Part 46

"Sinä et sitä usko? No sinun suutarina pitäisi se kumminkin tietää. Eikö traanin hinta viime vuodesta ruveten ole noussut?"

"No veikkoset", huudahti räätäli Wimmersdorf, "sen saatan minä sanoneeksi, että mikään hyvä loppu ei ole tästä tuleva". "No", huudahti eräs toinen, "minulle on yhdentekevä! Kun taivas repee, putoovat varpuset maahan. Mutta sen tahdon minä sanoa, pitääkö meidän työtä tehdä, sillä aikaa kuin ne perhanan luikarit tuolla pohjannavalla istuvat kädet ristissä? Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"

Tästä tarinasta voipi tehdä kolme päätöstä: ensiksi, että herra asianajaja Rein ei lukenut ainoastaan sanomalehdestä, vaan myöskin toisinaan omasta päästänsä, ja että hän oli lystikäs mies, ja toiseksi, että Rahnstädtin porvarit eivät vielä olleet oikein kypsiä lukemaan sanomalehtiä, ja kolmanneksi, että ihminen ei paljon piittaa asioista, jotka eivät vaaranna hänen omaa nahkaansa.

Mutta se oli meitä likemmältä koskeva. Eräänä päivänä jäi Berlinin posti tulematta, ja Rahnstädtiläiset seisoivat tiheässä ryhmässä postikonttorin edessä ja arvelivat, mitähän tämä merkitsi. Ja ratsasmiehet, joiden piti viedä postilaukut maalle, tuumailivat keskenään, pitikö heidän odottaa vai eikö; ja ainoa tyytyväinen ihminen koko tässä häiringössä oli postimestari, joka seisoi oven edessä, kädet ristissä edessään, ja pyöritti peukaloitansa ja sanoi, että kolmeenkymmeneen vuoteen ei hänellä yhden- ja kahdentoista välillä päivällä ollut niin paljon loma-aikaa ollut kuin tänään.

Seuraavana päivänä tulivat pienten postinkuljettajain sijasta kaupungin ylimykset itse, ja ratsasmiesten sijasta ajaa leiskauttivat herrat kartanonomistajat itse kaupunkiin. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt, sillä posti ei kuitenkaan tullut, mutta sen sijasta kulki huhu, että Berlinissäkin oli kapina syttynyt. Yksi tiesi sitä, toinen tätä, ja vanha savenvalaja Düsing, joka asui ulkopuolella kaupungin porttia, vakuutti selvästi kuulleensa tänään koko päivän ammuttavan kanunilla, jonka kaikki ihmiset rehellisesti uskoivatkin, vaikka Berlinistä Rahnstädtiin on neljäkolmatta penikulmaa. Mutta hänen naapurinsa, nikkari Hagen, sanoi: "Veikkonen, minähän se olin, joka toimeen sain tuon kanunan jyskeen halkaistessani tänä aamuna pyökkipölkkyjä puuvajassani".

Kolmantena päivänä tuli nyt viimeinkin posti; mutta ei Berlinistä, vaan Oranienburgista; se toi tullessaan kuitenkin miehen, joka olisi voinut kertoa paljon asioita, sillä hän oli koko ajan itse ollut Berlinissä, mutta hän oli matkalla puhunut äänensä niin sorroksiin, ettei hän Rahnstädtissä enää voinut saada sanaa suustansa. Hän oli papin kandidaatti lähiseudulta, ja Rahnstädtiläiset tunsivat, hänen ja kestitsivät häntä munatotilla, että hän saisi kielenkantansa liikkeelle. Hän joikin sitä sekoitusta kosolta, mutta se ei auttanut; hän osotti vaan kädellään kurkkuunsa ja rintaansa ja tahtoi lähteä tiehensä. Tämä oli tyhmä vaatimus, sillä Rahnstädtiläiset eivät olleet tänne tulleet, lähteäksensä taas pois pitkillä nenillä, he eivät häntä päästäneet, ja kandidaatin täytyi käsin ja jaloin koettaa antaa heille kuvausta Berlinin kapinasta. Hän rakensi siis pari katusulkua -- ilmaan tietysti, sillä jos hän olisi ryhtynyt Rahnstädtin katukivitykseen, niin olisi hän varmaankin saanut poliisin kimppuunsa; hän ampui kepillänsä sulkujen takaa, hän teki rynnäkköä niitä vastaan -- taas kepillään -- edestäpäin ja ajoi täyttä nelistä keskelle Rahnstädtiläisiä, antaaksensa heille selvän käsityksen rakunain tehtävästä; ja kanunain jyskettä osasi hän myös matkia, sillä hänellä oli vielä sen verran ääntä jälillä, että hän voi sanoa "puh!" "puh!"

Niin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja kuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat olutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei edes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja, erittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat olutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos nimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo kovasti.

Rahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja vaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin oli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää tyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni. Yhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että muutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei saatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.

Tuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen reformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä edes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa kävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa juomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan. Tämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on sitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita tyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä oli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin puheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös muutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän, joka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti tynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin piti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi läsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan saanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä kyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. -- Paksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli nimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli mahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti: pönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat rasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin ainoastaan _heidän_ edustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten, joilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara. Ja tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja lihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli toisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi, sillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget -- niinkuin sitä sanotaan -- ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset siihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän lihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja rakennusmestari Schulz.

Kukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin kuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen eli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa Rahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi uutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin pesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.

"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä".

"Onko se sanomissa?"

"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka voi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?"

"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista, kuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja nousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä sittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin valtaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja jaloillani, jos joku kimppuuni kävisi".

Ja myöhempään tuli hän taas: "Kaarlo, Berlinin posti ei ole tänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi katujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä on; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien joukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli tarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin kaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja koko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja kävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui sinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei tuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli pää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi: niinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! -- Mooses tulee tänne iltapuolella päivää".

Iltapuolella tulikin Mooses: "Hawermann, se on totta, se on ihan totta, mitä Berlinistä puhutaan".

"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?"

"Kapina on syttynyt -- mutta älkää puhuko siitä mitään -- tänään aamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli vanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä tuhatta tallella vuodelta 1815".

"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?" huudahti Bräsig, "jokainen sivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja".

"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön, ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! -- mutta älkää puhuko siitä mitään".

"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahti Hawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"

"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".

"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin? Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".

"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti tuli sisään -- näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa, Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. -- No mutta jos ajat muuttuvat? kysyi hän. -- Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä, ajat eivät sitä silloin enää vaadi".

Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa, joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin, kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän -- "teistä rouva Behrens ei puhu mitään -- jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".

Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.

Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi: "Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi, ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi; ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona, häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi villaisen ihokkaan ja alushousut".

"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte! Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa, kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".

"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny, niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".

"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi, jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"

"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"

"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles! Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan, vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta, ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu hyviinkin?"

"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz minulle -- nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin --, että viime sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".

"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee yhtä ja toista, sattuu koko maahan".

Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta! Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".

Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken, ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin, kun kukin piti vaan huolta itsestänsä -- kun vaan sai elää rauhassa väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia, joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa kadonnut. -- Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.

Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan, voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin, niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. -- Tähän ei ollut Akselilla kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin: milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin ja sapeliin. -- Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia, kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt, väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin viimein täytyi ruveta palamaan.

Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä, oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin -- hirmuista kyllä -- isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä. -- Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen, tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit, jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp -- tietysti tahtomattansa -- oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä, myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.

Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi, joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa; ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin, joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen, niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua -- omaa hätäänsä ja kurjuuttansa -- tulessa ja juoksivat sitte, tämä tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan, rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.