Part 54

"Hiljan, rouva kulta! Missään ojanteessa eivät he istuneet, he seisoivat salkopapujen seassa, ja vaimonpuoli oli varmaankin kiivennyt yli aidan puutarhaan, koska hän ei ollut käynyt kartanon kautta. Kählertska kutsui nyt ilkeässä kateudessaan teurastaja Krügerin vaimon saapuville, ja nyt näkivät molemmat, kuinka kankuri ja hänen entinen vaimonsa katosivat pavunsalkojen taa ja kuinka vähän ajan kuluttua vaimonpuoli kiipesi yli aidan ja kuinka kankuri varovasti kävi puutarhan käytävälle, jonka perästä molemmat matamit hiljaa hiipivät pois. Niin pitkälle olimme nyt tulleet, ja totta se oli, sillä teurastajan vaimo oli sen vannonut. -- Silloin sanoi herra pormestari, että jos Kählertska vaan saataisiin puhumaan, tietäisi hän vielä enemmänkin. Silloin sanoin minä: herra pormestari, jospa koetettaisiin naisellista mustasukkaisuutta! Mutta mitenkä? sanoi hän. Herra pormestari, sanoin minä, minä tunnen semmoiset seikat siltä ajalta, kun minulla oli kolme morsianta yhtä aikaa; mustasukkaisuus on hyvin ilkeänluontoinen, se ei tunne armoa, ei sääliä. Antakaapa minun toimia. -- Ja kun nyt Kählertska taas tuli oikeuden eteen, sanoin minä vaan noin umpimähkään: No, jos ei kankuri voikaan naida ketä hyvänsä ilman pitkittä mutkitta, erotetun vaimonsa voi hän kumminkin heti paikalla naida. -- Ja pormestari ymmärsi minun yskäni ja sanoi: niin, jos hän niin tahtoo, on pyhä konsistoriumi heti antava hänelle luvan siihen. -- Mutta nyt joutui Kählertska haltioihinsa ja tokaisi sanoa: jos niiksi oli tuleva, niin oli hän myös kaikki ilmaiseva, kankuri oli tuonut rahoja tullessaan puutarhasta, sillä sitä ennemmin ei hänellä ollut mitään rahoja kaapissaan, mutta perästäpäin oli hänellä niitä siellä koko joukko, paljaita Tanskan Kultarahoja. -- Näettehän, nyt oli Kählertska itse mennyt paulaan, sillä hän myönsi, että hän väärällä avaimella oli käynyt toisten ihmisten kaapissa. Herra pormestari käski viedä hänet pois ja pistää hänet vankeuteen; niin oli meillä nyt kolme koreata lintua häkissä. -- Kun kankuri taas tuli oikeuden eteen ja uudestaan valhetteli, kuinka hän oli rahat saanut, ja sanoi teurastajan vaimolle suoraan vasten silmiä, ettei hänen erotettu vaimonsa ollut hänen kanssansa puutarhassa ollut, silloin kilpistyi teurastajan vaimokin ja sanoi nähneensä naaraan ei ainoastaan puutarhassa vaan vielä hänen kinttunsakin, kun hän yli aidan kiipesi -- älkää panko pahaksi, rouva kulta -- mutta ne ovat hänen oma sanansa. Ja niin tuomittiin kankuri saamaan kymmenen paria selkäänsä, sillä meillä -- Jumalan kiitos -- on selkäsauna vielä julkeiden valheitten rangaistuksena ja pormestari torui häntä kovilla sanoilla, että hän oli mestari ja oli sysättävä pois ammatistaan; mutta luuletteko, että hän tunnusti? Hän ei tunnustanut. Mutta niin pian kuin hän kolme ensimäistä paria oli selkäänsä saanut, lankesi hän polvillensa, joka minusta näytti niin ilkeältä, että käännyin poispäin, ja nyt sanoi hän tahtovansa kaikki tunnustaa, ja sen hän tekikin, sillä hän itse ei ollut rahoja varastanut, vaan vaimo oli sen tehnyt. Vaimo oli nimittäin tempaissut mustan paketin päivätyöläisen Hegelin povitaskusta, kun hän tunnottomassa tilassa makasi maantiellä, ja oli kätkenyt paketin metsään sammalien ja risujen alle ja oli tallettanut sitä siellä kaksi vuotta. Joka kerta, kun hän meni metsään risuja kokoelemaan, otti hän aina kätköstänsä pari kultarahaa, jotka hän sai vaihdetuksi vanhain juutalaisakkain avulla. -- Kurzin puodissa oli hän myös käynyt. Ja niin tapasi hän noin puolitoista vuotta takaperin kankurin ja kysyi häneltä, eiköhän kävisi laatuun, että he uudestaan menisivät naimisiin, sillä hän ei ollut enää köyhä, hänellä oli jotakin ja hän lahjotti kankurille kultarahan. Mutta kankuri ei vielä tahtonut tuumaan suostua sillä hän oli siihen aikaan rakastunut Kählertskaan -- aatelkaapa, rouva kulta: _Kählertskaan_! Minulle saataisiin tarjota Kählertska hopeatarjottimella, minä en rakastuisi sittenkään häneen. -- Mutta kultarahan otti kankuri vastaan ja hänen rupesi tekemään mielensä niitä vielä enemmän, ja vaimo antoikin hänen niitä saada, kunnes kankurissa rupesi vanha rakkaus vaimoonsa heräämään uudestaan, niin ettei hän enää välittänyt mitään Kählertskasta. Ja sitte näytti vaimo entiselle miehellensä koko aarteensa, ja he pitivät sitä kätkössä milloin missäkin, kunnes he viimein tänä kesänä sälyttivät sen lippaasen ja kankuri viskasi mustan vakstuukin teurastajan tunkiolle, ja aarteen kaivoivat he yhdessä puutarhaan. Ja me menimme kankurin kanssa puutarhaan ja löysimme perunamaasta tuhat neljä sataa taaleria. Aatelkaapa: tuhat neljä sataa taaleria perunamaasta! Noilla muilla rahoilla olivat he ostaneet huonekaluja".

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "pormestari ja te mahdatte olla kamalan viisaita miehiä, koska te semmoista olette selville saaneet!"

"Sitä me olemmekin, rouva kulta", sanoi pehtori Bräsig tyynesti.

"Mutta vaimo sitte?" huudahti pastorin rouva, "olihan hän lähimmästi syyllinen".

"Niin aina, rouva kulta, siitä syntyi nyt hyvin hauska asia, sillä herra pormestari oli kätkenyt lippaan ja rahat vanhan hattunsa alle ja kun kankurin vaimo tuotiin hänen miehensä lässäollessa oikeuden eteen ja vielä kerran varotettiin puhumaan totuutta ja hän uudestaan valhetteli, silloin kohotti pormestari hattuansa ja sanoi: No, se onkin yhdentekevää, onhan meillä kumminkin rahat. -- Näettehän, kun vaimo nyt havaitsi lippaan, syöksi hän kuin riivattu kankurin kimppuun ja silmänräpäyksessä repi hän hänen kasvonsa rikki paljailla kynsillään, ja huusi: senkin vietävän nauta! Minä tahdoin tehdä hänet onnelliseksi ja nyt tekee hän minut onnettomaksi! -- Rouva kulta, rakkaus on vielä hullumpi kuin mustasukkaisuus. Tätä ei Kählertska milloinkaan olisi tehnyt! -- Mutta, hyvä rouva, minä pelkään, että kalat jähtyvät".

"Aa, Bräsig, kuinka semmoinen asia voi teidän mieleenne johtua! Mutta minun on meneminen ylös; Hawermannin luo, minun on hänelle sanominen..."

"Että te suuresti iloitsette hänen viattomuudestansa", sanoi Bräsig ja veti pastorin rouvan hiljaa taas takasin sohvalle. "Hänen luoksensa on teidän, tietysti meneminen, mutta myöhempään. Sillä näettehän, minä luulen että Hawermannilla on vähäsen pakisemista Jumalan kanssa ja Lovisa on häntä siinä toimessa auttava, ja se onkin hyvä, se, mutta myöskin kylläksi; sillä rouva kulta -- pastorin rouvana, te sen kyllä tiedätte -- meidän Herramme on hyvin, mustasukkainen, ja kun hän haastelee kiitollisen ihmissielun kanssa, silloin ei hän suvaitse, että muita naisia sekaantuu heidän väliinsä, hän vetäytyy siinä tapauksessa pois, ja missä äsken vallitsi Jumalan pyhä kirkkaus, siinä tulee nyt näkyviin inhimillinen kurjuus".

Pastorin pieni rouva katseli Bräsigiä ällistyen ja puhkesi vihdoin sanomaan: "Hyväinen Jumala, Bräsig! minä olen aina pitänyt teitä paatuneena pakanana ja te olette kumminkin kristitty!"

"Sitä en tiedä, rouva kulta; se ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mutta sen tiedän, että sen mitä tässä asiassa heikoilla voimillani tehnyt olen, en ole sitä tehnyt kristittynä, vaan asessorina rikosasiain oikeudessa. -- Mutta, rouva kulta, meidän syömisestämme ei kai enää mitään synny, minun ei olekkaan nälkä, minusta tuntuu kaikki täällä niin ahtaalta. Hyvästi, hyvä rouva! Minun täytyy mennä vähän raittiisen ilmaan!"

Luku 41.

Taidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset housut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan luomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen taalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä tuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. -- Uudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista myssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen kukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja maitopuoti soitannollisessa kiistassa.

Perjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli tullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi sitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla oli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta ei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja laudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan petoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta, sillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi keltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta salia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi oli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei olisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä pitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali oli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta ja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien valmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut häntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja liitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät niin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti jokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä kynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon aikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa, verhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi, mutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret olivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti hieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet housut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli hyvässä kunnossa.

"Äiti", huusi hän vaimollensa, "tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle enää tehdä?"

"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen aika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!"

Hän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä, tammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä valkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: "On kaikki toimitettava, rouva Nüssler!" Ja kun rouva Nüssler katseli tarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä, Bräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja talikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin pyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti voi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun tämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat valmistuksia ja Bräsig sanoi: "Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin joku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi yötä".

Ja Jokkum sanoi: "Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta tämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas maahan"!

"Sehän olisi julma teko!" sanoi rakennusmestari, "sillä nuo kuusi ortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä asua".

Ja seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra Schulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä, se tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa krinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla ja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta hyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista oli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen tynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa sääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli hautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset tulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu luonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri vahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit silmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen, ikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös uupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle heikolla äänellä: "Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä niin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo". Kuinka toisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan kukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä ja virkkavat toinen toisillensa: "Yhä edelleen vaan! Meidän teräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu tulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan, olemme virkut ja sirot!" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi muuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla ja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat sydämetkin!

Bräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden kutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen oli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia, tanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja jos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku kämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig, sillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä voi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta, oli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki sukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta siellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig, täällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm -- "minun oikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan", sanoi Jokkum, "kun syömään ja juomaan ruvetaan" -- ja täällä täti Diina, täti Stiina, täti Miina, täti Liina ja Riina. "Ja täti Sofi tulee myös", sanoi Jokkum, "hän oli aikoinaan valittu vaimo".

"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa", muistutti Bräsig.

Ja kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin kartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin ympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä viitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu -- sillä niin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut mitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat, eivät kirjottaneet -- sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: "Hyvin vankkaa rotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan Jokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa puolesta".

Bräsig meni "taidetemppeliin", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista rakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin olutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi hän: "Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta saattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä sukulaisillansa".

"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä", sanoi herra Schulz, "koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia ovat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!"

Ja Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei sentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä "_vihreä_" hännystakki, sillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin kanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. -- Yht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman "kummituksen" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen ajamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä istuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi hän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken, ainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin Etupommerin perällä.

"Herranen aika!" huudahti Bräsig, "minun oma sisareni! Ja Lotta hänen kanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!" huudahti hän ja riensi kyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi: "Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette..."

Samassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa puvussa; mutta molemmat olivat he _kauniita, ihmeen kauniita_! Vanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja kiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä ja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja teeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät nämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden ainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.

"Täällä! Täällä!" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita sukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja sanoi: "Tässä hän on; kiittäkää häntä!"

Ja kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas kääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri, pantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon, oli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien välistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja niisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa kanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.

Mutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin rouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat Nüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig Nüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä mahansa pohjasta: "Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta uudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö", ja hän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan, "tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria".

"Siinä ei kylliksi", muistutti setä Kristian.

Tämä tietysti harmitti Kurzia, mutta hän maltti kuitenkin mielensä; mutta kun setä Ludvig kysyi häneltä: "Oletteko milloinkaan elämässänne nähneet näin paljon rikkaita miehiä yhtä aikaa koossa?" silloin puhkesi Kurz kiukuissaan sanomaan: "En! Enkä myöskään niin paljo pöllöpäitä!" ja kääntyi poispäin, ja hänen rouvansa, joka tämän kuuli, lähestyi häntä ja, sanoi: "Kurz, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Sinä alotat jaaritella täällä taas kansanvallasta; olisi paras, että menisit heti levolle".

Sitä ei Kurz kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta Nüsslereitä kammoi hän koko illan kuin ruttoa.

Ja pastori Gottlieb tuli Liinan kanssa, ja he näyttivät molemmat, heidän ikäänsä katsoen, hyvin kunnianarvoisilta, sillä heidän piti molempain toimittaa vihkimys. Älköön kenkään ymmärtäkö minua, väärin! Minä en tarkota, että Liina itse oli vihkivä, sitä en tarkota! Mutta hän oli tämän ainoan kerran elämässänsä sekaantunut Gottliebin toimiin ja, oli tarkastellut ja muutellut Gottliebin vihkimyspuhetta, mutta niin, että Gottlieb sanoi, ettei se enää ollut mikään kristityn papin puhe, vaan perheellinen, puhe; mutta Liina pysyi lujana, hän Miinan kaksoissisarena tiesi parhaiten, mikä hänen sisarensa sydäntä liikutti, ja Gottlieb sai tyytyä siihen.

Ja sitte tuli Hawermann pastorin rouvan ja Lovisan ja pikku asessorin kanssa ajaen lasivaunuilla, sillä rouva Behrens oli sanonut: muuten ei tule asiasta mitään. Hän oli kerran suuren surun tähden jäänyt pois häistä, joita pidettiin rouva Nüsslerin luona, nyt hän tahtoi suuressa ilossaan korvata tämän vahingon ja oli puristanut Hawermannin ja Lovisan ja pikku asessorin kättä ja sanonut: "Eikö niin? Me olemme tänään kaikki iloisia". Ja semmoisina saapuivat he Reksowiinkin, jossa Hawermann tapasi Bräsigin sisaren, jonka hän monta vuotta takaperin oli tuntenut, eikä viipynyt kauvan, niin istui Hawermann hänen vieressänsä ja haasteli hänen kanssansa entisistä ajoista ja joka kolmas sana oli aina "Sakarias"; ja Lovisa ja pikku asessori pitivät Lottaa, välissänsä ja joka kolmas sana oli aina "setä Bräsig".

Ja nyt tulivat suuret kukilla ja seppeleillä koristetut elovankkurit. Neljä hevosta oli niitä vetämässä ja kuski Kristian ratsasti ajajana etumaisen hevosen selässä, uudet, keltaset, pukinnahkaiset housut jalassa, ruoska punasilla ja sinisillä nauhoilla koristettuna ja hattu ruususeppeleellä, joka näytti melkein siltä, kuin tahtoisi tämä vanha hatunkulu käyttää nykyistä tilaisuutta, viettääksensä muiden muassa viidenkymmenen vuotisia kultahäitänsä. Etumaisella laudalla istui David Berger, kaupungin soittoniekka, ja puhalsi: "Juoppas, juoppas, juomahärkä, veteleppäs viinan märkää!" ja hänen takanansa istuivat hänen oppilaansa ja puhalsivat samaa nuottia, mutta ei samaa tahtia, sillä istuen toisella, kolmannella ja neljännellä laudalla oli heidän mahdoton sitä seurata, koska David Berger istui kolmea lautaa edempänä heistä, ja kun hän kiukuissaan katsahti taaksensa, tahi kun Kristian tahtoi ajaa ja viipautti ruoskaansa, tuntui aina nytkäys hänen tukassansa, sillä joku hänen pahankurisista oppilaisistansa oli kiinittänyt piiskansiiman hänen niskakarvoihinsa, ja joka kerta kun Kristian tempaisi piiskaansa tahi Berger itse liikautti päätänsä, tunsi hän aina tukistamista.

Ja näiden vankkurien perästä tulivat toiset elovankkurit, täynnä valkeita vaatteita, ja valkeista vaatteista pilkisti joukko pieniä sieviä tanssisääriä näkyviin ja ylhäällä pyöreäin päiden päällä nuokkuivat ruusut ja neilikat ja näyttivät oikein häpeilevän noiden nuorten kaunisten kasvojen rinnalla. Nämä olivat niitä pieniä nuoria keijukaisia. Ja keskellä keijukaisten parvea istui postimestari uudessa univormussaan -- ainoa, mikä Rahnstädtissä oli olemassa -- ja lauleli, kirjavana kuin tiklivarpunen, kaikkein kauniimpia säveliänsä tässä kukkaistarhassa. Ja näiden vankkurien perästä tulivat taas toiset elovankkurit, täynnä nuoria herroja, täynnä salonkisankareita, täynnä Rahnstädtin parhaimpia tanssioita, ja ensimäisenä hyppäsi Kurzin puotimies Süssmann pitkin vankkurien aisaa alas maahan ja takapuolelta keikahtivat rehtorin nuorimman seminaristin korkeat koivet ilmaan.

Vieraat näyttivät kaikki hyvin iloisilta, emäntä yksin oli suurimmassa pulassa, sillä hän ei tuntenut yhtäkään ainoata kaikista, näistä vieraistaan, Bräsig oli, näet, valinnut heidät sen mukaan, miten hän tunsi heidän sääriensä notkeutta. Hädissään huusi emäntä Bräsigiä, mutta ennen kuin tämä ehti tulemaan, suoritti kuski Kristian asian, ruveten itse edeskäviäksi. Hän tempaisi kyökin ja ruokakammion oven auki ja sysäsi kaikki, mitä hän Rahnstädtissä oli vankkureillensa sälyttänyt, edeltänsä kamariin: "Kas niin, sisään nyt vaan! Hiljan, hiljan! Nauttikaa nyt ensin vähäsen; kyllä vielä saadaan odottaa". -- Ja tämä neuvo oli hyvä, sillä vihkimykseen viipyi vielä hyvä aika, koska toinen teltanpitäjä, nimittäin Fritz Triddelfitz, ei ollut vielä paikalle saapunut. Rudolfin pyynnöstä oli hän purkanut Nüsslerin huoneen pannaanpanostaan ja oli suostunut ottamaan tätä kunniavirkaa vastaan.

Vihdoinkin tuli hän kimonsa selässä ratsastaen ja täydessä juhlapuvussa kartanolle ja astui semmoisella arvoisuudella vierasten joukkoon ja kumarteli niin kohteliaasti oikealle ja vasemmalle puolelle, että rehtorin pieni tyhmä seminaristi kuiskasi herra Süssmannin korvaan: "Vahinko, vahinko, että jo olemme tämän tempun tehneet, muuten olisimme tästä paljon oppineet". Herra Süssmann katseli häntä säälivillä silmäyksillä ja sanoi Bräsigille, joka seisoi toisella puolella hänen vieressänsä: "Herra pehtori, oletteko jo kuulleet, että minä olen valittu ylihuomenna johtamaan tanssia meidän veljeyspaalissamme?"

Bräsig aikoi juuri sanoa, että hän oli hölmö, jos hän sen ottaisi tehdäksensä, sillä Kurz olisi ajava hänet pois, mutta hän ei sitä ennättänyt sanoa, sillä morsiuspari astui samassa saliin.