Part 5

"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut kärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei hän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä mies. -- Nuppuseni!" huusi hän ulos ovesta, "herra Hawermann on täällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!" ja kun Hawermann teki estelyltä kahvin suhteen, lisäsi hän: "Antakaa minun toimia herra Hawermann! Kun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri maata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin lämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein ilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann, tehkää hyvin ja juokaa!"

Niin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli Bräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi, ja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen mieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut hänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen vastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi tyynesti kulkea elämänsä polkua.

Seuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos parin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän kokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja siellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova onni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä laatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa muiden ihmisten kanssa.

Luku 4.

Kuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen ja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä, molempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta, Hawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä herra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita Hawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä, ja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.

Myllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä vuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon oli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut. Pehtori tuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut pastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän kävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä oli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi olla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä maamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa sille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä ymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. _Hänellä_ ei ollut mitään osaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli hänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja iloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa lammessa. Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun purskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen lystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin. "No niin", sanoi hän, "kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon ympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on maanviljelys täällä toisen-näköinen". -- Hän johti kulkunsa läpi puutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen tammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi siivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään perheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. -- Tultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa ja myhäili itseksensä: "Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se, jonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin luonnollista. Nyt on ollut parempi vuosi. -- Saapa nähdä, mitä vanha herra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta turnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. -- Kun sitä ei vaan olisi taas edeltäpäin myyty!" huokasi hän. "Hitto tiesi, miten lieneekään!" jupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista pitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, "vanha herra ei pääse edemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi tytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen rouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden, että sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka elättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa! -- Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun aikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja vanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta". -- Hänellä oli vielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun kamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan. oli Hawermann sanonut. -- "Niin", sanoi hän uudestaan ja istui viileään lehvikköön, "hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on hänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet paremmiksi".

Niin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat Pohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin pitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle Englantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän itse sätkii? Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän ja kaikki mitä siihen on sidottu -- ja se merkitsee meillä melkein koko maa -- ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se taas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee kuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä nurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli, että nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja hänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin ulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos vajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu, merivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen divanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut, joita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä lukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne näyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa. Ja sama lanka oli myöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes kahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan mennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen vanhoille päivilleen. Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo pieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset sitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä ja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee vourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun Mooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen yhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä käsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: "Taavetti", sanoi hän, "pane kirja pois, laskut ovat oikeat".

Mutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä ja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan maallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme piiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja piukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana ja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella niinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä langassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen kanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne. Mutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee ylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta päästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja mikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen nykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa; hän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat Nüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän lankansa päähän ja he laskettiin hautaan.

Sakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan sokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten, ohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi, mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja runsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan. Hän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta, kun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa kirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä saanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä, ja siiloin sanoi hän: "Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo kreivin armollinen kirjotus minun on saattanut! Jos minä tahdon naida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori eläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa itselleni: minä olen liian vanha naimaan. Ah, minun armollinen herrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta hänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin hyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia penteleen paragraaffeja, niin että mies, joka _kahdeksankolmatta vuotta_ on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi syödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että mies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli _kolme_ varsinaista morsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida _yhtäkään!_ Armollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi veisaan!"

Eri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli nykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen perästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä kohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei koskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt oli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle ja komensi sieltä koko taloutta. Nuori emäntä hyväilikin häntä niin hellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle mieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain muuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi. Harvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin "Tunnustusta" ei hän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä vanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä huolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja talon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata mehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat unhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja uuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan, edistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki oli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: "No, mitäpä minä sille teen?" ja antoi asiain mennä menoansa. Mutta se suloisuus ja varallisuus, joka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen synnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat haltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt avopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin "eihän siitä haittaa", sanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin, "kun vaan sydän on musta".

Ja kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän Herrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori Jokkum, hän oli sanonut: "mitä voin minä sille tehdä? Antaa asian mennä menoansa!" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin tällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän taaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen rouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen nojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä, ja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai niiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin johtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä ajatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että hänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa tehdessä vaaditaan. Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset, joihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten ilojensa rinnalla? Jumala nähköön! Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke Erfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee ensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen työni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on tullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret pysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä uunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon, ja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman nuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka suuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta! Ja pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin ystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän ja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se kasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti hänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli käydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä ja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran hänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: "ei tyhjä säkki pystyssä pysy;" ja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä ja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät lämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain, kello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!"

Ja pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän piti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja tuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja poisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi levolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: "Regina, nyt on hän pian kukkiva".

Ja niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten ja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi, jonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja narisematta, ilman kirinää ja pakkoa. Kun hän yksinkertaisessa puvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset hajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui hänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä vieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä, ikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja vihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan siitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli lopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut, silloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti pyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen: "sillä", sanoi hän, "lapsien opettaminen on toista kuin saarnan teko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin rankaistuksilla; mutta lapsien sielu...! Sitä tarvitsee vaan viitata kukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita".

Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan, jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä, silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus; ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä? Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin...! Jumala on kai tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen, että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.

Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.

Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta, juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin, kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan köyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita _ei ole_ semmoinen, se _näyttää_ vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta, jonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita _ei ole_ semmoinen, mutta se _näyttää_ siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten leikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle, ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa -- heidän välinsä oli melkein tuttavallinen -- sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin muutos tapahtuva.

Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla vaunuilla kartanolle. -- "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.

Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa; heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa raitista maailmaa.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin luullut. -- No, kuinka täällä voidaan? -- Onko kaikki valmisna rouvasväkeä varten?"

"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".

"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" -- tässä teki hän heikon yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun -- "et sinä kuitenkaan väliä pidä".

"Isä kulta, minä..." sanoi poika vähän hämillään.

"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa, herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".

Hawermann seurasi häntä. -- Jumala nähköön, kuinka se mies parka oli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei häntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä rasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän iloisemmaksi ja huudahti: "Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista nähneeni Pümpelhagenissa".

Se miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran semmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän sydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei ollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla alhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla kirotulla ruosteella.

"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää", sanoi kamarineuvos. "Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään valmistaneet, herra pehtori. Ah", lisäsi hän vähän ajan perästä, "miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta takaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!"

Hawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni veitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli näkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He olivat saapuneet Gürlitzin rajalle.

"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän", sanoi kamarineuvos.

"Niin", sanoi Hawermann; "maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se on Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi tarvinnut".

"Kuulkaapa", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, "tiedättekö, että Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa 173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann, maatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000 taaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;" ja samassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.

"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin myyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa voimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa, se pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!"