Part 57

Isä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa veljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut enää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili ruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin mokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen: hän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti mielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin, kanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden "Minä myös" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden suudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen henkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! -- "Herra Schulz", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, "eiköhän ruoka ja juoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä".

Mutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan; vallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää, porvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa, toisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi hyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli Pomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui Mallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti; tosin oli värjäri "Minä myös" asettunut rouvansa kanssa kahden kartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli, niinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin kappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän puolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille plakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut kahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä semmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan viikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori Gottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä autti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät sopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä vastapäätä, "nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te Süssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä".

Ja herra Schulz lähestyi Süssmannia: "Onko teillä nuottikirjat muassanne?"

"Kyllä vaan".

"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!"

Ja herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyi David Bergeriä ja kysyi häneltä: "Herra Berger tunnetteko nuottia Schillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?"

"Kyllä vaan", sanoi Berger.

"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!"

Ja yht'äkkiä kajahti kautta salin: "Ilo, suihke jumalien!" mutta yhä väheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi vaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet kulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: "Teitä, miljoonat, ma halaan -- kuolkoon valheen sikiö!"

Tämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. "Valheen sikiö?" Ei, tämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä, mutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä, Bräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin pahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti istuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa ja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.

"Herra pehtori", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz Bräsigille, "numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti tekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista politiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi saada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte te ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään muutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa".

"_Sitäkö_ hän sanoo?" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös nurkastaan.

"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat".

"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?"

"Niin, siellä hän istuu".

"Tulkaa muassa, herra Schulz".

Bräsig oli pahoillaan -- niinkuin jo sanonut olen -- hän oli kovin pahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli ihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä oli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi heittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää taivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä päälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan ystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. "Tulkaa, herra Schulz", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi salin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa. Hattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero 3:een.

Täällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri eräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä vaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi joukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli Bräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa, milloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi aavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella kiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.

"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?" huusi Bräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi ikäänkuin elämään hänen kädessänsä: "Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja -- mäiskis! -- mätkähti myhkyräsauva notariuksen lapaluiden väliin.

"Herra Jesus!"

"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja taas teki myhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen sauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia ajatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä vallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo sanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan ei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi Taavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: "Suokaa anteeksi, herra pehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?"

"On", huusi Bräsig, "te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys paras veljeys".

"Ulos! ulos!" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja veti Taavetin näkyviin.

"Hyvät herrat", huusi Slusuhr, "te olette todistajani, kuinka minua on kohdeltu, minä valitan oikeudessa".

"Minä en ole mitään nähnyt", sanoi eräs.

"Minä en tiedä mitään", sanoi eräs toinen.

"Minä katselin ulos akkunasta", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli pilkkopimeä.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig, "te olette minun todistajani, että minä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti selkään", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti kotia.

Se kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi salissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei se tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat jo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat myös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla oli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz melkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen kanssansa vielä _yhden_, yhden _ainoan_ kerran ympäri salia.

Pomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta oikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva; hän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen luullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti surullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan hajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin nuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän syrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi, että hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen, mutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan oikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista, joita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu, vai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli hänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä, että hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi luovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui sohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas Kanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä oli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt lujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja kun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen, sanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: "Poku, etkö aio kutsua ystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi jonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi, voithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi reformiyhtiöstä".

Ja tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi meidän ystävämme kotia.

Luku 43.

Päivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen osottaa taas suurta urhollisuutta. -- Herra Süssmann tulee paalista ja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää hyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä -- Rührdanz ja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti ja herra notarius pitävät salaista neuvoa. -- Notarius antaa tutkia ruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.

Ihminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy; erinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee kyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen neuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo isäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin päivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu alkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.

"Lapseni", sanoi Rührdanz, "mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua, mutta kaikki säädyllisesti!"

"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!" huusi Willgaus. "Onko hän ollut säädyllinen meitä kohtaan?"

"Ei haita mitään", sanoi Rührdanz, "me emme saa pilata oikeuttamme. Näethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme suuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus ja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?' ja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja hosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä. soveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?"

"Niin", sanoi ukko Brinkmann, "Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme hänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin rettelöihin emme tahdo sekaantua".

Se ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset ja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja sanoi: "Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme. Jolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan minä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa".

"Niin, ystäväni", huusi eräs toinen vaimo, "meidän täytyy, meidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa -- niin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti minua kärsivällisyyteen -- mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä kärsivällinen?"

"Jokkum Smidt", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, "juokseppa mäelle katsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain mamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!"

"Kummi", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, "eikö meidän tule ilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon siitä".

"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei ymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin, jospa vanha pastori vielä eläisi!"

"Nyt tulevat", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.

"No, ken alkaa puheen?" kysyi Willgaus. "Kyllä minä hevoset seisatan".

"Rührdanz tietysti", kuului kautta joukon.

"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?" sanoi Rührdanz. Kaikki olivat nyt hiljaa.

Kuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon veräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin suupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: "Juha Jokkum, seisata tässä tuokio aikaa".

Pomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän väen seisovan edessänsä: "Mitä tämä on?"

Rührdanz -- ja hänen kerallansa koko ryhmä -- lähestyi vaunuin ovea ja sanoi: "Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää voi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne isännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä kohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja semmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis kärsiä".

"Te rosvot! Te lurjukset!" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville, mikä heidän tarkotuksensa oli. "Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää väkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?"

"Ei, sitä emme aio", sanoi ukko Brinkmann, "me aiomme vaan saattaa teidän yli rajan".

"Juha Jokkum!" huusi Pomukkelskopp, "aja päis! Lyö ruoskalla joukkoon!"

"Juha Jokkum", sanoi Willgaus, "niin kohta kuin sinä liikautat ruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! -- Niin! Kas niin!" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.

Salla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas kuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin, estääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli häiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä eikä hiiskahtanut sanaakaan.

"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!" huusi Pomukkelskopp.

"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia, ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän pitää tehdä".

"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.

"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti. Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on vieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille. Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".

"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin -- oikein juhlamarsissa.

Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen, hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".

"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni joukosta.

Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä, hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata päätä jäniksen poikana.

"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö häntä toki käpälille!"

Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.

"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun..."

"Seis!" huusi Rührdanz, "ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni, sillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä on sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen suuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs kuinka eukko sinua matkalla on pidellyt".

Kananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla lähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin perästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin Rahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.

Pehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli ajatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei ensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla päällä ja tohisi torueli puodissaan: "Senkin tolvana! Vetelys! Maltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan, hänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin. Herra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin tiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä yli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi hänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.

"Huomenta, patruuna, patrooni!" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli puodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä, sillitynnyrin reunalle: "Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen, L...", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut sanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa, töyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista rasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen. Herra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini johonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy kohisi koskena ulos tapinreiästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, "minun öljyni, minun öljyni!" hän hellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen tapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä riemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja juopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt Süssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän tempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.

"Herranen aika! Minun etikkani!" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä etusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan vangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli tilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. "Patruuna! Kurzinen!" -- mäiskis! -- "Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!" -- mäiskis, mäiskis! -- "Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!" -- mäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä, pani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan kyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.

"_Auttakaa_!" huusi Kurz, "_auttakaa! auttakaa_!" Mutta hänen väkensä ei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä parsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisi Kurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut".

"Auttakaa!" huusi Kurz.

"Jumala nähköön", sanoi Bräsig, "mitä melua, te pidätte jo aamulla varhain kello seitsemältä?"

"Hävytön konna!"

"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?"

"Kelvoton heittiö!"

"Te olette raakalainen!"

"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä".

"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!"

"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä tarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia".

"Se on toista se", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja heilutteli jalkojansa, "mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?"

Kurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.

"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus muistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt, saavat aina rangaistusta kärsiä".

"Minä pyydän..."

"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla, sillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa niin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista. Tahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette enää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten kortteihin?"

"Herran Jestan, lupaan, lupaan!"

"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän", ja niin puhein toi hän Kurzille hanat.

Tuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta, ikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa. Bräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan, nähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin. "Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?"

"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois isäntämme".

Bräsig ravisteli päätänsä: "Nyt olette tehneet tyhmän työn!" ja hän seurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin taloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä ja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät pormestarin puheille.

"Niin, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "nyt toimme hänen tänne".

"Kenen?"

"Meidän isäntämme Pomukkelskopin".

"Mitä? Mitä tämä on?"

"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme".

"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?"

"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari".

"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?"

"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin pidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin..."

Mutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja pyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari vei perheen huoneisinsa.

"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!" voivotteli Pomukkelskopp. "Herra pormestari te tiedätte, että minä aina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan".

"Kopp, etkö häpee?" huudahti Kananen.

"Ei", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli herra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, "sitä ette ole olleet. Te tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te tiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan luovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian kanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen puutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain, sokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi..."

"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun nyt tekeminen?"

"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä syntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain loppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän kanssansa".

Niin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden levottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt tyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt oli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että olivat oikealla tiellä.

"Ei, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "takasin emme häntä ota; käyköön miten tahansa".

"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia voi talla teille hyvin turmiolliseksi".

"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on, niin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me häntä vastaan".

"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin ihmisten viekotella itseänne".