Part 50

Rehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi kumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan silmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti tosiaankin: "Arvoisat kuuliani", sanoi hän, "kun siis tarkastelemme nykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja oppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät". Sen sanottuansa, astui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.

Hänen perästänsä puhui Juha "Minä myös".

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä olen värjäri, minä myös", ja samassa oikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä, että koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, "minä olen myös käynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada tasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen, arvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on synti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä myös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä myös". --

"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona", kuului eräs ääni.

"Mitä? -- Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä edempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja kunnollista sinivärjäriä tarvitaan" ja löi rintoihinsa. "Ja, hyvät herrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi, indigo on liian kallista".

"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla", huudahti suutari Deichert.

"Tyhmää lörpötystä", huusi Juha. "Mitä vietävän indigoa?" huusivat useat äänet, "hän värjää sinipuulla!"

"Niin", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, "naiset, jotka hänen luonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät kaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee".

"Nuorukainen", sanoi Juha jotenkin kopeasti, "oletko milloinkaan kurkistanut minun sinityskattilaani?"

"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan sinulla itsellä yltäkyllin", huusi joku joukosta.

"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen itselleni uuden talon rakentanut, minä myös..."

"Sinipuusta", huudahti suutarinsälli.

"Sinipuusta!" huudettiin kautta salin.

"Ei!" huusi värjäri, "vaan hongasta tammisilla alushirsillä!"

"Sinipuusta!" huudettiin uudestaan.

"Hyvät herrat", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi ja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, "minä olen Rahnstädtin porvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista".

"Onkin jo kylläksi!" huusivat muutamat.

"Tuommoinen hölmö!" huusivat päivätyöläiset, "alas se pöllöpää! Mitä hän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!" Ja Juha "Minä myös" sai astua alas puhelavalta.

Nyt otti Kurz puhuaksensa: "Kansalaiset! Me puhumme täällä köyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui indigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa veroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa edellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää hänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta hän käyttää!"

"Te tirkistätte itse kortteihin!" huusi joku hänen takanansa; Kurz katsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut millänsäkään, vaan pitkitti: "Ja hän voi kumminkin saada indigoa minulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset, mitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki köyhiksi".

"Siinä on hän oikeassa", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.

"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja vankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni ajurin palkkaa".

"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!" huusi ajuri Siewert.

"Mutta", pitkitti Kurz puhettansa, "mitenkäs kävi? Viime vuonna otettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa" --

"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä", keskeytti Siewert hänen.

Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei Kurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut selkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: "Pormestari kutsutti minun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt tavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. -- Siis _per se_",[17] sanoi hän. -- "Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä Rahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. -- Silloin nauroi pormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. -- Kansalaiset, mihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun joltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie suorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä voitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?"

"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!" huusi suutari Deichert, "tämmöisen bonon olen minä siitä saanut", ja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä, sillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja kaikki nauroivat.

"Kansalaiset!" pitkitti Kurz, "minä tiedän kyllä hyvin että köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista tarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden hänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta onko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin surkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä taistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat henkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset suosivat".

"Kummiseni", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, "saatpa nähdä, nyt alkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen astuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni".

Ja niin kävikin!

"Kansalaiset!" huusi Kurz, "minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä ilkivaltaisuus..."

"Alas! alas!" huusi nikkari Thiel.

"Niin, alas! alas!" kuului kautta salin.

"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista sarvipäistä!" huusivat muutamat.

"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!" huusi Fritz Siewert. "Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin sonninkin!"

Presidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli ja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista: "Kansalaiset!..."

"Mitä vietäviä? Kansalaiset?" huusivat suutari Deichert ja nikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin takinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas, ainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa näkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten: "Kaupungin sonni -- sonni -- sonni -- sonni --", sitte tuli äänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin. Bräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.

"Pitäkää toki onneton suunne kiini!" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi Kurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi erääsen soppeen, "tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?"

Ja täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja vasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.

Sillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai alkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf oli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli jotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään muuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä kirjotettaisiin "kansallisomaisuus"; jos se myytiin, voitiin sillä tyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän miestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille ja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.

"Kristian", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, "_tämä_ toimi miellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen huomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle".

Pomukkelskopp katsahti taaksensa -- ääni tuntui hänestä tutulta -- ja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja se penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä. -- Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksen _herra_ vai _veli_. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin reformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin kotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: "Herra Pomukkelskopilla on puheenvuoro". -- Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon läpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti räätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan kokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin, alotti hän:

"Hyvät _herrat_!"

No, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki kiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja paikattua nuttua nimityksellä "herra!" ja kautta salin kulkikin heti jupina: "Se mies on oikeassa! -- Hän tietää, miten ihmisiä pitää puhutella".

"Hyvät herrat!" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli tauonnut, "minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen maamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia"-- ja hän teki nojon rehtorille, Juhalle "Minä myös" ja räätäli Wimmersdorfille, ja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden -- "olen myöskin kuulut huonompia" -- ja hän katsahti ovea kohden, josta Kurz oli viety ulos -- "mutta, hyvät _herrat, puheet_ eivät ole minua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä tapaan".

"Hyvä, hyvä!"

"Hyvät _herrat_! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet minun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi". -- Tässä veti hän valkean niistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. -- "Hyvät _herrat_, te puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä asiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut, saadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa" -- tässä pyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti osottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut -- "minä tarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän päivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä".

"Vai niin?" huusi eräs ääni takapuolilta, "Kristian, nyt on aika, puhu nyt!"

"Meidän päivätyöläisemme", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta häiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, "saavat vapaan asunnon puutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet sitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata niin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen ohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi osansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä viisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko päivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen ylimalkaan enemmän vaatia?"

"Ei! ei!" huusivat kaupungin päivätyöläiset. "Hyvät herrat!" huusi nikkarinsälli Rutschow, "minä olen nikkarinsälli ja saan koko kesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä antaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra Pomukkelskopilla!"

"Lurjus!" huudahti rakennusmestari Schulz, "oletko koko tänä keväänä ollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana".

"Hiljan! hiljan!" huudettiin.

"Hyvät _herrat_!" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, "näettehän, niin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen päivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja etsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole kylläksi?"

"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!" kuului taas takapuolelta.

"Hyvät _herrat_!" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, "mielialan tähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden olen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä -- minä en tosin ole mikään rikas mies -- mutta mitä minä tehdä voin, olen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä molemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset uskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me voimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä ihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö".

"Hurraa! -- Eläköön! -- Hurraa! -- Eläköön!" riehuttiin nyt joka taholla ja haaralla.

"Eläköön herra Pomukkelskopp!" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi kumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.

Kun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo toisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä hänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan niinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että vitsaus on pian kohtaava mailmaa.

"Kansalaiset!" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen muodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi ja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan illallisatriaksensa. "Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp olisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en olisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua sinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta" -- tässä lyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan -- "levitellyt mitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut".

"Se ei kuulu tähän!" huudahti räätäli Wimmersdorf, "se on tyhjää lörpötystä!"

"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen".

"Herra, räätäli Wimmersdorf", pitkitti Bräsig, "jos te pidätte minun puhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia korvanne, sillä te olette minusta liian _tyhmä_! ja nyt voitte mennä ja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!"

"Hän on oikeassa! -- Pitkittäkää!" huudettiin.

"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän sopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille, yllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku" -- "Suur-mooguli!" huudahti rakennusmestari Schulz tässä -- "astuu tälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön silmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja päivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. -- Kansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!"

"Hyvä! Hyvä!"

"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole mitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut kaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla -- _bonus_! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo -- mutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin häränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta me emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä tulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on jonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu Willgaus -- onko Willgaus täällä?" -- Willgaus ei ollut tässä. -- "Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu ja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen sade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa loiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa kanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra Pomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän hanhet parhaiten vedessä".

"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!"

"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä laidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen mennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme, joiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä yhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne kolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja".

"Se mies on suur-mooguli!" huusi rakennusmestari hänen takanansa, "ulos! ulos!"

"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!"

"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja polttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka murenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat kuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia metsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein taaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut sitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen perunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala! tuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he eivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät he varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat naapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut käskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan hänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen hädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!"

"Eläköön rouva Nüssler!" huusi Juha Bank.

"Eläköön!" huudettiin, "eläköön!"

"Ja pellava sitte!" pitkitti Bräsig puhettansa, "noin pitkää!" ja hän osotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, "niin että itse notarius Slusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen ystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden käyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta lyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä".

"Se mies on hävytön konna", huusi rakennusmestari, "että hän vielä uskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. -- Ulos! ulos!"

"Kansalaiset", alkoi Bräsig uudestaan, "minä tahdon vaan sanoa: asunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja pellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne maistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä köyhyyteen maalla. -- Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa? Kansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut täällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten elämää: _syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku_!"

Hän kumarsi, astui alas puhelavalta ja "eläköön" huutoja kaikui kautta salin. "Se mies on oikeassa!"

"Herra pehtori Bräsig eläköön!"

Ja presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen puheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja nyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen pudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin soittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä ja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa. Ja kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän torvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin naamaa "Heil Dir im Siegerkranz!" ja David Berger oli pannut rillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin että pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut. Mutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen ympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; "Älkää pelätkö, herra pehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme teitä". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli torin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä kidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä oli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja kurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole hylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun hyvyyteen.

Pastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen saattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että hän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa, mutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla tyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla, ja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut oli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin päivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: "Veikkoset, seuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa tapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi suuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen puheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?"

Luku 39.

Kuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. -- Kurzin rouva koettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin harjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle. -- Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. -- Miksikä Kählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä Smidtskalta sääret poikki. -- Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja Hawermann saa Juhanneksen kukan. -- Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee pellolla. -- Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja miksikä Bräsig sanoo yhä "ylemmäksi" -- Kirje Parisista.

Iltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin oli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: "Hyvää päivää! Hyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia niin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes puhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen kansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja huutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten unta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he polkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?"

"Kuulkaapa, herra Kurz", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa kookkaampana kuin tavallisesti, "on hyvin sopimatonta, että te moititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te olisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja minä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha sananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin selässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja jos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä, niin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos; sillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa".

"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!" huusi Kurz, "muutamat ratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään".

"Tehän olette oikea kolho!" huusi Bräsig, "tehän olette hävytön mies! Jos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä teidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä kotia".

"Hiljan, Bräsig, hiljan!" puuttui Hawermann heidän väliinsä, "ja te, Kurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa ja toraa rakentamaan".

"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa on minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin saanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei suvaitse, että minä menen reformiyhtiöön".

"Siinä hän on varsin oikeassa", sanoi Hawermann hyvin äissään, "te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja ajattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota toimeen;" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli edes takasin ja puhisi kiukuissaan: "Bräsig, hän ei kai sillä mitään pahaa ajatellut".

"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä, madonsyömä epäluoma minusta ajattelee. -- Ratsastelee aasin selässä? Hyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta".