Part 48

Bräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai parhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi akkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli ulos keväiseen ilmaan.

Rouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi Rudolfin ja Jokkumin syrjään -- jotenkin tulisesti -- kävi Bräsigin luoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Bräsig, minä tiedän, teidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään luita ruhjuksi".

"Oo, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen, auringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi koko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, "räätäli Wimmersdorfille ja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa heidän ansaitun osansa".

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Rudolf.

"Sen minä teille selitän", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa rouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. "Se merkitsee, että te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä lajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla Rahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan testamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta enkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja joka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te".

Ja hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää rouva Nüsslerin sydämen tuskaan.

"Tulimmainen!" huudahti Rudolf, "mitähän olen minä tehnyt?" ja katsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei tietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: "Minä en todellakaan tiedä..."

"Eikä ole tarpeesenkaan", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin päin: "Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä koko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja te, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda silmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette Hilgendorfin luona oppineet".

Vaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai sopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden jouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin tuumiin.

Iltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle. Tällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla: etujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki hän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan järjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo suinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen, se kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän Fritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä luona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat hänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi Fritz hiljaa itseksensä: "Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt kaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja ruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä".

Kimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas selästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi "hyvää päivää".

"Äiti", sanoi Jokkum, "kaada toki herra Triddelfitzille kuppi kuumaa", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.

"Hyväinen aika!" ajatteli Bräsig, "jokohan nyt tuotakin 'herraksi' nimitetään!"

Fritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa, istui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa revolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin täyttämään.

"Herra", huudahti Bräsig, "piruko teitä riivaa? Mitä te noilla perhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?"

Ja rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat revolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput täyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: "Kas niin! nyt eivät ne enää laukee!"

"Jumalan tähden!" huusi Fritz, "ainoan turvan mikä meillä enää on..."

"Herra", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "luuletteko täällä nuoren Jokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?"

"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola", sanoi Fritz, "sen herra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja sentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita -- toisen itselleni, toisen herralleni -- me tahdomme pitää puoliamme aina viimeiseen veren pisaraan asti".

Rouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa; Bräsig nauroi täyttä kurkkuansa? "ja noilla kapineilla ja herra von Rambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaa heidät toiselle mielelle?"

"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että hän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos niin tarvis vaati".

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", tokaisi Jokkum suustansa.

"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa aatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että hän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella".

"Onko hän taas pitänyt puheen?" kysyi Jokkum.

"Koko oivan puheen!" vakuutti Fritz.

"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää".

"Sehän on ihan yhdentekevä", sanoi Bräsig, "mutta mitä sanovat päivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?"

"Ne roistot", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut herraltansa vielä paljon muutakin, "eivät ansaitse hengittää ilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan, seisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan 'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta".

"Sillä he tarkottivat kai teitäkin", nauroi Bräsig ilkullisesti.

"Se on kyllä mahdollista!" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. "Ja iltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita minä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli puheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra Pomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut keille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät he tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin väki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset siihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet tyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille tiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin kartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää tietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra von Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt johtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä olen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat jotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa Hawermannin. -- Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!"

"Hm!" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen nauruun. "No, mitäpä vastasi nuori herra?"

"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kun _hän_ oli minuun tyytyväinen -- ja hän viittasi samassa kädellään minuun, jolloin minä tein nöyrän nojon -- niin voivat hänen herrat päivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs vanha ukko, Juha Egel, esille -- tunnettahan te hänen: hän on heistä vanhin, hänellä on harmaat hapset -- ja sanoi, etteivät he olleet mitään _herroja_, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen, heidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän hyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois pistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itse _herra_ ja hän voi nyt tehdä, minkähän parhaaksi katsoi".

"Sepä on koko perhanan ukko!" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.

"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki; paksumpi pää tuli perästä päin. -- Illempana näin minä kuinka toinen päivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin, että Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan, niin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin viereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin, kuinka Kristian Däsel yllytti toisia".

"Se tahtoo sanoa", puhkesi Bräsig sanomaan, "te kuultelitte hieman".

"No niin", myönsi Fritz.

"Onkin varsin oikein", sanoi Bräsig, "kertokaa vaan enemmän".

"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken mokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut hänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä hän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista lapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei herra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia hyvin, -- mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. -- Ja nyt on Kristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten kasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen naida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä pyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi".

"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?" Bräsig kysyi.

"Tietysti", sanoi Fritz, "hänen täytyi saada siitä tieto, että hän voi olla varuillansa. -- Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan hevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja lapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että niistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman ja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai heti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta".

"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?" kysyi pehtori Bräsig.

"Niin", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, "mitäpä siihen vastaisin? _Hän_ ei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkä _hänen_ laitansa on. Ennen tervehti hän minua -- tosin hieman ylhäisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti -- nyt ei hän enää minuun luo silmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä kirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. -- Niin, Mari Möller on myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan yksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä, vaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että armollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja toisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin taas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä lastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. -- Mutta taloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niin _pitää_ tehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku ystävä, sanoo Karoliina Kegel -- no, minähän en siksi sovi -- ja herralla ei ole myöskään ketään ystävää".

"Mutta minulle sopii se hyvin", huudahti rouva Nüssler ja kavahti ylös istuimeltaan, "ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä, Jokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja puhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää enemmän yhtä".

"Niin mutta, äiti kulta", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin? -- Ja hanhet; -- mutta Gottlieb ja Liina..."

"Todellakin!" huudahti rouva Nüssler, "heidät molemmat ovat he leivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa".

"_Hänellä_, herra von Rambowilla", sanoi Bräsig ja näytti samassa oikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, "hänellä on kai kyllä ystäviä? -- Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?"

"Pomukkelskopp?" kysäisi Fritz. "Hänen kanssansa emme enää seurustele", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui Bräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: "Hän on antanut meille haasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta, Mooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa, ja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin suullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan, sihteeri Reinin; tunnetteko häntä?"

"Kyllä vaan", kuiskaili Bräsig, "minä tunnen hänen pohjan navan ja Ferro-saaren jutusta".

"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?" kysyi Fritz.

"Kyllä vaan", sanoi Bräsig, "hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi nenästä. Mutta", kysyi hän ääneensä, "mitä on teidän nuori herranne päättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?"

"Sen tahdon minä sanoa teille", sanoi Fritz. "Me olemme molemmat päättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja minä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia revolvereja".

"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?"

"Sitte ammumme", sanoi Fritz.

"Oikein!" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja leikitteli sen kanssa vähän itsekseen: "Mutta rouva Nüssler, te olette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua", ja hän pyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin tahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz selitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta. "Jokkum, missä on sinun työkalusi?" kysyi Bräsig.

Jokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin jotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos joku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti Bräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä hohtimia piti hän toisessa kädessään: "Kas tässä!"

"Tuhat tulimmaista!" tokaisi Fritz suustansa.

"Kas niin!" sanoi Bräsig, "nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua keltään ihmiseltä silmiä pois päästä".

"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?"

"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa leikitellä ampuma-aseiden kanssa".

"Te olette vanha..."

"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen, ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".

"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun käskee, sen teen minä".

"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa -- onpa hän jo ennenkin ampunut -- mutta te...?" ja Hawermannia muistellessaan kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi onnettomuutta toimeen saaneet?"

Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait! _Siitä asiasta_ ei hiiskaustakaan! -- Mutta teidän pitäisi hävetä, Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja ihmishengestä".

"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän ampua ihmisiä?"

Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa, silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.

Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen, ettei hän _millään_ ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi hän hyvin riitainen mies.

Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta myöskin että ennen kurki kuolee kuin..."

"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät sovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja minä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä: mutta mitä tulee hänestä ja minusta?"

"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia..."

"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa" -- ja rouva Nüssler osotti Jokkumia -- "voitte kyllä sen sanoa; mutta tuon toisen puolesta" -- ja hän viittasi Sulttaaniin -- "saatte olla hyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen. Näettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa".

"Aa!" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, "todellakin! Mutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään loppuun".

"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja hän?" tässä osotti hän taas Jokkumia. "Jos nyt Miina ja Rudolf saavat hallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?"

"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita perillistenne karttumisesta".

"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen, vieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen askaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan panen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun oikein muodottomaksi möhkäleeksi".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja nuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: "Te olette aina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään", ja teki rouva Nüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.

"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!" sanoi rouva Nüssler ja veti kätensä pois; "katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole meitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on hänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta hän -- jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?"

"Hän polttaa piippua ja makaa", sanoi Bräsig.

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "tätä nykyä kyllä".

"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina -- tuosta tyhmästä hanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen unhottamaan -- mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee joka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä, saa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä".

"_Jokkumko_?" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.

"Niin, hän", sanoi rouva Nüssler, "mutta siitä ei nyt sen enempää; näettekö?"

Ja Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja siveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin että Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: "Äiti, mitä on kello?" Sitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: "Bräsig, onpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt puheen".

Rudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa ilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen tarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta, joka merkitsi jotenkin näin: "Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun, sinun asiasi on hyvällä alulla".

Ilta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun aika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf ajatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta aikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin puhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja kun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle, ottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa menevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin, tiesi hän, mutta mitä? -- se oli tietämättömissä.

Luku 37.

Lyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää puheen.

Jokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui toisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin selkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti hieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon perhanan kanssahallitsian tähden.

Rudolf tuli: "Hyväinen aika, eno, joko tekin olette ylhäällä?"

"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden", hän aikoi vielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään suustansa, ja Rudolf sanoi: "No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha juttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin varhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille, mitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään tahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan ruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme lantaa perunamaalle".

"Niin, Rudolf, mutta..."

"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen matkaan", ja niin lähti hän tiehensä.

Jokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen kartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.

"Kalsow", sanoi Jokkum, "käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään", ja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.

Päivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä ryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: "Mitä meidän pitää tehdä?"

"Sitä en tiedä", sanoi renkivouti Kalsow.

"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään".

Kalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani seurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja se oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.

"Isäntä", sanoi Kalsow, "väki on kaikki koossa".

"Hyvä!" lausui Jokkum.

"Mitä pitää meidän tehdä?" kysyi Kalsow.

"Odottaa", sanoi Jokkum.

Kalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin ajan perästä tuli Kalsow taas sisään: "Isäntä, he odottavat".

"Hyvä!" sanoi Jokkum, "sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa odottaminen, minä tahdon pitää heille puheen".

Kalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen, isäntä oli pitävä heille puheen.

Väki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski Kristian: "Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja hoputa häntä vähän".

Kalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: "No, isäntä, kuinkas on puheen laita?"

"Tuhat tulimmaista!" tiuskaisi Jokkum hänelle, "luuletko sinä, että ajatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?"

Renkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: "Se ei auta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen".

"Herranen aika", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa puuhaili toimissaan, "mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä kartanolla?" ja tempaisi akkunan auki: "Mitä te täällä seisotte?"

"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva".

"Mitä te odotatte?"

"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen".

"Kuka?" kysyi rouva Nüssler.

"Isäntä", vastasi Kalsow.

"Mitä aikoo hän pitää?" kysyi rouva Nüssler.

"Puheen", sanoi Kalsow.

"Kyllä minä hänet puhutan!" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi akkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä kiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen häntä tunnollensa: "Mitä sinä _aiot_? Aiotko _sinä_ pitää täällä puheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?"

"Äiti", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä "hanhista".

"Jumala sinua armahtakoon", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, "jos sinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!"