Part 52

"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle: tähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa".

"Mitä?" kysäisi Hawermann pikaisesti, "oletko sinä ollut hänen luonansa?"

"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?"

"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette käyneet, sitä en tiedä".

"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne kaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää niitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että meidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä loukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta, Kaarlo, _ajat!_ Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jos _tämmöisenä aikana_ ei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole naapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa; mutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei tietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi hän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte sitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän. Mitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän, mutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule hullua harmaammaksi!"

"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa tunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt kutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä, mutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin tulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä voisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua ystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle, miten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että sinä voit hyvin -- Jumalan kiitos! -- kysyi hän Lovisan tilaa, ja kun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin iloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta tässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä naisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti talouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta; mutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala nähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo, silloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen käteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei saa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän saattaisi tulla pulaan -- ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta ne olivat mahdollisesti etäällä -- silloin voi hän kutsua minua, sillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös, Kaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin ja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua kohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja hän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen huoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen minulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen olento se olikaan!"

"Niin, niin!" sanoi Hawermann, "minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö rouva sinulle mitään vai valittanut?"

"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja kun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä minuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin nuorelta herralta on kuullut".

"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa rahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa eikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut oikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole myöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin ollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi, ja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen. Mutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen talouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot auttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä mielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen talouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä vaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä, jos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan, joka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä kalastaa!"

"Niin, Kaarloseni, jos hän järjellisesti rupeisi taloutta pitämään ja sinä taas tulisit sinne pehtoriksi, silloin..."

"Ei lapseni", keskeytti Hawermann häntä vakaasti, "siihen taloon en pistä enää jalkaani. Mutta Jumalan kiitos! -- onhan meidän maassa vielä kelvollisia maamiehiä kyllin, ja semmoinen on hänen ottaminen taloonsa, ja sen on hänen antaminen taloutta pitää, sen panemme hänelle välttämättömäksi".

"Niin Kaarlo, se on kyllä hyvä, mutta nyt on meidän antaminen Miinalle myötäjäiset -- Kurz voisi tehdä asiassa enemmän, sillä onhan Rudolf hänen ainoa poikansa; mutta hän vaan valittaa manguttaa yhä -- ja nyt on meidän kumminkin tekeminen tili Rudolfille ja on samassa katsominen eteemme, että meillä on elämistä vanhoilla päivillämme, ja rahamme ovat kaikki kiini hypoteekeissa".

"Siihen Mooses keinon keksii. Näethän, sisarueni, sinä olet sanonut rouvalle, että tahdot auttaa, ja minä tiedän, ettet sinä sitä vaan ole suotta sanonut -- nyt on aika, auta nyt!"

"Niin, Kaarlo, mutta Jokkum! Mitä sanoo Jokkum?"

"Jokkum on viisikolmatta vuotta tehnyt, mitä sinä olet tahtonut, hän on kai nytkin sen tekevä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen _täytyy_ se tehdä, Mitä? Minä olen yhä hyvää taloutta pitänyt ja nyt rupee hän niskottelemaan? Hän ei tätä nykyä muuta tee kuin kiusaa; hänen kanssansa on ihan mahdoton tulla toimeen!" ja samassa hypähti rouva Nüssler ylös tuoliltaan ja löi nyrkkiä pöytään veljensä edessä, ikäänkuin olisi hän Jokkum.

"Rakas lapseni", sanoi Hawermann, "sinä olet pitkäin vuosien kuluessa monta hyvää asiaa aikaan saanut, sinä saat kyllä aikaan tämänkin. Jää nyt Jumalan haltuun! Hyvästi!" ja hän antoi sisarellensa suudelman ja meni.

Mikä ihana kävely! Hänen eilinen ja tänaamuinen levottomuutensa oli kadonnut, toivo oli toden perästä häneen palannut, ja kaikki mitä hän näki ympärillänsä, sininen taivas ja viheriä maa, soveltui niin hyvästi hänen mielialaansa, soveltui siihen rauhaan, joka hänen sydämeensä oli tullut, ja kun hän saapui kotia ja hänen tyttärensä häntä nuhteli ja pastorin rouva suuresti kummasteli, ettei hän ollut päivälliselle tullut, että hän ensimäisen kerran oli aikansa unhottanut, silloin näytti hänen luontonsa niin iloiselta, että Sakarias Bräsig oikein ihmetellen katseli häntä ja arveli itseksensä: "Kaarlo on varmaankin löytänyt jonkun uuden todistuskappaleen". Ja nyt istui hän ja muikisteli muotoansa Hawermannille hirmuisella tavalla, niin että Hawermannin vihdoin oli se ymmärtäminen ja hän lähti hänen kanssansa ylös kamariinsa.

"Bräsig", huudahti Hawermann innossaan, "tiedätkö mitään enempää asiasta? Onko jotakin ilmi tullut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja käveli, pitkä piippu hampaissa, edes takasin lattialla ja nykki pystykaulustaan, joka arvattavasti häntä haittasi, sillä hän ei tavallisesti semmoista käyttänyt. "Kaarlo, etkö minussa mitään huomaa?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann, "tuon pystykauluksen ja että sinä olet hyvin mielissäsi".

"Se ei merkitse mitään, ylemmäksi"

"No, sitte en tiedä sitä".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "semmoisena kuin sinä minun tässä näet, olen minä nimitetty asessoriksi rikosasiain oikeuteen ja saan istumisesta joka tunnilta kahdeksan killinkiä Preussin rahassa".

"Ah, joutavia! Sano minulle toki, onko toivoa päästä asian perille?"

Bräsig katseli ystäväänsä tuimasti silmiin, vilkautti hieman ripsiänsä ja sanoi: "Kaarlo, minä en saa sinulle mitään sanoa, enkä sanokkaan sinulle mitään; herra pormestari on minua nimenomaan kieltänyt täällä kaupungissa mitään puhumasta erittäinkään sinulle, sillä herra pormestari sanoo, että sinulle tulisi siitä vaan turhaa tuskaa, ja meidän täytyy saada enemmän todistuksia, sillä ilman todistuksia ei hän voi mitään tehdä; ja näitä todistuksia karttuu ainoastaan mitä suurimmassa salaisuudessa, sanoo herra pormestari, ja jos koko kaupunki siitä tiedon saisi, syntyisi siitä vaan hämmennyksiä lurjusten puolelta".

"Sen verran vaan saatan sanoa sinulle, että he ovat jo valhetelleet, ja he tulevat vastakin valhettelemaan, kunnes he valhettelevat itsensä kiikkiin, s.o. kunnes he pistetään putkaan".

Koputettiin ovelle: kirjeenkantaja tuli sisään ja toi Hawermannille kirjeen: "Parisista!" sanoi hän ja meni.

"Herranen aika, Kaarlo! Sinullahan on perhanan ylhäisiä tuttavuuksia; johan nyt hittoja! Parisista!"

"Se on Fransilta", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki; hänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein hänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut levottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli hän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta mitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä mitään sanonut. -- Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa uskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään viitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä Juhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia. Tämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen taskuunsa.

Bräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja Hawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei hänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.

"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus ylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista. Parisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on kokonaan yksityinen asia. -- Kaarlo", sanoi hän vihdoin ääneensä ja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen, jommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä tutki. "Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von Rambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, että _sinä_ ja _rouva Behrens_ tiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin tapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?"

"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä..."

"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein selvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä ja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen rakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se on minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses".

"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä hyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?"

"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt meneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin pasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet Grammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen. Hyvästi siis, Kaarlo!" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: "Kaarlo, sano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin hänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia; ja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on minulla." Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: "Kaarlo, mitä tehtävissä on, on tehtävä."

"Sen minä uskon", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia tarkottavan, "sinä toimitat kyllä asiasi hyvin."

Bräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi täydellisesti häneen luottaa, ja meni...

Hawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse, ja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia suloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje huokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo vilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu aamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah, _aika_ ja _toivo_! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen ihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta toivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä taivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!

Luku 40.

Bräsigillä on mehiläispesä päässään ja hän panee veljeyspaalit toimeen. Kurzilla on kurkkutautia, ja herra postimestari laulaa kuin kanarianlintu. Bräsig istuu postimestarin rouvan pyhimmässä kammiossa ja kirjottaa kirjettä Parisiin. -- Pastorin rouva koettelee ottaa tulta tulitikuillansa, ja kun ei siitä mitään synny, ottaa Bräsig sen tehdäksensä. Rahnstädtin posti lähtee, kummallista kyllä, oikealla ajalla matkaansa, ja Bräsig selittää kaikille Rahnstädtiläisille olevansa aika parittelia ja valmistelee Hawermannia odottamaan tärkeitä uutisia, tehtyänsä ensin Kählertskan mustasukkaiseksi. Miksikä hän piti kiini pastorin rouvasta, ja miksikä pastorin rouva vihdoin pitää häntä milt'ei kristittynä ihmisenä.

Kun Bräsig seuraavana aamuna heräsi, ravisteli hän päätänsä molemmin käsin ja sanoi: "Kaarlo sinä voit kiittää onneas, ettei minun päätäni porota vielä hullummin kuin todellakin porottaa; sillä ken istuisi muuten tänään asessorina? Jos minä olisin suostunut Grammelinin kirotun punssin sekotukseen, niin olisi -- tänään aamulla täydellinen mehiläispesä päässäni. Mutta minä valmistin punssin itse".

"No, teillä oli kai hyvin hauskaa?" kysyi Hawermann.

"Kyllä vaan! mitä nuorempiin osallisiin tulee, huvittelivat he itseänsä voimainsa perästä; mutta mitä minuun tulee, olin hyvin varovainen. Minä istuin kaupungin musikantin David Bergerin kanssa; mutta arvaappa, Kaarlo, mitä se mies voi kestää! Se kuuluu kyllä hänen ammattiinsa; mutta yhä vaan lasi lasin perästä, ja aina pohjaan! Viimein toki heltyi hän, halasi minua kaulasta ja valitti minulle, kyynelet silmissä, että hänen ansionsa oli näinä levottomina, aikoina niin huono, että minun ja Süssmannin, joka on Kurzin puotimiehenä, tuli häntä sääli. Ja herra Süssmann ehdotteli seuralle, että emmekö tahtoisi mitä pikemmin panna David Bergerin hyväksi toimeen veljeyspaaleja, se tahtoo sanoa, valtiollisia huveja, joihin kaikki säätyläiset, aateliset ja porvarit, ritariskartanonomistajat ja arentimiehet vaimoineen lapsineen saisivat kokoontua ja toinen toisensa kättä, puristaa ja yhdessä tanssia ja suudellakin toinen toistansa, jos niin haluttaisi. Ja ehdotus hyväksyttiin ja sunnuntaista viikon perästä on paalit. Ja herra Süssmann pani heti listan esille ja siihen piirsin minä paikalla sinun ja minun ja rouva Behrensin ja Lovisan nimet".

"Bräsig, kuinka voit sinä luulla, että rouva Behrens ja Lovisa, minusta puhumattakaan, menisivät paaleihin!"

"Se tulee heidän tehdä, sillä niiden tarkotus on hyvä".

"Sinä et itsekään niihin mene, Sakari, sillä perjantaista viikon perästä on Miinan häät ja sunnuntaina niiden jälkeen ripilläkäynti, ja mitä luulet että sisareni sanoisi, jos sinä jäisit tulematta ja sen sijasta mässäisit tyhmissä reformipaaleissa?"

"Sitte tulee tietysti asia muutettavaksi ja sentähden nyt hyvästi, Kaarlo, minä menen heti Süssmannin luoksi asiasta puhumaan, ja sitte on minun meneminen raatihuoneesen -- istumaan, neljä groschenia tunnilta".

Hän meni suoraa päätä Kurzin puotiin, mutta herra Süssmann ei ollut kotona, Kurz itse hyöri puodissa, veteli laatikoita auki, kurkisteli niihin ja sysäsi ne taas kiini.

"Hyvää huomenta, Kurz, missä on teidän nuori herranne?"

"Minulla ei ole mitään nuorta herraa; minä itse olen herra".

"Kurz, punnitkaa sananne, me elämme kansanvaltaisessa aikakaudessa."

"Mitä vietävän punnitsemista! Täälläkö? Minä viisi välitän koko kansanvallastanne, jos ei puotipalveliani aamusin pääse ylös vuoteelta, vaan koko yökaudet vaan juo mässää punssia; ja vanhain ihmisten pitäisi hävetä..."

"Vaiti, Kurz! Te aiotte kai taas pitkittää, viime sunnuntaisia hienoja lauseparsianne; mutta minun asemani oikeudessa ei enää suvaitse semmoista. Ja nyt hyvästi, Kurz! Minun tulee kuitenkin teitä sääli, teihin on tarttunut kurkkutauti, teidän pitäisi mennä vuoteelle, tauti piilii jo luissanne ja jos tunnustelette leukapielienne alustaa, niin huomaatte että paise jo on hyvällä alulla. Mutta nyt hyvästi, Kurz".

Hän meni; mutta Kurz riehui puodissaan ja sadatteli koko mailmaa, kunnes hänen rouvansa sai hänet viedyksi vuoteelle, juuri samassa kuin puotimies kämpi ylös, ja niin joutui Kurz tällä erällä arestiin.

Tämän pienen hämmingin perästä meni Bräsig raatihuoneesen ja ansaitsi tänä päivänä ilman enempää vaivaa ja kaikessa rauhassa viisi kertaa neljä groschenia, sillä istunto kesti viisi tuntia, ja kun hän tuli kotia, oli jo ruoalta päästy, ja kun häntä varten pöytä uudestaan katettiin ja pastorin rouva rupesi pistelemään häntä epäsäännöllisestä elintavasta, kuinka tullaan kotia yöllä kello kahdelta ja päivälliselle kello kahdelta, istui pehtori Bräsig leveänä pöydän takana ja myhäili niin tyytyväisen näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa: niin, jospa sinä tietäisit, mitä vaikeita toimia minulla on tehtävänä ja millä sukkelalla tavalla minä ne perille saatan, niin sinä minua silittelisit ja taputtelisit ja suutelisit minua, jota et vielä milloinkaan ennen ole tehnyt; ja kun hän nousi pöydästä, lausui hän juhlallisesti: "Rouva Behrens, kaikki tulee vielä päivän valoon, niinkuin herra pormestari sanoo", ja vilkutti silmää Hawermannille: "_Bonus!_ niinkuin presidentti Rein sanoo;" ja lähestyi Lovisaa ja tarttui häneen uumilta ja suuteli häntä ja sanoi: "Lovisa kulta, anna minulle hienoin arkki paperia, mitä löytää voit, sillä minä aion sälyttää siihen jotakin, joka ei saa matkalla hieraantua, sillä se on lähetettävä kauvas".

Ja kun hän meni ulos ovesta, paperiarkki kädessä, kääntyi hän taas takasin ja sanoi: "Kaarlo, niinkuin sanonut olen, mitä tehtävissä on, on tehtävä". Ja hän palasi vielä kerran ja sanoi: "Rouva Behrens, tänään illalla tulen illalliselle".

Hän meni postihuoneesen. Postimestari oli kotona, hän oli aina kotona, 150 taalerin palkasta vuodessa oli hän antanut vangita itsensä elinajaksi, ei mihinkään vankikoppiin, ei, vaan linnunhäkkiin, jota hän kutsui konttooriksensa, ja väliaikoinakin, jolloin hänellä ei ollut mitään postiasioita hommattavana, istui hän häkissään ja vihelteli ja lauleli kuin kaunihin kanarianlintu. Tässä suloisessa toimessa hän juuri oli, kun Bräsig tuli hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, herra postimestari. Te olette kunnon mies, sentähden uskallan minä teihin luottaa hyvin arkaluontoisessa asiassa. Asian oikeata laitaa ei teidän tietysti ole tarvis tietää, se pysyy salaisuutena, ja se, mitä minä teille sanon, on myös pysyvä salaisuutena. Minä aion nimittäin kirjottaa Parisiin".

"Parisiin? Riivaako teitä paholainen! Mitä on _teillä_ Parisiin kirjottamista?"

"Parisiin", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suovaksi.

"Hitto kans!" sanoi postimestari, "toinen pehtori saa kirjeitä Parisista ja toinen aikoo niitä sinne lähettää. No, katsotaanpa, mitä semmoinen maksaa". -- Hän selaili nyt kirjojansa ja lausui vihdoin: "sen hintaa ei ole näissä kirjoissa ollenkaan mainittu".

"Mutta jos umpimähkään sitä arvostelen: alla kuudentoista groschenin en voi sitä tehdä".

"Ei haita mitään; minä olen aamupuolella jo ansainnut kaksikymmentä groschenia oikeuden istunnossa".

"Kenelle sen lähetätte?"

"Nuorelle herralle Frans von Rambowille".

"Tiedättekö, missä hän asuu?"

"No, Parisissa tietysti".

"Niin, mutta Parisin kaupunki on suuri. Kadun, pitää teidän tietää ja talon numeron".

"Hyväinen aika!" huudahti Bräsig, "niin monta mutkaa! Niitä en minä tiedä".

"Kysykää toki Hawermannilta".

"Siinäpä se juuri on, hän ei saa siitä mitään tietää".

"No, sitten en tiedä minä mitään muuta neuvoa, te kirjotatte kirjeen, ja meidän on lähettäminen se Meklenpurin lähettiläälle, tohtori Örtlingille, hän kyllä siitä selvon ottaa".

"Sen hän tekee", sanoi Bräsig, "sillä asia on hyvin tärkeä ja sitä varten saakin hän palkkansa. Mutta mitä minun piti sanoa? -- Niin, suvaitsetteko että minä kirjotan sen kirjeen teidän luonanne, sillä Hawermannille pitää sen pysyä salaisuutena?"

"Kyllä vaan", sanoi postimestari, "tulkaa vaan sukkelaan tänne sisään, ettei vaimoni teitä näe, sillä vaikka tämän oikeastaan pitäisi olla odotushuone, ei hän kuitenkaan suvaitse, että muut kuin kreivit tänne pääsevät. Ette saa pahaksua, että lukitsen oven perästänne".

Sitä ei Bräsig pahaksensa pannut, ja niin istui hän nyt siellä kello kolmesta iltapuolella hämyyn saakka ja kirjotti kirjettänsä; ulkona oven takana vihelteli ja lauleli postimestari häkissään. Bräsig kirjotti kirjottamistaan; postimestarinna sälisteli ovea päästäksensä pyhimpään paikkaansa ja piti pahaa melua, mutta postimestarilla oli avain taskussaan ja hän lauleli vihelteli yhä edelleen; Bräsig kirjotti kirjottamistaan. Vihdoinkin sai hän kirjeen valmiiksi, hän luki sen vielä kerran läpitse, ja voimmehan mekin luoda siihen silmäyksen. Se kuului näin:

Korkeasukuinen herra von Rambow!