Part 56

Sunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla varhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa ja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään syviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja tuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta mihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan oli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin suuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan aavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin epävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta, joka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä oli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että pieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun, sitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään sanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt matkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä, jotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta, sillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe ja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini ja puheli itseksensä: "Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät kumminkaan voi estää huonetta raukeemasta". Ja kun hän akkunasta näki Fritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan, antoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: "Ja tuosta nyt riippuu koko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt Hawermannin koulua. -- Niin, Hawermann! Hawermann!" huudahti hän ja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen lumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään hetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin menneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan yhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät väisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä samaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja huutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? -- Ja mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä eivät peikot välitä -- mitä huolii peikko rakkaudesta:

Hänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja ilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. -- Eihän herra ollut kotona, sanoi Frida. -- Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta herra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella armollista rouvaa.

"Minä tulen heti", sanoi Frida.

Sitä ei hän muuten suinkaan olisi sanonut, jollei hän tätä nykyä olisi tahtonut päästä ahdistavista ajatuksistaan, sillä hän inhosi sydämestänsä Pomukkelskoppia, mutta Pomukkelskopp oli kumminkin ihminen, jolla oli liha ja luu, hän ei ollut mikään valju peikko. Mutta Frida ei kuitenkaan olisi tätä tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mikä häntä odotti. Pomukkel oli edeltäpäin, ja vielä tänä aamuna, pitänyt neuvoa Taavetin ja Slusuhrin kanssa ja he olivat tulleet siihen päätökseen, että olisi paras, että Pomukkel ostaisi kartanon kaikessa hiljaisuudessa Akselilta, "sillä", sanoi Pomukkelskopp, "jos kartano tulee huutokaupalla myytäväksi, niin nousee sen hinta liian korkeaksi. Ah, se nousee liian korkeaksi; ah, silloin tulevat toiset aatelismiehet -- heitä löytyy joitakuita, joilla on paljo rahaa -- he eivät heitä toisiansa -- he istuvat kiini toisissaan kuin takkiaiset -- he voivat maksaa ja maksavat hänen velkansa, jos niiksi tulee, tai ostavat kartanon hänelle takasin".

"Sen kyllä jättävät tekemättä", sanoi Slusuhr. "Ei, ei!" huudahti Pomukkel, "jos minä voisin ostaa kartanon kenenkään tietämättä, se olisi paras. Hän on pehmennyt, pehmennyt kuin mädännyt omena, ja minä tunnen hänen, hän ei kurkista milloinkaan yli aidan, hän tarttuu aina vaan lähimpään oksaan, ja jos minä tarjoon hänelle sen verran rahaa, että hän pääsee veloistansa, ja annan hänelle vielä vähän lisäksi, niin käy hän onkeen".

"Te unhotatte vaan yhden seikan", sanoi notarius, "rouva on myös talossa".

"Ah, rouva ei tiedä siitä mitään", sanoi Mukkel. "Se on teidän onnenne, muuten ette olisi niin pitkälle tulleet. Hän loi minuun -- nimittäin silloin kuin noista varastetuista rahoista juttu oli -- semmoisen katseen, etten sitä ikipäivinäni unhota".

"No", sanoi Taavetti, "mitäpä siitä? Hän on nainen -- ei semmoinen nainen kuin rouva Pomukkelskopp, joka on kamalan viisas nainen -- vaan hän on aatelisnainen, hän tietää paljo, hän ei tiedä mitään, hän ei tiedä yhtäkään mitään. Jos herra on pehmennyt, niin pitää rouvankin pehmentyä".

Taavetin ajatus hyväksyttiin: niin, jos tuolle rouva raukalle nyt isku iskulta ilmotettiin kaikki, niin oli hän kyllä pehmenevä, niin ei tullut hän vastustelemaan kauppaa, ja nyt päätettiin, että Pomukkelskopp oli rynnäkön alottava, ja molemmat toiset seuraisivat perästä, vielä tänä aamuna: Aksel ei ollut kotona, sen he tiesivät.

Kun nuori rouva von Rambow tuli saliin Pomukkelskopin luo, oli Pomukkel niin lempeän ja sääliväisen näköinen, kuin olisi hän Jumalan pappi, joka oli tullut lohduttamaan rakastetun äitinsä kuolemaa surevaa nuorta rouvaa, hän kurotti niin sydämellisesti molemmat kätensä Fridalle vastaan, ikäänkuin tahtoisi hän pusertaa hänen kättänsä oikein hartaasti. Mutta kun Frida ei tarjonnut hänelle kättä, laski hän molemmat kätensä ristiin ja katseli Fridaa molemmilla rasvasta kiiluvilla silmillään niin isällisesti kuin krokotiili, joka juuri aikoo ruveta itkemään.

Hän oli tullut, sanoi hän, vanhana ystävänä! uskollisena naapurina ja oli tahtonut puhutella herra von Rambowia; asia oli kiireinen, hyvin kiireinen, ja koska nuori herra ei ollut kotona, oli hänen välttämättömästi puhuminen armollisen rouvan kanssa. Olisi kurjaa kurjempi, jos ei hän naapurina tahtoisi auttaa, kun semmoinen onnettomuus oli tulossa, että Pümpelhagen oli myytävä julkisella huutokaupalla enimmän tarjoovalle.

Frida säikähti ja sanoi: "Pümpelhagen myytävä?"

Ja nyt näytti Pomukkelskopp todellakin niin onnettomalta, viattomalta kuin äiti, joka nukkuessaan on maannut lapsensa kuoliaksi: "Ah hyväinen Jumala!" huudahti hän vastaukseksi, "mitä tuhoja minä olen tehnyt! Minä luulin että armollinen rouva jo tiesi..."

"Minä en tiedä mitään", sanoi Frida kalpeana, mutta lujana, ja katseli tuota vanhaa kettua, juuri kuin tahtoisi hän katsoa hänen läpitsensä: "Minä en tiedä mitään, mutta minä toivon saavani kaikki tietää. Miksikä tulee Pümpelhagen myytäväksi?"

"Armollinen rouva", sanoi herra kartanonomistaja ja väänteli itseään sinne tänne, "suuret velat..."

"Kenelle on minun mieheni velkaa?"

"Minä luulen, monelle".

"Teillekin?"

Ja nyt näytti siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sydämessä auennut se sulku, joka vuosikausia oli pitänyt hänen ihmisrakkauttansa suljettuna; nyt voihan antaa sen tulvana valua yli Pümpelhagenin kartanon. Niin, sanoi hän, hänellä oli myös saatavaa; mutta ne rahat, jotka hän aikanansa oli antanut, oli hän antanut ystävyydestä, ja niin saisivat ne olla vieläkin. Hän oli tänään tullut vaan tänne, antamaan herra von Rambowille hyvää neuvoa, kuinka asiaa voitaisiin kiertää ja vääntää niin, että nuori herra pääsisi pulastansa. Sen verran kuin hän tiesi, vaati Mooses myymistä, ja jos hänen suunsa saataisiin tukituksi, niin voisi asia taas selvetä. Ja lähtöä tehdessään pudisteli hän vielä päätään ja vilkutti silmää, ikäänkuin olisi hänen väkisin täytynyt hillitä kyyneleitänsä, ja sanoi: että jos hän sen olisi tietänyt, että asia oli pidettävä armolliselle rouvalle salassa, olisi hän ennen antanut repäistä kielensä ulos suustansa, kuin olisi siitä eläväistä sanaa hiiskahtanut.

Jos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala viekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin, mutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja pelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi maanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka tähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta hänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen onnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos vapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin päivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja hänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen, ja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa juuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi hänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä, kamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa; silloin oli Hawermann auttanut -- missä oli nyt Hawermann? Samojen puiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun Aksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon -- missä oli nyt hänen kopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä puut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi tuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin tieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään, seisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.

Slusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen, jota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin apina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius lähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi kumartaen, oliko armollinen herra kotona. -- Hän oli matkalla, sanoi Frida.

"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella", sanoi Taavetti.

Slusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini. Ääneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: "Niin, armollinen rouva, meidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella".

"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee herra von Rambow kotia;" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta notarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:

"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von Rambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää häntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me tunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa Pümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän kuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi tahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle. Tämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen asianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa".

Tämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti heidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen hämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään kaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.

"Armollinen rouva", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden hämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli nypistellyt, "ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta taaleria -- korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat ne kahdeksaan tuhanteen --, herra Pomukkelskopilla on saatavaa kahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä -- meillä on heidän rätinkinsä muassamme -- noin kolmetuhatta -- sitte on vielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta -- minä en tarkoin tiedä kellä -- luullakseni Israelilla Swerinissä. -- Jos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja liinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria, kenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos sitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään huolia ja voitte elää kuin kreivinna".

Frida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen kumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän jaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos mailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee jalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas mieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden ja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan viileä lepo, kirkkotarhan lepo.

"Pois hän menee kuin ruhtinatar!" sanoi Taavetti.

"Te pöllöpää, te!" sanoi Slusuhr. "Milloinkaan en enää rupee semmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin".

"No, mutta", sanoi Taavetti, "emmekö tehneet samalla tavalla talonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?"

"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet, ettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika? Tahdoimme hänen lannistaa -- juu perunia! -- kangistaneet olemme hänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut kaikkiin; mutta", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin kuullaksi, "löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita todellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi".

Kun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt sai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän suureen hätään: "Herranen aika, kuinka on se mahdollista!" sanoi hän Taavetille, "kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin arkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä kutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen vastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin hyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa rouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano myydään huutokaupalla".

"Ja sitte te ostatte sen", sanoi Slusuhr. "Ei, ei! Se nousee liian korkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset sattuvat niin somasti rajatusten!"

Näin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten veijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli ryhdyttävä.

Eräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri Rührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän vaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti, vaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. "No, mitäpä sanot sinä, veikkonen?"

"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on ihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?"

"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta hyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa meillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin..."

"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!" huudahti eräs kookas, roteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, "kun illalla tulette kaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä, mutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö minun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen päivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset ovat tuoneet".

"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita", sanoi ukko Brinkmann.

"Niin kyllä", sanoi Willgaus, "mutta pelosta, vaan ei hyvästä tahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva kädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme hänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori nyt tiehesi!"

"Mitä?" huusi Kapphingstin vaimo, "ja sen vietävän eukon, joka melkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan tähden, hänenkö aiotte tänne jättää?"

"Ja mamselit", huusi eräs nuori vaimo, "jotka meitä kiusasivat, kun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse valkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta jotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne jäädä?"

"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.

"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa alaikäisiä lapsia vastaan!"

"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja, Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".

"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".

"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on kyllä vielä olemassa".

Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.

"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan lopun".

"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa, niin eivät ne suinkaan ole kauniita".

Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä; mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset _porvaripaalit_. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.

Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin, juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa veljestyä.

Grammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty, porvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä, pari aatelismiestä poikinensa -- rouvat eivät olleet mukaan tulleet, he olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret olivat matkoilla -- lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät tulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä, sillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva ja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja Kurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä, mutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin mennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin pahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen rakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi ei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille ja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa tanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja oli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä olisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli vanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä oli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana. Pieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata, ettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä Grammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja lauloi: "Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani", ja niin edespäin.

Rehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla oli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan, ne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta, karkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt kaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi mamseljeesiä -- niinkuin värjäri "Minä myös" sanoi -- ja herra Süssmann säesti korkealla äänellä: "Allons enfants de la partie!"

Alussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen kokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä puolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset nuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa kaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja vallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä porvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla Pomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi häntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja nyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli jotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi, tanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella ei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla, vaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski nyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivät _ylhäiset naiset_ tahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei ollut _ylhäisten herrainkaan_ tarvis tanssia heidän naistensa kanssa, he eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden iloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka tähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä, sillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: "Wiikka, tanssippa vielä vaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!" ja: "Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!" ja: "Stiina, vielä yksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!" Niin torueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin huomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui sentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja nuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on hyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä muusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä kinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä käsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi ja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli pitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan reformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää kieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!