Part 53

Täällä on tapahtunut merkillinen seikka, kauppias Kurz on vedättänyt lantansa leipuri Wredowin pellolle, saman Wredowin, jonka kanssa Kurz riitelee kaupungin sonnista. Siitä lannasta on Hawermann löytänyt kappaleen mustaa vakstuukia varustettuna Rambowin vaakunalla, ja on tämä löytö ollut Hawermannille suureesi lohdutukseksi, mitä epäluulonalaisuuteen kultarahain varkaudesta vuodelta 45 tulee, sillä itse pormestarikin sanoo tämän olevan todistuskappaleen. Herra pormestari on tehnyt minun oikeuden asessoriksi; siitä on pieni palkkio, mutta minulle se toimi tulee sangen raskaaksi, sillä minä olen maamiehenä tottunut liikkumiseen ja leinin tähden on liikunto minulle välttämätön; vaivaa ei tosin siinä virassa paljon ole, mutta unta sitä enemmän, sillä se tulee silmiin aina noiden pitkällöisten istuntoin aikana. Uutta se etu tästä virasta on, että minä sen kautta tiedän varsin tarkkaan, mitä Hawermann ei ollenkaan tiedä, sillä pormestari on kieltänyt minun sitä ilmottamasta. Mutta koska Te olette Parisissa ettekä Rahnstädtissä, voin minä ystävänä vapaasti puhua Teidän kanssanne asiasta, ja asian laita on tämä: leipuri valhetteli, ettei hän enää pidä mitään yhteyttä erotetun vaimonsa kanssa, ja herra pormestari sanoo tämän taas olevan todistuskappaleen. Meillä on ylimalkaan jo niin paljo todistuskappaleita, että oikein päätä pyöryttää. Mutta tärkein todistuskappale on Kählertska. Kählertska tahtoo nimittäin kaikin mokomin mennä kankurin kanssa naimisiin, mutta kankuri ei hänestä huoli, sillä kankurin erotettu vaimo tahtoo itse saada takasin miehensä. Tämä on Kählertskassa herättänyt, niin sanoakseni mustasukkaisuuden, ja sentähden on hän antanut ilmi yhä uusia todistuksia, joiden herra pormestari sanoo olevan hyvin päteviä, Mutta herra pormestari sanoo, että tässä pitää olla hyvin varovainen, sillä nainen on täynnä sappea ja voi valhetella pahanilkisyydessään. Mutta hänen valheensa ovat näyttäneet olevan tosia, sillä hän on sanonut täyden: totuuden, ilmottaessaan kankurilla yhä nähneensä tanskalaisia kultarahoja, niinkuin teurastaja, Krügerkin kahdessa tapauksessa on todistanut; kun kankuri nimittäin tänä aamuna seisoi oikeuden edessä ja syötteli meitä uusilla valheilla ja uusilla todistuskappaleilla, pitivät polisimiehet, Höppnerin johtamina, huonesyyniä kankurin luona ja löysivät sieltä yhdeksän tanskalaista kultarahaa eräästä kaapista. Tätäkin hän koetti vielä valheeksi väittää, mutta se ei onnistunut. Kankurin erotettu vaimo, joka on itse, pääpentele, pistettiin tänä aamuna vankeuteen, koska hänen huonettansa syynättäissä hänen luotansa löydettiin nuuskatuosa, joka on ollut täkäläisen pastori vainajan oma ja jota pastorin jälkeenjäänyt perhe on säilyttänyt pyhänä muistona eräässä lasilippaassa, ja tästä ilkeästä teosta istuu akka nyt kiini. Kählertska on myös kiini; mutta vastaiseksi vaan sentähden, että hän pahanilkisyydessään on loukannut koko oikeutta, herra pormestaria ja vieläpä minuakin asessorina. He valhettelevat kaikki umeet ja pimeet, mutta mitä apua heillä siitä? Herra pormestari sanoo, että hän on vakuutettu siitä, että he ovat sen tehneet, ja ilmi on sen tuleminen, ilmi on sen tuleminen. Mikä ilo olisi se ystävälleni Kaarlo Hawermannille, jos hän vanhoilla päivillään seisoisi täydellisenä viattomuuden enkelinä mailman edessä ja kävelisi taas ihmisten seurassa harmaapäisenä valkeassa viattomuuden puvussa. Heidän pitäisi hävetä silmänsä täyteen, että ovat hänelle tämän tehneet, minä tarkotan -- luvalla sanoen -- Pomukkelskoppia ja Pümpelhagenin herraa, jotka nyt myöskin ovat riitaantuneet, sillä Sameli on haastanut Pümpelhagenin herran oikeuteen, mutta se ei minua likemmin liikuta, sillä minä olen reformiyhtiössä sanonut Pomukkelskopille ajatukseni ja teidän orpananne on minua loukannut. Hänelle ei käy suinkaan hyvin, sillä Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, jonka tähden hän on pahassa pulassa, koska hänellä ei ole rahoja eikä viljaakaan, ja mistä on hän elävä? Mies ei olekkaan enää oikein tajullansa. Tästä kirjeestä ette saa mitään hiiskahtaa Hawermannille, sillä tämä on salaisuus. Mutta minä ajattelin, että teitä miellyttäisi saada tietää, kutka varsinaiset syylliset ovat ja että Kaarlo Hawermann -- Jumalan kiitos! -- ei ole niiden joukossa. Nämä viimeiset tapaukset ovat hänen mieltänsä hyvin virkistäneet ja hän potkasee jo taaksepäin kuin varsa, jonka selästä satula on riisuttu. Tätä pidän minä ilahuttavana merkkinä vastaisuuteen katsoen. Uutta näiltä seuduilta voin Teille vaan ilmottaa, että ensi perjantaina Miina ja Rudolf viettävät häitänsä. Rouva Nüssler, jota vielä kai muistelette kauniina nuorena vaimona, voi varsin hyvin, mutta on tullut vähän täysinäisemmäksi; myöskin Jokkum jaksaa hyvin ja kasvattaa uutta kruununperillistä, ruvetaksensa pian itse takataataksi. Teidän entinen virkakumppaninne, Triddelfitz, on nyt kaikki kaikkena Pümpelhagenissa; Hawermann sanoo hänestä vielä jotakin tulevan; mutta minä sanon, että hän on vintiö ja hätyyttää ihmisiä ampuma-aseilla, sen tähden onkin hän julistanut minun ja rouva Nüsslerin täydelliseen pannaan. -- Reformiyhtiö on myöskin tätä nykyä Rahnstädtissä; nuori pastori Gottlieb saarnaa sitä vastaan, mutta pastorin nuori rouva Liina on kyllä pitävä hänet kurissa. Rehtori Baldrian on vetänyt reformiyhtiöön ompelumamselit ja erään muukalaisen, jonka nimi on Platow eli Patow tai Petow eli jotakin semmoista; mutta Kurz on useat kerrat viskattu ulos; hänen neljällä hevosellansa on kurkkutautia; hänen vanhasta tammastansa tauti alkoi ja häneen itseensä on se kai loppuva, sillä hänellä on jo kuhmu kurkussaan. -- Vanha pastorin rouva Behrens on vielä yhä meidän arvoisa emäntämme, myöskin mitä ruokaan ja juomaan tulee, sillä Hawermannilla ja minulla on hänen luonansa lepo- ja asuntopaikka; ynnä jokapäiväinen ravintomme; hän lähettäisi Teille yhtä hartaasti kuin Hawermann terveisiä, mutta hän ei voi sitä tehdä, sillä hän ei tiedä mitään tästä kirjeestä. Mutta usein me Teistä haastelemme, Te seisotte aina elävänä kuvana vielä meidän silmäimme edessä. Enempää en tällä erällä tiedä kertoa -- niin, johtuupa toki mieleeni -- Pomukkelskopp on ruvennut reformiyhtiön jäseneksi; rakennusmestari Schulz on kelpo mies, hän autti minua. Kristian Däselin on Teidän orpananne ajanut pois, ja Regel on yhä vielä teillä tietämättömillä; mutta Lovisa Hawermann voi -- Jumalan kiitos! -- varsin hyvin.

Toivossa ettei tämä nöyrä kirjotukseni Teille ole haitaksi tai häiriöksi, saan suurimmalla kunnioituksella sulkeudun teidän suosioonne ja tervehdän Teitä oikein sydämestäni vanhana ystävänä!

Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.

Teidän korkean Armonne kaikkein nöyrin

_Sakarias Bräsig_, entinen pehtori ja nykyinen asessori.

_Jälkikirjotus_.

Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko sukupuolensa kallis helmi. -- Jos saan Teiltä vastauksen, ettei Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.

_Sama_.

Lopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun postimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki otsassa.

"Herranen aika", huudahti postimestari, "miltä te näytätte! Eikö niin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin". -- Samassa otti hän kirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen: herra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle hän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi kuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä lähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa, odotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään: "Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa, saako tyttö rakastaa?" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän: "Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja Saksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä kaupungista luopua saan".

"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin lupasitte", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä ihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää työtä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä noin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin että sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään epäluulonalaista keksiä.

Kellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut näin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin lämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja herjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui huoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa -- Lovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta tulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että Kurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä syystä että pastorin rouvalla -- kenties säästäväisyyden tähden -- oli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut tikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä aikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä saattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se hyvin harmillista.

"No, siinäpä te olette!" huudahti rouva Behrens harmissaan ja koetti uutta tikkua. "Vihdoinkin tulette kotia!" toinen tikku. "Te luikertelette päiväkaudet kaupungissa", taas uusi tikku; "mutta te käytte kai silmät kiini" -- kaksi tikkua yht'aikaan -- "ja korvat ummessa!" -- taas uusi tikku. -- "Te tiedätte muuten kaikki" -- yksi tikku -- "ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään" -- kolme tikkua yhtä haavaa.

Bräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän otti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: "Sallikaapa minun koettaa!" yksi tikku. -- "Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?" -- toinen tikku. -- "Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?" -- kolmas tikku. -- "Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!" -- kaksi tikkua. -- "Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei pitäisi syttyä, se syttyy", -- kolme tikkua. -- "Näillä riivatuilla on kai myöskin kurkkutautia!" ja niin paiskasi hän koko laatikon pöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.

"Bräsig", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt tikut takasin laatikkoon, "minä olen hyvin vihainen teille. Minä en ole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja Lovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä täytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet minulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän silmistänne, te olette sen tietäneet".

"Mitä sitte?" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta pastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti petettynä ja sanoi:

"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että te tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?" ja nyt rupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti myös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo molemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta, mitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan Bräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: "Niin, nyt en tiedä enää mitään", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva hänen eteensä ja sanoi: "Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen teidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?"

"Rouva kulta, se on yksityinen asia".

"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!"

Ja Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja vasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen ja hän lausui vihdoin: "Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille Parisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada".

"_Parisiin_!" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa, "_nuorelle herralle von Rambowille!_ Mitä on teillä hänelle kirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen sen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä minä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!" ja hän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: "Wiikka, juokse postiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori Bräsig on kirjottanut parisiin".

Tarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen torventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse, suoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa sohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja -- valitettavasti on meidän tunnustaminen -- hänessä heräsi melkeinpä pieni napina Jumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran -- salli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin Bräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat mitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään epäluulonalaista.

"Oletteko lähettäneet terveisiä Lovisalta?" kysyi pastorin rouva.

"En", vastasi Bräsig, "minä kirjotin, että hän jaksaa varsin hyvin".

"Oletteko kirjottaneet mitään muuta hänestä?"

"Minä kirjotin vaan, että postipaperi on Lovisan ja että hän on koko sukupuolensa helmi".

"Se hän on", toisti pastorin rouva.

"Ja sitte lopetin kirjeen kutsumalla ystävällisesti nuorta herraa meidän veljeyspaalihimme".

"Se oli tyhmä teko", huudahti pastorin rouva, "siitä voipi hän luulla, että on tarkotus saada hän ja Lovisa taas yhteen".

"Rouvaseni", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi rouva Behrensin edessä, "teidän sanoillenne kaikkea kunnioitusta! Mutta oliko se tyhmä ja kehno teko, että koetin taas saattaa yhteen kaksi ihmistä, jotka muiden ihmisten pahuus ja ilkeys on erottanut toinen toisistansa? Tässä tarkotuksessa kirjotin minä kirjeen. Hawermann ei voinut sitä tehdä; ja miksikä? Siksi että hän on isä, se ei olisi hänelle sopinut. Te ette voineet sitä tehdä, ja miksikä? Sentähden että teille täällä Rahnstädtissä tämän asian tähden jo ennen on annettu kaikenlaisia hävyttömiä nimityksiä. Minulle sitä vastaan on ihan yhdentekevä, jos he haukkuvatkin minua vanhaksi välittäjäksi; semmoisesta minä viisi piittaan; minä tahdon laittaa Parisiin sanomia, ja jos Parisissa pidetään minua kunniallisena miehenä ja Kaarlo Hawermannin ja Lovisan lujana ystävänä, niin on minusta yhdentekevä, vaikka koko Rahnstädt haukkuisikin minua vanhaksi paritteliaksi".

"Niin, hyvä rouva, niin!" huudahti pikku asessori ja halasi pastorin rouvaa kaulasta, "herra pehtori on oikeassa. Mitä on Rahnstädtin juoruilla väliä? Mitä on väliä mailman tyhmillä tuomioilla, kun kaksi ihmistä on onnellisiksi saatettava? Fransin pitää tulla ja Lovisa on tuleva onnelliseksi;" ja samassa juoksi hän iloissaan Bräsigin luo ja tarttui häneen uumilta ja antoi hänelle suudelman. -- "Te olette vanha, kelpo pehtori Bräsig!"

Ja Bräsig antoi hänelle suudelman takasin ja sanoi: "Ai, te pieni sievä klaverinsoittaja, te pikku kiurunen, te! Kyllä kai tekin tahtoisitte semmoisessa tilassa koettaa onneanne! Mutta malttakaapa! Älkäämme vielä huutako hoi, vielä on asia tietämättömissä, vielä eivät lurjukset ole mitään tunnustaneet, ja sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hänen ensin oleminen ihan puhdas syytöksestä, ennen kuin hän mihinkään suostuu, ja sentähden en ole mitään hiiskunut hänelle asiasta, ettei Lovisa ja hän joutuisi levottomuuteen. Ja onnipa on, että Kurzilla on kurkkutauti, sillä muuten olisi hän jo aikaa sen koko mailmalle huudellut".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "kun asiaa lähemmin ajattelen, niin luulen, että olette tehneet oikein".

"Todellakin, rouvaseni? Ja teitä harmitti vaan, ettette itse ensiksi olleet kirjottaneet. Mutta sen sijasta saatte te kunnian kirjottaa nuorelle herralle, niin pian kuin kaikki on selvillä".

Kolmen päivän perästä tämän keskustelun jälkeen tuli Bräsig kotia ja kohtasi etehisessä pastorin pienen rouvan, jonka oikea käsi oli sidottu, sillä hän oli loukannut sen, kompastuissaan kellarin portailla.

"Rouva Behrens", sanoi hän hyvin vakaisesti ja pontevasti, "minä tulen heti taas ilmottamaan teille jotakin", ja niin puhein astui hän portaita myöden ylös Hawermannin luo.

Hän ei lausunut "hyvää päivää" eikä mitään muutakaan tultuansa Hawermannin huoneesen, vaan kävi hyvin juhlallisen näköisenä suoraa päätä läpi tuvan makaushuoneesen. Siellä kaasi hän lasin täyteen kylmää vettä ja lähestyi lasi kädessä Hawermannia: "Kas tässä, Kaarlo, juo!"

"Mitä? Miksikä pitää minun juoda?"

"Sentähden että se on sinulle hyväksi. Mikä sinulle jälistäpäin on tarpeesen, ei voi sinua edeltäpäin vahingoittaa".

"Bräsig, mikä sinun on?" huudahti Hawermann ja sysäsi lasin syrjään; mutta hän huomasi, että jotakin erinomaista hän nyt oli saava kuulla.

"No, Kaarlo, jos et tahdo, niin ole tahtomatta; mutta pysy nyt lujana, minä varotan sinua, pysy lujana", ja alkoi kävellä edes takasin lattialla ja Hawermann katseli ihan kalpeana hänen kulkuansa, hän huomasi Bräsigin valmistuksista, että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.

"Kaarlo", kysyi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "oletko nyt luja?"

Sitä oli Hawermann todellakin, hän nousi seisaalle ja sanoi: "Bräsig, sano, mitä sinulla on sanomista; mitä niin kauvan olen kantanut, voin kantaa vielä kauvemmankin".

"Se ei ole tarkotus", sanoi Bräsig, "asia on selvillä; lurjukset ovat tunnustaneet ja meillä on rahat, jos ei juuri kaikki, niin kumminkin suurin osa".

Todellakin oli vanhus valmistaunut kuulemaan jotakin, kuulemaan kuinka sen uuden päivän sarastus, jonka toivo oli kohottanut hänen taivaallensa, taas oli sammuva; mutta kun nyt visseys, että uusi päivä todellakin oli noussut, kirkkaana kuin aurinko loisti hänen silmiinsä, silloin häikäsi se hänen näköänsä ja tuhansittain aurinkoita pyöri hänen ympärillänsä: "Bräsig! Bräsig! Minun kunniallinen nimeni! Minun Lovisani onni!" ja hän vaipui tuolille takasin ja Bräsig kurotti hänelle vettä, ja vanhus joi ja tointui ja halasi Bräsigiä, joka seisoi hänen edessänsä, polvista: "Sakarias, sinä et ole minulle milloinkaan valhetellut!"

"En, Kaarlo, se on selvä totuus ja on kirjotettu pöytäkirjaan, ja ne lurjukset joutuvat Dreibergeniin [20], niinkuin herra pormestari sanoo, mutta ensiksi viedään he rikosasiainoikeuden eteen Bützowiin".

"Bräsig", sanoi Hawermann ja nousi pystyyn ja käveli edes takasin makauskamarissa, "jätä minut yksin, äläkä sano mitään Lovisalle! -- Ei, sano hänelle, että hän tulee tänne!"

"Kyllä vaan, Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui akkunan ääreen ja katseli ilmaan ja pyyhkeili pois silmistään kirkkaita kyyneleitä, ja kun hän lähti ulos ovesta, näki hän ystävänsä Kaarlon rukoilevan polvillaan makaushuoneessa.

Lovisa meni isänsä luo; Bräsig ei hänelle mitään muuta sanonut.

Mutta pastorin rouvan luona ei vallinnut sama hiljaisuus.

"Herranen aika", sanoi tuo pieni rouva, "Lovisa meni pois, Hawermann ei tule, ja tekin, Bräsig, ette tule oikealla ajalla, ruoka jähtyy ja meillä on kuitenkin niin koreita kaloja. Mitä te aioitte minulle sanoa, Bräsig?"

"Oo, en juuri mitään", sanoi pehtori Bräsig ja näytti semmoiselta, kuin olisi hän oppinut lurjuksilta kaikenlaisia konnankoukkuja ja tahtoisi hän nyt käyttää niitä pastorin rouvaa vastaan, sentähden, että pastorin rouva oli läksyttänyt häntä kirjeen tähden. "Minä en tiedä juuri muuta kuin että Hawermann ja Lovisa eivät tule ruoalle. Mutta voimmehan syödä, kahdenkeskenkin ".

"Aa, Bräsig, miksikä eivät he tule?"

"No, esiliinan tähden!"

"Esiliinan tähden?"

"Niin, kun esiliina oli märkä".

"Kenenkä esiliina oli märkä?"

"No, Kählertskan. Mutta käydäänpä käsiksi ruokaan, rouva kulta, kalat jähtyvät muuten".

"Ei einettäkään!" huudahti pastorin rouva ja laski pari talrikkia kalojen päälle ja niiden yli vielä salvetin ja kaikkein päällimmäiseksi omat pyöreät kätösensä ja katseli Bräsigiä pyöreillä silmillään niin tuimasti, ettei Bräsig enää voinut pidättää itseänsä, vaan tokaisi suustansa: "Asia on selvillä, rouva kulta, ja lurjukset ovat tunnustaneet ja suurin osa rahoja on meillä myös".

"Ja tämän sanotte minulle vasta nyt!" huudahti pieni rouva ja pyörähti ympäri pöydän ja aikoi liepsahuttaa ulos ovesta ylös Hawermannin luo. Mutta sitä ei Bräsig suvainnut, ja luvaten kertoa hänelle kaikki juurtajaksain, sai Bräsig hänet istumaan viereensä sohvalle.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "kaikkein pätevin todistus on tullut ilmi Kählertskan kautta, se tahtoo sanoa, ei juuri hänen itsensä kautta, vaan hänen ilkeän mustasukkaisuutensa kautta, joka naisväessä on perhanan häijy omaisuus ja tuottaa mitä kurjimpia seurauksia. Teitä en minä tällä tarkota, minä puhun yksistään vaan Kählertskasta. Näettehän, tämä nainen oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin kankurin kanssa, mutta kankuri ei hänestä huolinut. Nyt tiesi hän varmaan, että kankurin erotettu vaimo tahtoi takasin miestänsä, ja sentähden vainui Kählertska heitä joka askelelta, ja niin tapahtui kerran, että hänen esiliinansa -- minä tarkotan Kählertskan -- oli tullut märäksi ja että hän aikoi kuivata sitä puutarhan aidan päällä. Kun hän nyt seisoi puoleksi piilossa esiliinan takana, näki hän kuinka kankuri oli puutarhassa erotettua vaimoansa tavottelemassa -- niin, tunnettehan te itse parhaiten semmoiset seikat".

"Bräsig, minä varotan teitä..."