Part 55

Rudolf oli todellakin kaunis sulhanen. Hänen reipasta, iloista luontoansa vallitsi tänään hiljainen vakaisuus, jonka tähden hänen hilpeytensä ei nyt tullut näkyviin, ainoastaan se luja päätös, että hän kaikissa elämän vaiheissa kelpo miehenä raivaisi tiensä, loisti hänen ruskeista silmistänsä. Hän oli todellakin kaunis sulhanen, sillä milloinka on mies kauniimpi, kuin juuri silloin, kun hän rohkeana ja täynnä toivoa lähtee vakaiseen taisteluun? Ken voi moittia hänen vanhaa äitiänsä, että hän nyt lähestyi poikaansa, suuteli häntä ja silitteli hänen ruskeita kiehkuroitansa ja veti salaisesti hännystakin hihasta näkyviin hänen rannikkaansa, että ihmiset toki sen huomaisivat?

Ja Miina sitte! Miina näytti valkeassa atlaskapuvussaan ja myrttiseppele päässään niin somalta kuin äsken vereksine lehtineen puusta poimittu omena, joka viruu kirkkaalla hopeatarjottimella. Ulkonäöltään oli hän raitis ja viileä, kuin terve hedelmä, mutta sisällä sydämessä hehkui tuli. Ja rouva Nüssler itki nyyhkytti hiljaa nenäliinaansa ja sanoi Bräsigille: "Minä en voi sille mitään, hän on minun viimeiseni, nuorimpani".

Ja Bräsig katseli häntä ystävällisesti ja vastasi: "Rouva Nüssler, älkää olko millännekään! Kyllä se pian haihtuu;" ja hän meni suorastaan Lovisa Hawermannin luo, kumarsi ja sanoi: "Neitiseni, jos suvaitsette, nyt olisi aika". Muuten oli hänen tapansa sanoa vaan: "Lovisa", mutta tänään oli hän nuodemies ja hänen täytyi semmoisena seurata muiden tapaa. Ja Fritz Triddelfitz lähestyi pikku asessoria, sillä he molemmat olivat toisena nuodeparina, ja Kurz ja rehtori Baldrian asettuivat sulhasen opastajina molemmin puolin Rudolfia, ja kun Jokkumia jonkun aikaa oli sysäilty sinne tänne, sai hän vihdoin paikkansa Miinan viereen ja toisella puolella seisoi Hawermann morsiamen toisena oppaana. Ja joukko lähti liikkeelle Schulzin taidetemppeliin, jossa Gottlieb seisoi valkeaksi ja vihreäksi verhotun alttarin takana ja alotti Liinan vihkimyspuheen.

Minä tiedän kyllä, ettei vihkimys kotona enää kelpaa, että vihkimisen pitää tapahtua kirkossa, ja minulla ei olekkaan mitään sitä vastaan, koska minä itsekin olen vihitty kirkossa, sillä minun vaimoni on syntyänsä papintytär, hänelle ei muu tapa siis olisi sopinutkaan; mutta yhdessä kohdassa oli ennen laita parempi kuin tätä nykyä, kun nimittäin vihkimystoimi oli loppunut, ei nuorten naisten silloin ollut tarvis lentää punasiksi häpeästä, eikä puolikasvuisten tyttöjen juosta äiteiltänsä kysymään: "Äiti, mitä tämä merkitsee: Kivulla pitää sinun..." ja äitien ei ollut tarvis keskeyttää heidän puhettansa ja tukkia heidän suutansa: "Hiljan! hiljan! Sen olet kyllä vielä aikanasi tietävä!" -- Ja mitkään raa'at roistot eivät seisoneet silloin nuorten tyttöjen takana ja ilkkuneet niinkuin nyt, niin että lapsiraukat eivät tiedä, mihinkä silmänsä luovat, ja tämä kaikki tapahtuu vaan sentähden, että nämä sanat sattumalta ovat raamatussa. Yhtä hyvin voisivat nuoret papit lukea morsiusparille Salomon korkiaa veisua, sillä onhan sekin raamatussa. Minä luulen, että jos meidän herramme Kristus taas ilmaantuisi, hänen tulisi sääli lasten viattomuutta ja hän ajaisi monen pois temppelistänsä. Semmoista opettamaan on huonoin, raainkin äiti paljoa parempi pappi kuin nuori kandidaatti, joka on suorittanut tutkintonsa ja pitänyt tulosaarnansa ja joka hauskan ylioppilaselämän perästä tuota pikaa on saanut kristillisen mielialan ja lihavan kirkkoherran paikan.

No, niinkuin sanottu, siihen aikaan ei mikään pyhä konsistoriumi vielä ollut keksinyt semmoisia vihkimyspuheita Meklenpurissa ja vanhat tavat olivat vielä voimassa ja lapset vihittiin vielä samalla lajilla kuin vanhemmat oli vihitty. Nyt on tässäkin muutos tapahtunut, niinkuin Kristian Schult sanoi, suistaissaan ruunaansa häntäpuolelta; mutta Gottlieb ei vielä mitään siitä tietänyt, ja jos hän jotakin siitä, olisi tietänytkin ja olisi tahtonut suistaa ruumansa uuden muodin mukaan, ei Liina sitä olisi suvainnut, Liina oli valittu vaimo; hän ei olisi suvainnut, että hänen puolisonsa olisi häpäissyt itsensä noiden rikasten, möhömahaisten ja tyhmäin Nüsslerein ja Rahnstädtin kauppapalveliain ja seminaristien nähden! hän ei olisi sallinut että mikään pyhä konsistoriumi olisi pilannut hänen kaksoissisarensa kauneimman elämän juhlan, vaikka hän muuten kyllä oli yhtä harras papinrouva kuin joku toinenkin, lukuun ottamatta rouva Behrensiä, jolla tässä oli etusija.

Niin vaipuivat siis molemmat kaksoisomenat vihkimyksen jälkeen täydellisesti onnellisina toinen toisensa syliin, ja Rudolf halasi heitä molempia yhtä haavaa ja rouva Nüssler seisoi vähän syrjempänä ja katseli nenäliinansa takaa, pää kallellaan, ikäänkuin kuulisi hän ylhäältä korkeudesta jotakin -- kenties enkelein laulua -- ja kun nyt nuo pöyhkeät, rikkaat Nüsslerit tunkivat likemmäksi onnittelemaan, seisoi Nuori-Jokkum keskellä joukkoa ja kumarteli joka taholle, ikäänkuin viettäisi hän tänään omaa hääpäiväänsä toistamiseen: "Setä Ludvig, minun oma Miinani on hän! Orpana Wilhelm, meidän pikku opettajatar on hän! Täti Sofi, mitäpä sille voi tehdä?" -- Ja nämä sukulaiset, tunkivat nyt esille, miehet kirjavissa liiveissään, joissa kultaiset kellonvitjat killuivat suoraan poikin mahoja, ja naiset ihan täydelliset kukkaisruukut päässä myssyjen päällä ja muutamien silmistä vuosi vettä, juuri kuin olisi noita pään päällä olevia ruukkuja liiaksi kasteltu. Ja Jokkumin miespuoliset ja naispuoliset sukulaiset suutelivat vuorotellen Rudolfia ja Miinaa, ikäänkuin merkiksi että he nyt tulivat jäseniksi heidän rikkaasen, paksuun ja pöyhkeään veljeskuntaansa; mutta tästä Kurz vihdoin suuttui silmittömästi, kun hän ei päässyt uuden miniänsä luo, ja hänen vanha kelpo vaimonsa piti tällä kertaa hänen puoltansa, koska ei edes hänkään voinut päästä omaa poikaansa halailemaan. Myöskin Rahnstädtin tanssiat tunkivat päis ja tekivät nojojaan ja raapaisivat jalkojaan nuoren parin ympärillä, ja mitäpä muuta he voivatkaan tehdä, suudella eivät he saaneet, se oli selvä seikka; ja tämän ryhmän keskellä seisoi Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa, pitkänä ja soikkana, ei nuodemiehenä, ei, vaan kaikkein komentajana, ja hänen takanansa seisoi rehtorin seminaristi lyhyessä häntyrissään ja mustissa pummulisukissaan ja matki tarkoin kaikkia temppuja, mitä Fritz edellä teki pitkässä häntyrissään ja mustissa, silkkisukissaan. Hän oli Fritzin luonnollinen varjo, semmoisena kuin se on puolipäivän aikaan, lyhimpänä ollessaan.

Ihan syrjässä muista seisoi vielä kaksi paria yhdessä; he eivät tulleet esille, sillä heillä oli vielä kyllin tekemistä keskenänsä, eikä heillä ollut mitään kiirettäkään; nämä kaksi paria olivat Hawermann Lovisan kanssa ja pehtori Bräsig pastorin rouvan kanssa. Ja Lovisa oli kallistanut päänsä isänsä rintaa vasten ja katseli häntä silmiin, ikäänkuin olisi hän kauvan ollut sairaana ja olisi nyt ensimäisen kerran kannettu tautivuoteelta ulos Jumalan raittiisen ilmaan, ja sinisestä taivaasta loisteli uutta elontoivoa hänen sydämeensä, ja Hawermannin kasvot näyttivät todellakin niin rauhallisen onnellisilta, että sininen taivas ja aurinko ja kuu ja tähdet kaikki voivat kuvastua niillä ja kaste ja sade voi niistä maahan langeta ja ihmisiä virvottaa, ilahuttaa ja valaista. Ja ihan lähellä tätä paria seisoi Sakarias Bräsig ja oli laskenut kätensä pienen pyöreän pastorin rouvan uumille ja kohottanut silmäkarvansa korkealle ja purskutti nenäänsä ja sanoi: "Minun pikku Miinaseni! Minun ristilapseni! Kuinka onnellinen hän on!" ja joka kerta kuin joku noista vanhoista möhömahaisista Nüsslereistä antoi suudelman Miinalle, kallistui hän pastorin rouvaa kohden ja suuteli häntä, korvataksensa tälle vanhalle papin rouvalle, mitä nuo paksukärsäiset Nüsslerit vanhan totutun muodin mukaan mitä maallisimmalla tavalla Miinaa vastaan rikkoivat. Pastorin rouva suvaitsi hänen suuteloitansa, mitään pahaa ajattelematta; mutta kun täti Sofi, joka ennen aikoinaan oli ollut hyvin kaunis ja jonkinlainen Venus Nüsslerein joukossa, antaa moksahutti Rudolfille kolme suudelmaa perästysten, hämmästyi pastorin rouva, kun Bräsig taas kaikessa ystävyydessä kurotti suutansa, ja sanoi: "Bräsig, etteköhän ensinkään häpee? Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?"

Ja Bräsig peräytyi taaksepäin, sanoen: "Rouva kulta, älkää panko pahaksenne, minä olin kokonani tunteitteni vallassa", ja hän vei pastorin rouvan Hawermannin luo ja sanoi: "Kaarlo, sinä harjotat oman käden oikeutta! Lovisa on minun nuodeneitini, sillä minä olen naimaton mies, pastorin rouva ja sinä olette molemmat leskiä, ja se sopii paremmin".

Miina oli tarttunut Rudolfinsa käteen, ja nähdessänsä vanhimpain ja parhaimpain ystäväinsä seisovan vähän syrjempänä, oli hän jo useat erät yrittänyt rynnätä Nüsslerein rikkaita, paksuja ja pöhöisiä hietasäkkejä ja seminaristein ja puotimiehien puista paalutusta vastaan, pääsemättä kuitenkaan läpitse, mutta kun hänen vasta vihitty aviomiehensä havaitsi hänen turhat yrityksensä, astui tämä itse rintamaan, sysäsi hietasäkin numero 1, nimittäin tuon rikkaan setä Ludvigin, ja hietasäkin numero 2, tuon kokkapuheisen Wilhelmin, syrjään, tarttui pisimmän paalutuksen, itse Fritz Triddelfitzin, kylkiluihin kiini ja siirsi hänet varovasti toiseen paikkaan, asetti siivosti hänen varjonsa, seminaristin, hänen viereensä ja kun hän tällä tavalla oli raivannut tien auki, vei hän pienen vastavihityn vaimonsa niiden luoksi, jotka kukkaisruukkujen ja kirjavain liivien ja kultaisten kellonvitjojen sijasta onnittelivat heitä suulla ja sydämellä. Ja kun rouva Nüssler oli päässyt lähelle lapsiansa ja heitä vuorotellen oli sydämellensä pusertanut, pyyhkäisi Rudolf kyynelet pois silmistänsä ja sanoi: "Menkäämme vähän kävelemään puutarhaan, saadaksemme olla yksinämme". -- Ja rakennusmestari Schulz, joka sattui olemaan lähellä ja tämän kuuli, sanoi: "Niin, ulos! ulos! Kaikki ulos! Täällä on ruokapöytä valmistettava!" ja alkoi lykkiä ja nyhjiä rikkaita Nüsslereitä ikäänkuin pölkkejä ja sahatukkeja edellänsä.

Ja kun meidän seuramme -- minä sanon tahallani meidän -- kävi tuon tunnetun lehtimajan ohitse viittasi Bräsig kirsikkapuuhun ja sanoi: "Munaseni, tämä puu on koko sinun elämällesi oleva jonkinlainen todistuskappale ja tunnusmerkki, sillä sen suojassa sai sinun vastaisuutesi onni alkunsa, ja koska nyt puhumme tunnusmerkeistä, niin noudappa minulle taas sininen kukka, tuolla kasvaa yksi niitä". Ja kun Miina juoksi sitä noutamaan, sanoi pehtori Bräsig: "Rudolf, oletteko yhä pitäneet silloisen sinisen kukan mielessänne?" Ja kun Rudolf sanoi sen tehneensä, katseli Bräsig hänen kirkkaisin silmiinsä, ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin ja lausui: "Minä uskon teitä!" ja kun Miina tuli takasin kukkanen kädessä, sanoi Bräsig: "Kiitoksia, Miina kulta! Minä tahdon sen sijasta heti antaa sinulle häälahjan", ja hän veti ruskean hännystakkinsa povitaskusta näkyviin vanhan, pöhöisen lompakon, selaili vanhoja maito- ja viljarätinkejä, joita hän siellä talletti, ja veti vihdoin eräästä syrjäisestä lompakon sopesta esille kuivettuneen kukkasen ja sanoi: "Näetkös, kiltti ristilapseni, tämä on sama kukka, jonka minulle silloin annoit", ja hän piti äsken poimittua tuoretta hukkaa vanhan rinnalla, "ja jos vuosien kuluttua Rudolf saattaa antaa sinulle tämän uuden kukkasen samoilla kirkkailla silmillä, silloin voit sinä sanoa: minä olen ollut onnellinen vaimo. Muuta mitään en minä sano. Ja muuta mitään ei minulla olekkaan annettavaa, ei mitään!" ja samassa oli hän jo siirtynyt pois heidän seurastansa ja he kuulivat vaan vielä etäältä: "Ei muuta mitään, kuin tämä todistus -- Rudolfin todistus!" Ja kun seura hänen taas kohtasi, kävi hän sisarensa tyttären Lotan kanssa, jotka molemmat miellyttelivät ja kiittelivät häntä, ettei hän milloinkaan ollut unohtanut eikä hylännyt heitä.

Nyt tuli rouva Nüssler seuraan: "Lapsikullat, tulkaa nyt, nyt on kaikki valmisna. Mutta älkää panko pahaksi: Jokkumin sukulaiset ovat kuitenkin arvoisimmat, enkä minä voi loukata Jokkumia -- hän on kumminkin isäntä talossa -- heidän täytyy istua lähinnä morsiusparia, sitä ei voi auttaa. Kurz ja hänen rouvansa istuvat tietysti heidän keskellänsä, sillä heillä, niinkuin te, rouva Behrens, sanotte, on lähin oikeus siihen; ja Gottliebin ja Liinan on myös istuminen joukossa, edellinen pappina ja jälkimäinen kaksoissisarena, ja Jokkumin myöskin, sillä hän tietysti kuuluu sukulaisten joukkoon. Mutta me, rouva Behrens, Kaarlo, Lovisa ja te, Bräsig, me istumme toiseen päähän, ja häät tulevat olemaan iloiset".

"Hyvä juttu!" sanoi Bräsig, "mutta missä istuu puotimies Süssmann, minun on vielä puhuminen hänen kanssansa meidän veljeyspaalistamme".

"Ah, hyväinen Jumala! Se vaivanen istuu meidän perätuvassa, hän tahtoi näyttää Triddelfitzille muutamia tanssitemppuja ja kompastui, ja samassa ratkesi hänen verhonsa, ja Kristianin oli noutaminen hänelle Jokkumin siniset housut, mutta siinä pukimessa ei hän tahdo päivällä tulla näkyviin, hän toivoo, ettei vaihtoa huomata illalla kynttilän valossa". "Ja hänkö rupee tanssin johtajaksi!" sanoi Bräsig ja meni meidän seuran kanssa saliin.

Ja nyt alkoi atrioiminen, ja taidetemppelissä juoksivat rouva Nüsslerin kauniit palvelustytöt punasine poskineen, nauhamyssyineen ja valkeine esiliinoineen edestakasin ja hyörivät, pyörivät kuin hyrrät, sillä semmoisia palkkapalvelioita kuin nyt kuluneessa mustassa hännystakissa, likainen valkea huivi kaulassa ja valkeat pummulihanskat kädessä, ja sormenpäät rasvassa, ei siihen aikaan vielä ollut muotina; ja paksut Nüsslerit istuivat pöydässä ja söivät mässäsivät, ikäänkuin asuisi joku franskalainen muonakomsarjus vuodelta 1812 heidän mahassaan ja kokoilisi ruokavaroja kokonaista armeijaa varten, joka on marsiva Venäjää vastaan. Kun hakkeluspaistista olivat päässeet, kävivät he putinkiin käsiksi, ja kun putinki oli liiviin köntätty, käytiin kyhkyispaistin ja parsan kimppuun, ja he kummastelivat suuresti, etteivät kyhkyset Meklenpurissa olleet niin suuria kuin hanhet, ja moittivat luojaa, ettei parsajuuri ollut kasvanut yhtä paksuksi kuin humalariuku. Ja kun paisti tuotiin pöydälle, nousi orpana Wilhelm, Nüssler-suvun pilanpuhuja, seisoalle, kilisti lasia, huusi kolme kertaa korkealla äänellä "Hiljan!" kautta salin, kohotti lasinsa, korkealle ja lausui: "Vanhan kenraalin Knusemongin[21] terveydeksi, joka on ollut ja on vieläkin mainio sankari!" ja samassa tähtäsi hän katseensa nuoreen pariin ja vilkutti vasenta silmäänsä Miinalle ja oikeata Rudolfille. Ja setä Ludvig -- ymmärtäkää minua oikein: _rikas_ setä Ludvig -- nousi vartavasten sentähden pystyyn ja sanoi: "Wilhelm, sinä olet kumminkin perhana mieheksi!"

Ja Bräsig sanoi pastorin rouvalle: "Rouva Behrens, minä tiedän, ettette suvaitse reformia; mutta, reformiyhtiön kokkapuheiden laskia on sukkelampi!"

Ja rouva Nüssler istui kuin kuumilla hiilillä, sillä hän pelkäsi yhä, että Jokkumikin rupeisi nyt puhumaan; mutta Jokkum hillitsi itsensä, hänen puheensa eivät tarkottaneet koko seuraa, vaan ainoastaan lähimpiä naapureita, ja niiden sisältö oli tähän, suuntaan: "Wilhelm, täytä toki Ludvigin lasi. Ludvig, täytä toki Wilhelmin lasi".

Ja kun nyt sjampanja tuotiin pöydälle, tarkastelivat paksut Nüsslerit yhä vaan pullojen etikettejä, ja sanoivat semmoista sorttia olevan heidänkin kellarissaan, ja Fritz Triddelfitz ja puotimiehet ja seminaristit joivat kuin miehet lasin lasin perästä, etteivät takapajulle jäisi, ja hääjoukon vasempi kylki, jossa tanssiat olivat, joutui semmoiseen hurmaukseen, että pikku asessori sanoi näiden keveäin joukkoin komentajalle, Fritz Triddelfitzille, että jos hän pitkitti tällä tavalla, oli hänen taistelun alkaessa siirtyminen pois, ja kun Fritz juuri alkoi ruveta tätä vastaan väittämään, veti eräs odottamaton tapaus hänen ja koko seuran huomion puoleensa. Niin, ajatelkaapa vaan, mitä kummia asioita toisinaan järjettömän luontokappaleen päähän voi pöllähtää! Sulttaani, Jokkumin Sulttaani, meidän vanha tuttavamme Sulttaani ilmaantui yht'äkkiä, vihreä seppele päässä ja toinen hännässä -- kuski Kristian oli juhlan kunniaksi hänet niillä koristanut -- alttarille, jossa Gottlieb ja Liina olivat toimittaneet vihkimisen, ja pisti arvoisan itsevaltiasnaamansa avioparin väliin ja nuoleskeli vuorotellen Miinaa, vuorotellen Rudolfia kielellänsä ja siveli heitä hännällään kasvoihin. Ja tehtyänsä tämän, istahti tämä vanha lukki levollisesti alttarille ja näytti olevan hyvin tyytyväinen näihin menoihin. Jokkum kavahti pystyyn: "Sulttaani, etkö sinä häpeä? Suori heti alas sieltä!"

Mutta nyt nousi Bräsig ja huusi: "Jokkum, niinkö sinä kohtelet tässä juhlallisessa tilassa parhainta ystävääsi?" ja hän kääntyi pastori Gottliebiin ja sanoi: "Herra pastori, antakaa Sulttaanin olla! Jos tämä luontokappale tällä kristillisellä alttarilla ilmottaa rakkautensa, niin tietää hän sen, vaikk'emme sitä tiedä. Ja Sulttaani on viisas koira! Minä tiedän sen, sillä kun minä ylhäällä kirsikkapuussa tulin näkemään tämän rakkauden alun, tuli hän tuntemaan sen samassa tilaisuudessa, sillä hän makasi lehtimajassa penkin alla. Herra pastori, Sulttaani on myös, niin sanoakseni, todistaja, sillä hän oli tässä, kun nämä nuoret kihlasivat toinen toisensa".

Gottlieb kävi kalpeaksi tämän kauhean ajatuksen kuullessansa, mutta nuhdesaarnaa ei hän tällä kertaa päässyt pitämään, sillä hänen ympärillänsä kuului rähinää ja sähinää kuin mehiläispesässä, sillä tästä syntyi nyt kova meteli ja kaikki rupesivat nyhjimään tuoleja ja pöytiä -- "ulos! ulos!" huusi rakennusmestari -- ja sälistelivät vateja ja talrikkeja, ja rehtorin pieni seminaristi paiskasi tässä häiriössä kokonaisen koson rouva Nüsslerin porsliinitalrikkeja lattialle, niin että sirpaleet lensivät pitkin salia, ja seisoi nyt urostyötänsä katsellen ja haparoi liivintaskustansa aarteita, joita ei siellä kumminkaan ollut, ja kun rouva Nüssler kävi ohitse ja näki tämän turmion, punastui seminaristi kauttaaltaan ja sanoi tahtovansa tämän vahingon mielellään maksaa, vaikka hänellä tätä nykyä ei ollut niin paljon rahaa mitassansa. Ja rouva Nüssler taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi: "Ah joutavia! Mutta rangaista teitä pitää!" ja tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Bräsigin sisarentyttären Lotan luo ja sanoi "Te saatte suorittaa minun talrikkini tanssimalla tämän kanssa tämän illan". Ja seminaristi maksoi rehellisesti velkansa.

Ja nyt alkoi tanssi. Ensiksi tanssittiin poloneesia. Fritz Triddelfitz oli johtaja sillä herra Süssmann ei ollut vielä näkyvissä, ja mitenkä uljaasti hän toimitti tehtävänsä! Läpi salin, läpi puutarhan, läpi kyökin ja etehisen ja asunhuoneen ja makaushuoneen, ja takasin läpi puutarhan ja salin kulki jono, niin että Jokkumin paksut sukulaiset kokonaan hengästyivät, ja Bräsig huusi hänelle: eikö hän aikonut ottaa, vielä tunkiotakin mukaansa? Ja Jokkum Nüssler tanssi joukossa, itse kolmantena, toisella puolella täti Sofi, toisella puolella Sulttaani, ja täti Sofin kukkaisruukun ja Sulttaanin seppeleiden välissä näytti hän kuin helmi kullankoristeissa tahi kuin aasi kahden heinätukun välissä. Ja kun poloneesi oli loppunut, alotti David Berger vitkallista valssia johon etäältä vastasi sukkelan polkan sävelet, sillä rouva Nüssler oli toimittanut niin, että väki myös sai tanssia, maitopuodissa nimittäin, ja siellä istui nyt vanha silmäpuoli Hartloff ja nikkari Wichmann ja kankuri Rührdanz ja kaikki muut, ja Hartloff oli kaatanut toisille kelpo ryypyt ja oli sanonut heille, etteivät he saaneet kavastella, mokomalle kaupungin musikantille he kyllä vertoja vetivät, ja nyt vinguttivat he viulujansa henkensä edestä, ja kuski Kristian täytteli ehtimiseen laseja. Ja kun ilo nousi ylimmilleen tuli Rudolf ja Miina maitopuotiin, ja Miina tanssi kuski Kristianin kanssa, ja Rudolf kyökkipiian kanssa ja renkivouti huusi "Eläköön!" nuorelle parille ja Hartloff vingutti viuluansa samassa niin vimmatusti, ettei Rührdanz huilullansa voinut häntä ensinkään seurata, vaan jäi hyvän taipaleen taaksepäin.

Kun morsiuspari oli mennyt, seisoi kuski Kristian kyökkipiian kanssa oven takana ja keskusteli hänen kanssansa: "Dortha, mitä pitää tehdä, se pitää tehdä!"

"No, Kristian, mikä sinun on?"

"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii toisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he voivat sen pahaksi panna".

Ja Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta jos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin kanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän puolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä voitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja Bräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät. Niin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama -- kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset ja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo, että hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen ruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?

Niin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä riemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet hauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä tiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja ja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja tanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä turvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan kompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut luvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi lukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin säästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig häntä muutamilla taalereilla auttaisi -- eikö hän sitte voisi kosia tätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset silmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa liehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan, että ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann, ja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä alapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.

Niin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet keijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger ja muut soittoniekat lähtivät kotia -- vanhukset olivat jo aikaa menneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli jokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja jokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä olivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden täytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.

Luku 42.

Kun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä auttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina enkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on sentähden julkisella huutokaupalla myytävä. -- Toiset ihmiset pitävät myös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti. Pomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja verensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä esi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan kuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa pistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.