Part 51

"Enhän minä teitä tarkottanut", huudahti Kurz ja juoksi tuvan toisella puolella edes takasin, "minä tarkotin sillä lankoani Baldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi hulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden, sitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti, lauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön kello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin kanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan toraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään".

"Siinä hän on taas oikeassa", puhkesi Hawermann sanomaan, "koko teidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä siitä mitään".

"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin harmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui alas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs ostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös pöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin soppavadin ja kaikki astiat lattialle. -- Niin, samassa tulee vaimoni ja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään kova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene levolle! -- Tästä voi ihminen hulluksi tulla".

"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle menneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet", sanoi Hawermann.

"Vai niin?" huudahti Kurz, "oletteko te jolloinkin terveenä ja raittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on ollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön vaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi! Vaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään vuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin".

Nyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.

"No", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois".

"Ah, mitä?" sanoi Kurz, "enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä tulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani pellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään".

Hawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme maanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä ylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin tyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli itseksensä: "Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?"

"Minulla on täällä peltotilkku", sanoi Kurz, "150 neliösyltää suuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja Krügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa siihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä, hyvät herrat? Näettehän tässä!" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.

"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään tyrkkimään sontamöhkäleitä.

"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa, se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".

Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"

"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka! Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"

"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko", sanoi Hawermann, "semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille lannan hinnan".

"Mitäpä vielä!" huudahti Kurz. "Tämä on leipuri Wredowin pelto, hänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä jättää sen tekemättä!"

"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä", sanoi Bräsig hyvin levollisesti, "vedättää lantansa toisten pellolle!"

"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?" huusi Kurz, "mutta mitä pelastettavissa on, on pelastettava", ja samassa juoksi hän rajalle ja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle pellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän hengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti ihan kalpeana: "Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle! Kun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini -- ystävät, minä pyydän teitä, pitäkää minusta kiini, -- muuten tapahtuu onnettomuus!"

"Luottakaa kokonaan minuun", sanoi Bräsig, "minä pidän teidät pystyssä", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.

"Mutta mitä pahaa on keppi tehnyt?" sanoi Hawermann ja meni sitä noutamaan.

Keppiin oli jotakin takertunut kiini, Kurz oli toimessaan pistänyt sen jonkun esineen läpi, joka oli kohonnut ylös kepin varteen; Hawermann aikoi irrottaa sen, mutta kun hän sitä tarkemmin katseli, jäi hän seisomaan jähmistyneenä. Bräsigillä oli kylliksi tekemistä Kurzista, hän ei ollut havainnut mitä hänen vanha ystävänsä toimi, mutta nyt huusi hän: "Tuleppa, Kaarlo, mennään pois! Asiain näin ollessa ei ole täällä kuitenkaan mitään tekemistä".

Hän ei saanut mitään vastausta, ja kun hän katsahti ystäväänsä kohden, näki hän hänen seisovan ja pitävän kädessään jotakin mustaa ja näki hänen sitä katselevan tuijottelevan ja kääntelevän ja vääntelevän.

"Hyväinen aika, Kaarlo, mikä sinun on?" kysyi Sakarias Bräsig ja kävi lähemmäksi Hawermannia. Hän ei saanut mitään vastausta, Hawermann katsella tuijotteli, kalman kalpeana, esinettä, jota piti kädessään, ja kasvojen äkkinäiset vavahdukset osottivat, kuinka liikutettu hän oli.

"Kaarlo, mikä sinun on, mikä sinua vaivaa?" Rintansa syvimmästä pohjasta sai Hawermann vihdoin sanotuksi: "Paketti! -- Paketti! -- Tässä on paketti!" ja näytti samassa Bräsigille mustaa vakstuukin kappaletta.

"Mitä? Mikä paketti!"

"Oo, minä olen pitänyt sitä kädessäni, minä olen vuosikausia nähnyt sitä hereillä ollessani ja unissani! Katso, tässä on Rambowin vaakuna! Katso, tässä ovat vakstuukin laskokset! Näin oli se käärittynä, noin suuri oli se! Näin oli ne kaksituhatta taaleria kullassa siihen kääritty! Tämä on se paketti, jonka Hegelin piti viedä Rostockiin!"

Tämä kaikki tuli niin tykähytellen, niin tuskallisesti ja raskaasti hänen rinnastansa, ikäänkuin puhuisi hän unissaan, ja vanhus joutui silminnähtävästi niin mielenliikutuksen valtaan, että Bräsig juoksi hänen luoksensa ja tuki häntä; mutta vakstuukista piti hän kiini niin lujasti kuin riippuisi siitä hänen henkensä, ja Bräsigin oli luopuminen aikomuksestaan, likemmin tarkastella löytöä.

Kurz tuli myös saapuville, mutta ei havainnut mitään erinomaista, sillä hän ei ollut vielä päässyt harmistansa: "No", huudahti hän, "sanokaapa, eikö tästä pitäisi hulluksi tulla? Tuossa viruu minun lantani, tuossa minun kymmenen taaleriani leipuri Wredowin pellolla".

"Hiiteen teidän lantanne!" huudahti Bräsig. "Kun te kerran puheesen pääsette, niin juoksee se kuin tynnyrin tapista. Tuossa on keppinne. Meidän on meneminen kotia. Tule, Kaarlo, malta mielesi!"

Ja kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen kasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli sitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu, mistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte seisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin laskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa ja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut, että vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen taaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta samassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan sanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: "sillä", päätti hän puheensa, "te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini".

Ja sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat aprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan, sillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla ollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen mies.

"Niin", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja neuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä luopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, "niin, mutta mahdollista on, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin talossa?"

Pihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta keitä ne olivat, ei hän tietänyt.

"Minun on meneminen pormestarille", sanoi Hawermann, ja kun olivat kaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz tahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: "Me kumpikaan emme ole mitään kadottaneet". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi hänelle jäähyväiset, lisäsi hän: "Te olette mitä ilkeimmällä tavalla tänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon 'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan sanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän teiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!"

Hawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä, hän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari kävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: "Jaa, todellako! Olihan paketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle matkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta muistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun itse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on ihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin epävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan ole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia porvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa".

"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa rakennuksessa".

"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa sen heti tietää". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään: "Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?"

"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt", vastasi Wiikka.

"Smidt? -- Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu vaimostansa?"

"On, herra, ja ihmiset sanovat, että hän aikoo mennä taas naimisiin Kählertin lesken kanssa".

"Vai niin? vai niin? Vai sitä sanovat ihmiset. -- Nyt saat sinä mennä", ja pormestari käveli edes takasin ja arveli aprikoi päässään, ja asettui sitte seisomaan Hawermannin eteen ja sanoi: "Merkillinen yhteensattumus todellakin: se on saman vainion erotettu mies, jota me jo kerta ennen tässä asiassa tutkimme; te muistatte kai, sama vaimo, joka silloin sanoi muka löytäneensä tanskalaisen kultarahan".

Hawermann ei sanonut mitään, pelko ja toivo taistelivat liian rajusti hänen rinnassaan. Pormestari soitti taas kelloa, Wiikka tuli uudestaan: "Wiikka, meneppä teurastaja Krügerille ja pyydä häntä tulemaan minun luokseni pikimmältänsä". -- Wiikka meni, ja pormestari sanoi Hawermannille: "Herra pehtori, nämä ovat kaikki vielä hyvin epävarmoja merkkejä, mutta mahdollista kyllä, että niistä vielä saadaan lujempi syytöksen peruste; minä voin sentähden antaa teille vaan vähän toivoa. Mutta vaikkemme mitään varmuutta asiassa saisikkaan, mitä vahinkoa siitä? Kukaan järjellinen ihminen ei teitä epäile. Oikealla mielipahalla olen nähnyt, että te olette panneet tämän niin perättömän epäluulon sydämellenne. Mutta nyt on minun pyytäminen teitä, että menette pois; ihmiset pitävät teitä kumminkin jollakin tavoin asiaan kuuluvana. Olkaa kuitenkin tykkönään vaiti asiasta ja toimittakaa niin, ettei Kurz eikä Bräsigkään siitä mitään hiisku. Niin -- jaa -- niin, se käy laatuun! -- pehtori Bräsigin voitte lähettää huomenna kello 9 minun luokseni".

Hawermann meni, ja teurastaja Krüger tuli.

"Hyvä herra Krüger", sanoi pormestari, "minä olen pyytänyt teitä tulemaan että antaisitte minulle tietoja muutamista asioista. Teidän talossanne asuvat kai Kählertin leski ja kankuri Smidt?"

"Niin, herra pormestari, he asuvat pihanperäisessä rakennuksessa".

"Niinkuin olen kuullut, aikoo kankuri Smidt naida Kählertin lesken? Mutta tietääkö Kählertska, että on kaikenlaisia laillisia esteitä olemassa Smidtin uudestaannaimista vastaan?"

"Aa, herra pormestari; minä en tiedä siitä mitään; minä en ylimalkaan välitä mitään muiden ihmisten asioista; mutta te tiedätte kyllä -- naisväki! -- kun naiminen on tekeillä, niin hyörivät he kuin mehiläiset ja kantavat uutisia taloon -- niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, minun vaimoni ei ole tietysti muita parempi, ja hän tuli muutama päivä sitte ja sanoi, että asiassa oli sen verran perää, että Kählertska kaikin mokomin tahtoi, mutta kankuri ei tahtonut. Ja Kählertska on sanonut Borchertskalle, että hän jo toista vuotta on keittänyt ja pessyt kankurille ja että nyt jo oli aika, että hän tekisi asiasta toden; mutta siihen oli vaan kankurin erotettu vaimo, se naaras, syynä, sillä hän juoksentelee kankurin luona yhä, että kankuri naisi hänet uudestaan. Mutta jos Smidtska vielä kerran tuli, niin uhkasi Kählertska lyödä häneltä sääret poikki, ja kankuri saisi itse keittää ruokansa ja pestä poukkunsa".

"Kählertin leski mahtaa olla ihan hullu", ennätti pormestari sanomaan, "pyrkiessänsä sen miehen kanssa naimisiin. Onhan leskellä vielä sen verran varoja, että hän tulee jotenkuten toimeen, mutta Smidtillä ei ole mitään muuta kuin kangastuolinsa; se tuli kyllä ilmi silloin, kun avioliitto purettiin".

"Niin, semmoinen oli kyllä laita _silloin_. Mutta näettehän, herra pormestari, minä en juuri siitä välitä. Jos hyyryläinen maksaa hyyrynsä, en huoli minä hänestä sen enempää, ja sen on kankuri aina tesmälleen rehellisesti tehnyt, ja on vourannut vielä -- siitä on kai noin vuosi sitte -- minulta viereisen, pienen kamarin lisään, ja minun vaimoni sanoo olleensa siellä Kählertskan kanssa ja siellä oli kaikki niin kaunista, komea sohva ja tauluja seinässä".

"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa".

"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa, että kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja päiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä mahtaa olla tallella säästöjä".

"Ja hän elää muutenkin hyvästi?"

"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut vaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan oivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä hänen vaimoksensa".

"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi -- tämä pysyköön meidän kahden kesken! -- pidättekö te sitä miestä kaikin puolin rehellisenä miehenä?"

"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa, semmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä, jotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen pois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta pinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula naudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat aina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei koske milloinkaan mihinkään".

Pormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä ei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut hänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset olisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää; mutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta syvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen on nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. -- "Tuomari tuomitse oikein! Jumala on sinun _herrasi_ ja sinä olet hänen palveliansa!" on kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta ihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan siitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.

Teurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan ja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen, saadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan tarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin sääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus, että tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse oli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa osviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt; mutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo vielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.

Hawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla levottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut ilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet toiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen? Olihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.

Bräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua lattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin päähänsä.

"Kaarlo", sanoi hän vihdoin, "minä iloitsen suuresti sinusta, sinä olet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia itsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko perhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka hän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua auttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi reformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat".

"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta semmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti peloissani, että Kurz sen ilmaisee".

"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei hän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa ja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä, huomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään eläväistä sanaa suustansa".

"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?" huudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.

"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia, sen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki erotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt pyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman luona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas terveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa sillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin -- pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman -- levittäjä -- ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on hänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti tarttuisi?"

Hawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut silmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku, toivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä avaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää ahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa levottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä meni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli Hawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen. Ja mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas maalle: "Ole hyvässä turvassa ja toivo!" ja ikäänkuin puhuisi maa taas ihmisille: "Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!" ja vanhalle pehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun kautta. "Ole hyvässä turvassa ja toivo!"

Mutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli katovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi oli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän ei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä edemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän kerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun hänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin povessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt -- tämä nuori mies oli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle -- ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin hiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen, tuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja vääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle polulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta. Täällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi tultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: "Herranen aika, herra pehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt".

"Hyvää päivää Sofi", sanoi Hawermann ja katseli lasta, "mitenkä on sinun laitasi!"

"Ah, herra, _huonosti_ on minun laitani: Kristian Däsel on puhunut asiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra ajoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen rouva ei sitä sallinut. -- Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!" sanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan. "Tähän aikaan päivästä", pitkitti Sofi puhettansa, "on minun aina käyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden toimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä".

Hawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja tuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: "Se! -- Mies!" sanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin mieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte samanlainen lapsi -- hänen oma lapsensa -- oli pistänyt hänen käteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi silitteli hänen harmaita hapsiansa: "ai! ai!" ja hän laski lapsen taas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: "Sofi Degel, riennä kotia, rupee pian satamaan". -- Ja kun Hawermann astuskeli edelleen, putoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli virkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt hänen vihansa joutunut?

Kun Hawermann tuli Reksowiin, juoksi hänen sisarensa niin sukkelaan, kuin hänen lihavuutensa sitä salli, hänelle vastaan: "Kaarlo! Herran Jestan, Kaarlo! Tulethan viimeinkin vielä kerran tänne! Herranen aika, ja kuinka reippaalta sinä näytät! ja niin kauniilta! Kaarlo-veljeni onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"On, lapseni, on; mutta siitä sittemmin. Missä on Jokkum?"

"Jokkum? Herranen aika, sepä on kysymys. Missä hän on, ei tiedä kukaan; hän tulee ja menee tätä nykyä kuin pyöriäinen. Aina siitä asti, kuin määrättiin, että Rudolf ja Miina nousevalla viikolla perjantaina viettävät häitä -- sinä tulet kai myöskin häihin? -- ei ole hänellä lepoa, ei rauhaa yöllä, ei päivällä, ja nyt hommaa hän maanviljelyksen kanssa, nyt kun touvot jo on tehty eikä enää ole Jumalan rahtuista tekemistä, nyt juoksentelee hän ympäri pelloilla ja, kotia tultuansa, alkaa hän torua. Tuntuu ihan siltä kuin tahtoisi hän näinä kahdeksana päivänä, jotka vielä on häihin, korvata kaikki, mitä hän viitenäkolmatta vuotena on laiminlyönyt".

"Oo, anna hänen olla! Mitään vahinkoa eihän siitä ole".

"Sitä sanon minäkin, mutta Rudolf on vihoissaan, että Jokkum pistää nenänsä jokaiseen hänen toimeensa".

"No, kyllähän sekin tasaantuu. Onko teillä muuten kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan, ja jos ei Jokkum olisi tahtonut pitää puhetta hanhista, emme olisi havainneet hivahustakaan koko ryminästä; mutta Gürlitzissä ja Pümpelhagenissa sanotaan olevan huonosti laita".

"Pümpelhagenissakin?"

"Niin kyllä! He eivät kumpikaan sitä sano; herra ei sano, rouva ei sano; mutta tietäähän koko seutu, että siellä voi syttyä meteli mikä päivä hyvänsä. Herralla sanotaan olevan niin paljo velkoja, ja päivätyöläiset tahtovat palkkansa, jonka hän on jättänyt maksamatta, ja he tahtovat sinua taas takasin pehtoriksensa".

"Sehän on tyhmää lorua!"