siis ole voinut välttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen tähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse tuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen kurjassa viheliäisyydessään".

Pomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille ja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen ääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen omaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.

"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että pääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta toinen lääkäri on kohta tuleva".

"Ah, kuinka onnellinen te olette", sanoi Pomukkel.

"Kuinka niin?" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle, "eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa selkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta".

"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä -- minä mies parka! Mitä voin minä tehdä?"

"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte pieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te olette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän kyllä sen seikan suorittaa".

"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni! Pümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he polttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!"

"Tiedättekö mitä?" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli kuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, "te olette oikeassa: myykää; niinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän..."

"Penteleen juutalaisluikari!" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas toiseen asemaan. "Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin voi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä jos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat ja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet siellä itsellenne oikein kaunista sukua".

"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet rahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon, tai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni".

"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta kysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme huonoissa kirjoissa hänen luonansa".

"Kun minä sanon", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku asessorin isä, huoneesen.

"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?" kääntyi hän Slusuhrin puoleen. "Mikä teitä vaivaa?"

"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia! Te olette varmaankin jo kuulleet...?"

"On saanut selkäänsä", sanoi Taavetti, "minä olen todistaja. Hän on kärsinyt väkivaltaa".

"Pitäkää te kirottu suunne kiini!" huusi Slusuhr. "Herra tohtori, minä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin kai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää".

Tohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti hänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä tavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen suurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli ristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut notariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen loiste ja Taavetti hypähti pystyyn: "Taivahan pyhät! Mimmoiselta hän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans: rakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki uuden hännystakkini".

"Lähettäkää räätälille!" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi notariukseen: "Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti todistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!"

Niin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja toi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi paperin ja luki:

'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra Notarius Slusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässä selvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.

Nimi. Lääket. t:ri'.

"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?" puhkesi notarius sanomaan, "mutta se ei ole häntä vahingoittanut? -- Aa, maltappa. Me kohtaamme kai vielä toisemme".

"Hyväinen aika!" huudahti Taavetti, "onhan, toki parempi: se ei ole minua vahingoittanut, kuin: se _on_ minua vahingoittanut".

"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?" sanoi Slusuhr. "Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada kiittää herra pehtoria selkäsaunasta -- pienellä valituskirjalla".

"Älkää unhottako minua, rakas ystävä", sanoi Pomukkelskopp, "te lupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin".

"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä tahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään kirjottamista, Taavetti?"

"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei minulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta", sanoi Taavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.

Luku 44.

Kun ukkosenilma uhkaa. -- Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje Swerinistä. -- Köyhä aatelisneiti. -- "Hän on ruvennut konnaksi!" -- Miksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin maantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. -- Kukkaistee tekee vaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. -- Rouva Nüssler rupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään taikatemppuja.

Haikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin käynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket vierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia ilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän rikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin käsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen miehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli tullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa, ja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi antaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi, saattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan lapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita pilviä kohosi taivaalle.

Päivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri hitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan luikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen vesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan virkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku puuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen tästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi ja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun ilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän toivonutkaan turhaan.

Karoliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan, ikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja laski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi: "Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?"

"Ei, anna olla sytyttämättä".

Karoliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: "Armollisin rouva, te olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa, mutta..."

"Mitä nyt?" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.

"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsä Pomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen".

"Siis kumminkin!" huudahti Frida.

"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada puhutella teitä".

"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?" kysyi Frida ja nousi levollisesti ja kopeasti ylös tuoliltaan.

"Ei, ei, rakas armollisin rouva", huudahti Karoliina ja heittäytyi maahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha isäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän lapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua, hän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä teihin on heillä luottamusta".

"Missä on Triddelfitz?"

"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä eivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa mitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa".

"Tule!" sanoi Frida ja meni ulos.

"Mitä te tahdotte?" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan ovesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.

Nikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: "Armollinen rouva, me tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki yksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet, mutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja herra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä hän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden ajattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä tahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä siihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta emme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä".

"Niin", puuttui Päsel puheesen, "ja viime vuonna, jolloin oli nälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva, minun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita, joista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään odottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet! Mistä pitää minun sitte elää?"

"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä, enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua. Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä työtä".

"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä, herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra Triddelfitzillä ennen oli tapana".

"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.

"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".

"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".

"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".

Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi: "Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa -- tavalla tai toisella" -- lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on muutos tapahtuva".

"Se onkin yhdentekevä".

"Sitte onkin asia oikeassa".

"Me kiitämme suuresti".

"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva".

Niin menivät he tiehensä.

Frida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia lenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.

"Niin", sanoi hän, "Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja luvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?" ja hänen mieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli maalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa pakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa kanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli naapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät; hän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan takasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän taas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä vaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa, uupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman ystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa seisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä aatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole kannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän rupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala itse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä suloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin huolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen ohitsensa, ja aatelismies sanoo: "Hän on köyhä", ja porvari sanoo: "Hän on ylpeä". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä sylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.

Karoliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti kirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei tahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi päällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina oli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje putosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.

"Pane kirje herran kirjotuspöydälle", sanoi hän palveluspiialle. Karoliina meni.

Hänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja ne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset kirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta -- ah! -- tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:

Rakas sisar!

Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee, että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin mieltä. Mutta -- minä en tiedä mitään muuta neuvoa -- meitä pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo muitakin toimia -- sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut kaikenlaista kiusaa -- ja sentähden luulen tekeväni oikein, että käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät, että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me ennen saaneet olimme -- se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me olisimme tulleet niilläkin toimeen -- mutta hän lupasi lähettää meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen. Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä, että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli, herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia, että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut, että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin, mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: -- ja me sanoimmekin sen hänelle -- Fidelia hyvin kiivastuneena -- silloin sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla tavallansa: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan", jonka kuultoansa Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko, että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn, kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi. Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina uneksimme ja jossa me -- ah! -- näimme herttaisen isämme eroavan näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä. Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. -- Voi hyvin, Frida, anna anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje; minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia sanoja. Elonaikana näemme toisemme.

_Albertina von Rambow_.

Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.

Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" -- Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle oli kirjotettu: "Konna!" -- Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! -- Apua! apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan, nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.

Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:

"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"

Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta; nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.

"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel, "sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"

"Anna minun mennä!"

"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.

"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!

"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja kysyi: "Mihinkä?"