Part 45

Hawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka useat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin pienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä ja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös Hawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja kyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan: hän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että päivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä tunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta. Päivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt rahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. -- Pieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann voi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että Bräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava, ja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen. Bräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut Hawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä, milloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa, hänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita Bräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut, niin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä, saadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa häntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin Hawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli Pümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi taas häntä.

Lovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia, jotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko elinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan tahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa on, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä enää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut, hänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa, mailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen sydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana, kenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut edes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä hetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän sitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli siitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, ja _tämän_ rakkauden sai mailma nähdä, vaan ei _toista_. Ja kun Herra taivaassa näkee, kuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan ja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä, silloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan olisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä tarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista, joiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.

Semmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa Rahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli kotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin Rahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja nuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja kädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.

"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa", sanoi pikku asessori -- sillä se oli hän -- ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin epätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin pienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi: "Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa".

No, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski kätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti hänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan seljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa hellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen hiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä ruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan majassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin Hawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet, kapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli, kuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai kauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin rouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja tohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens ei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään tietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui, oli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän sanoi Lovisalle: "Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on laita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa tapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle jotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle jotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa olla pieni kiltti lapsi".

Mutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta silloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän, hädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja mitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin parempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona oli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori rouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita oli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin ruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen ruokatavaroita -- sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut puuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan hämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa ja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä oli kaikki.

Ja kun soppakeittimö piti toimeen pantanaan, pitivät Rahnstädtin rouvat suuren kokouksen, jossa oli ratkaistava, kuinka semmoinen parhaiten saataisiin toimeen. -- Sen pitää tulla _suurellaiseksi_ sanoi viskaalin rouva, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän sillä tarkotti, sanoi hän sen olevan hänelle yhdentekevää, "_suurellaiseksi_" piti sen vaan tulla, muuten ei siitä olisi mihinkään. -- Ja teeseuran istunnossa lässäolleet tuomarit vaativat, että tehtäisiin erotus jumalattomain ja hurskasten välillä, jumalattomat saisivat kuolla nälkään, ja eräs nuori rouva, joka vast'ikään oli naimisiin mennyt, sanoi että pitäisi valittaman joku mies asiaa johtamaan. Kaikki nousivat häntä vastaan, ja viskaalin rouva sanoi, että niin kauvan kuin hän oli elänyt -- ja sitä oli jo jommoinenkin aika, muistutti rouva Krummhorn -- oli keittäminen ja hyväntekeväisyys ollut naisten asiana, mitäpä miehet semmoisista ymmärsivät? Mutta "_suurellaisesti_" oli asia alustettava. Ja seura erosi yhtä viisaana, kuin se kokoontunut oli, ja kun keittäminen alkoi puuhaili kaksi kaunista tyttöä takan ääressä valkeine esiliinoineen ja jakeli ruokia köyhäin astioihin ja he istuivat yhdessä jumalattomain ja hurskasten kanssa rahilla ja kuorivat perunia ja nauriita seuraavaksi päiväksi, ja tämä oli sitä pientä rahaa, johon Lovisa oli vaihtanut kultaisen aarteensa, ja pikku asessori pani roponsa myöskin alttiiksi.

Bräsig tuli ja vapautti pikku asessorin ulkoaskareista, ottaen ne omalle niskallensa, sillä Bräsig oli kokonaan luotu ulkotoimia varten, niinkuin hänen raajansa sitä kyllä osottivat, ja kun hän vaan vähänkin sai leiniltä hoivaa, juoksi hän ympäri kaupungissa ja sanoi Hawermannille: "tohtori Strumpf määrää polchikumia ja liikuntoa, ja vesitohtori määrää kylmää vettä ja liikuntoa; liikuntoa määräävät molemmat, ja minä tunnen, että se pitää minua pystyssä, Niin, mitä piti minun sanoa -- Mooses lähettää sinulle paljo terveisiä ja tänään iltapuolella tulee hän".

"Mitä? Joko hän on tullut Dobberanista kylpemästä? Minä luulin hänen tulevan vasta elokuussa takasin".

"Niin, Kaarlo, mutta tänään onkin jo Jaakon päivä ja elonaika hyvällä alulla. Mutta -- niitähän piti minun sanoa -- niin, vanha juutalaisrahjus on kokonaan uudistunut, hän näytti varsin kauniilta ja juoksenteli ympäri huoneessa, näyttääksensä minulle, kuinka liukkaaksi hän on tullut jaloiltaan. Mutta nyt minun on meneminen vanhan leskirouva Klahnin luoksi, hän odottaa minua puutarhassa, minä olen, näet, luvannut hänelle nauriin siemeniä, ja sitte on minun meneminen kauppias Krummhornin rouvan luo katsomaan hänen kissanpoikasiansa, minkä hänen niistä tulee jättää meitä varten; sillä, Kaarlo, kelpo hiirikissa on meidän hankkiminen, ja sitte menen seppä Rischiltä poltinrautaa noutamaan Kurzin tamman tähden, koska se vanha kaakki on saanut pahkoja jalkoihinsa yhtä taajaan, kuin Mooseksen Taavetilla on varpaankänsiä. Sinä et tiedä kai, onko sinun nuorella isännälläsi jo pahkakonttinen hevonen, muuten voisi hän ostaa Kurzilta tämän vanhan kaakin, täydentääksensä hevoslasarettiansa. Ja illansuussa täytyy minun käydä pormestarin rouvan luona, sillä heillä on myös ollut muutama kappa ruista kylvössä, ja nyt panee rouva kokonaiset pidot toimeen, koska laiho tänään on leikattu, ja minä olen luvannut järjestää kaikki säännönmukaisesti, että kesti näyttäisi oikein maalaisilta pidoilta. No, hyvästi nyt, Kaarlo, tänään iltapuolella luen minä sinulle jotakin, minä olen tuonut hauskan kirjan muassani". Ja niin juoksi hän taas katua ylös, toista alas, ja hikoili muiden palveluksessa, sillä koska meklenpurilaisessa pikkukaupungissa maanviljelys on pääasiana, oli Bräsigin antaminen neuvoja yhdelle ja toiselle, ja niin oli hän pian tullut koko kaupungin hätävaraksi.

Iltapuolella päivää istui Bräsig Kaarlonsa luona ja hänellä oli kirja kädessä, josta hän aikoi lukea, ja jos kurkistamme yli hänen olkapäänsä, niin näemme nimilehdellä: "Aristophaneen sammakot, kreikan kielestä käännetty". Me kummastumme suuresti; mutta kuinka suuresti olisi sama vanha kreikkalainen ivailia kummastunut Rahnstädtiläisten sivistyksestä, jos hän kahdentuhannen vuoden perästä olisi kurkistanut pehtori Bräsigin olan ylitse ja olisi nimimerkistä nähnyt, että hänen vanhat runoelmansa loikoilivat kaikenlaisten "Ruusujen", "Helmien", "Lemmikkien" ja "Kukkasten" seassa Rahnstädtin lainakirjaston hyllyllä! Kuinka herttaisesti se veitikka olisi nauranut! -- Mutta pehtori Bräsig ei nauranut, hän istui hyvin totisena, suuret pyöreät rillit päässä, jotka kiisivät kuin vaunuin lyhdyt; hän piti kirjaa niin kaukana edessänsä, kuin kätensä ulottui, ja alkoi nyt lukea: "Aristop-haneen sammakot -- minä luen 'Hannin', Kaarlo, sillä 'Haneen' pidän minä painovirheenä; sanotaan esimerkiksi 'rakkari Hanni', josta minä kerran olen lukenut, ja jos tämä vaan on puoliksikin niin hirvittävä, niin voimme olla tyytyväisiä, Kaarlo".

Ja nyt alkoi Bräsig lukea ja luki koulumestari Strullin tapaan yhtä mittaa, seisahtamatta, ja Hawermann istui kuin kuultelisi hän tarkasti, mutta jo ennenkuin ensimmäinen lehti oli lopussa, vaipui hän omiin ajatuksiinsa, ja kun Bräsig kostutti sormeansa, kääntääksensä neljättä lehteä, näki hän närkästyen vanhan ystävänsä silmien menevän kiini. Bräsig nousi seisoalle ja asettui hänen eteensä ja katseli häntä. Mutta tunnettu on, että mylläri herää, kun mylly seisahtaa, ja että kuuliat heräävät, kun pappi lopettaa saarnansa; niin kävi nyt Hawermannillekin, hän loi silmänsä auki, veti pari hyvää savua piipustaan ja sanoi: "Kaunista, Sakari, hyvin kaunista!"

"Mitä? Sinä kehut kirjaa, ja olet nukkunut".

"Älä pane pahaksi", sanoi vanhus, joka nyt vasta tuli oikein tunnollensa, "mutta minä en ole ymmärtänyt sanaakaan. Vie kirja taas pois, vai ymmärrätkö sinä paremmin?"

"En ensinkään, Kaarlo, mutta minä olen maksanut siitä groschenin,[13] ja kun minä kerran olen rahan maksanut, niin täytyy minun jotakin saada sen edestä".

"Niin, mutta jos et nyt mitään siitä ymmärrä?"

"Eihän ihminen luekkaan ymmärtääksensä, Kaarlo, vaan ainoastaan huviksensa lukee hän kirjoja. Näethän..." ja hän aikoi hänelle tätä likemmin selittää, mutta samassa kolkutettiin ovelle ja Mooses tuli sisään. --

Hawermann kävi häntä vastaan: "Terve, Mooses, terve! Kuinka reippaalta te näytätte, oikein kauniilta!"

"Sitä on minulle Nuppunenkin sanonut, mutta sen sanoi hän jo viisikymmentä vuotta takaperin".

"No, mitenkä kylpypaikka teitä miellytti?"

"Tiedättekö mitä, Hawermann? Kylpypaikassa iloitaan kaksi kertaa, ensiksi silloin, kun sinne tullaan, ja toiseksi silloin, kun sieltä lähdetään. Laita on tässä sama kuin hevosen, puutarhan tai talon kaupassa: iloinen olet, kun sen saat, iloinen olet, kun siitä pääset".

"Niin aina, työttömyyttä ette kai voineet kestää, kauppa-asianne ovat kai yhä mielessänne olleet?"

"Kauppa-asiat? Minä olen vanha mies. Minun toimenani on, etten ryhdy uusiin puuhiin, vaan vedän rahani pois vanhoistakin. Ja juuri sentähden tulin tänne teidän luonne; minä tahdon sanoa ylös seitsemäntuhatta taaleriani Pümpelhagenissa".

"Oo Mooses, älkää toki! Te saattaisitte herra von Rambowin suureen pulaan".

"Sitä en luule; hänellä mahtaa olla rahoja, paljo rahoja. Taavetilla, notariuksella ja Pomukkelskopilla on ollut hänen kanssansa asioita, heillä oli aikomus tänä uunnavuonna panna hänet piukalle, mutta hän luki heille yksitoista tuhatta taaleria pöydälle. Minä arvasin sen, sillä minä olen pitänyt Taavettia silmällä. Minä kutsuin Zodickin eteeni. Missä te eilen olitte? kysyin minä häneltä. -- Kreivin luona, vastasi hän. -- Zodick, sinä valhettelet, sanoin minä. -- Silloin vannoi hän kiveen kovaan totta puhuvansa. -- Mutta minä väitin yhä: Zodick, sinä valhettelet. Ja viimein sanoin minä: minä tahdon sanoa sinulle jotakin, sanoin minä: hevoset ovat minun, vaunut ovat minun, ja kuski on minun; jos et sano totuutta, ajan minä sinun tiehesi, ja sitte joudut sinä maantielle. -- Nyt heltisi hänen kielenkantansa, ja hän puhui minulle niistä yhdestätoista tuhannesta taalerista ja eilen kertoi hän minulle, että Pömökkelskopp on sanonut ylös kahdeksantuhatta taaleria tammikuun 15 päiväksi. -- Pömökkelskopp on viisas mies, hän tietää kyllä, miten laita on".

"Jumalan tähden!" huudahti Hawermann ja hänen vihansa unohtui ja entinen uskollisuus von Rambowin perhettä kohtaan heräsi hänessä tietämättänsä, "ja tekin aiotte vielä lisäksi vaatia ulos lainanne? Mooses, teidän rahanne ovat kumminkin varmassa tallessa".

"Olkoon niin, ne ovat varmassa tallessa. Mutta minä tiedän monta muuta paikkaa, jossa ne myös ovat tallessa". Ja hän katseli molempia pehtoreja tuimasti silmiin ja lausui omituisella äänenkorolla: "Minä olen hänen nähnyt; minä olen myös puhutellut häntä".

"Ketä? Herra von Rambowia? Missä sitten?" kysyi Hawermann.

"Dobberanissa pelipöydän ääressä näin minä hänen", vastasi Mooses vihaisesti, "ja majatalossani puhuttelin häntä".

"Herranen aika", huudahti Hawermann, "sitä ei ole hän milloinkaan ennen tehnyt. Kuinka on se onneton miesparka semmoiseen seuraan joutunut!"

"Sitä olen minä aina sanonut", huudahti Bräsig, "herra luutnantti hävittää itsensä avoimin silmin".

"Taivaan pyhät!" puhkesi Mooses sanomaan, "kuinka siellä rahoja mätkittiin, suuria kasoja kultarahoja oli heidän edessänsä ja niitä pantiin sinne, niitä pantiin tänne, niitä lykeltiin pöydän tälle laidalle, niitä lykeltiin pöydän tuolle laidalle, ja tämä on olevanansa rehellistä tointa? Tämä on olevanansa huvitusta? Karvat nousevat pystyyn, sitä nähdessä. Ja siellä istui hän toisten joukossa. -- Zodick, sanoin minä -- sillä Zodick oli tullut minun vaunuillani, minä aion matkata matkoihini seuraavana päivänä -- Zodick, asetu tähän ja pidä silmällä Pümpelhagenin herraa, kuinka hänen käy, minä rupeen voimaan pahoin. Ja samana iltana tuli Zodick ja sanoi: hän on kynitty, ja aamulla tuli herra von Rambow minun luokseni ja pyysi saada minulta tuhat taaleria. Minä tahdon sanoa teille jotakin, sanoin minä, jos minä saan olla isänä teille, niin tulkaa minun kanssani kotia, Zodick odottaa vaunujen kanssa kuistin edessä, minä otan teidän mukaani, se ei maksa teille penniäkään. Mutta hän ei tahtonut, hän jäi sinne".

"Se onneton miesparka!" huudahti Hawermann. "Semmoinen nulikka!" huudahti Bräsig, "ja hänellä on vaimo ja lapsi! Oo, jospa sinä olisit minun poikani, kyllä minä sinun löylyttäisin!"

"Mutta Mooses, Mooses!" huudahti Hawermann, "minä pyydän teitä Jumalan, tähden, älkää sanoko ylös rahojanne. Hän on malttava mielensä, ja teidän rahanne on hyvässä tallessa".

"Hawermann", sanoi Mooses, "te olette myös viisas mies, mutta kuulkaa: kun minä rupesin rahoilla kauppaa tekemään, sanoin minä itsekseni: Kun tulee joku ja pöyhistelee vaunuilla ja hevosilla ja kalleilla huonekaluilla, hänelle lainaat rahoja, semmoinen mies hankkii itselleen jotakin; kun tulee joku ja pitää hauskaa elämää ja juo shampanjaa -- no nuoret ovat nuoria! Mitä he tänään tuhlaavat, sen voivat he huomenna ansaita takaisin -- hänelle lainaat myös; mutta kun tulee joku, jolla on kortit taskussa ja joka täysin käsin viskelee rahojaan lokaan -- ole varoillasi hänestä, sanoin minä, peluri ei löydä rahojaan takasin loasta -- Ja mitä sanoisivat ihmiset minusta, Hawermann? Juutalainen, sanoisivat he, on yllyttänyt sitä nuorta miestä, on antanut hänelle rahoja, hänen pelataksensa, että hän häviäisi, ja että juutalainen hyötyisi nuoren miehen vahingosta". Ja Mooses oikaisi itsensä suoraksi. "Ei, juutalaisella on myös kunniansa! Eikä kukaan saa tulla ja osottaa sormellaan minun hautaani ja sanoa: Se, joka lepää tuolla, on liikkunut väärillä teillä. Enkä minä aio antaa miehen, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa, viedä minulta minun kunniallista nimeäni vanhoilla päivilläni. Eikö hän ole varastanut teiltä teidän kunniallista nimeänne, ja te olette kuitenkin hyvä ja rehellinen mies. -- Ei", sanoi hän, "istukaa", kun Hawermann hypähti ylös istuimeltaan ja pyöri edestakasin huoneessa; "minä en tuomitse teitä; ihmisten luonnot ovat erilaisia; te tahdotte sitä suvaita ja teillä on teidän syynne; mutta minä en tahdo sitä suvaita ja minulla on myös syyni. -- Ja nyt hyvästi, Hawermann, hyvästi herra pehtori!" ja hän lähti; "mutta tammikuun 15:ksi vaadin rahani".

Niin nousi siis tältäkin haaralta synkkä pilvi Akselin taivaalle, jota ei hän ollut aavistanutkaan, mustat ukkosen pilvet piirittivät häntä joka taholta, ja mahdoton oli sanoa, eikö niistä voinut syntyä raekuuro, joka iäksi päiväksi oli kukistava hänen toiveensa. Hän itse tosin ei ajatellut, että asia voi hänelle niin turmiolliseksi tulla, hän pani toivonsa hyvään vuodentuloon, niihin ennakkomaksuihin, joita hän vilja- ja villakauppiailta voi saada, ja vielä muihin odottamattomiin onnen sattumiin, joita myöskin toisinaan voi tapahtua, kun hyvin käy. Mutta yhtä usein kuin semmoiset sattumat voivat ihmiselle avuksi tulla, yhtä usein voi yllättää hänet sattumus, joka masentaa mahtavimmankin ja saa hänen luulemaan, että sallimus leikkii sokkosilla hänen kanssansa.

Niin tapahtui vuonna 1848.

Luku 35.

Miksikä Ferron saarella ja pohjannavalla kapinaan ruvetaan, miksikä Rahnstädtin postimestari seisoo oven edessä ja pyöryttää peukaloitansa, ja miksikä papin kandidaatti ei enää voi sanoa muuta kuin "puh". Miksikä kaikki paksut, paitsi rakennusmestari Schulz ja Bräsig, jäivät pois Rahnstädtin reformiyhtiöstä ja miksikä Manassen poika kaupittelee piilukkoja, ja Taavetin on kasvattaminen partaa. -- Kurz paiskataan ulos reformiyhtiöstä ja rehtori Baldrian perustaa ompelumamselien yhtiön. Aksel tyhmänä, Pomukkel pulassa, hän kutsuu Gottliebiä ja Liinaa päivälliselle. -- Liina ei suostu, ja Gottlieb saarnaa vääriä jumalia vastaan ja saarnaa kirkon tyhjäksi.

Tässä en tietysti tahdo kirjottaa, oliko tämä vuosi mailmalle eduksi vai vahingoksi, sen arvostelkoon kukin itse olojensa mukaan; enkä minä myöskään aio kirjottaa, mitä seurauksia siitä oli muulle mailmalle ja missä sen varsinaiset syyt ovat etsittävät; mutta mitä tämä vuosi tuotti niille henkilöille, joiden kohtaloa erittäin olen ottanut kertoakseni, sitä en saata olla mainitsematta; muuten voisi tämä kirja saada järjettömän lopun.

Kun Helmikuussa meteli syttyi Parisissa, olisi se Meklenpurilaisista yhtä hyvin voinut tapahtua Turkinmaalla, ja useammista tuntui varsin hauskalta, että kertakin tapahtui taas mailmassa jotakin erinomaista. Mutta Rahnstädtissäkin rupesi kumminkin valtiollinen henki heräämään, ja postimestari sanoi, että jos tätä kesti, tuli asia arveluttavaksi, sillä hänen oli jo ollut tilaaminen yksitoista uutta sanomalehteä, neljä "Hamburger Correspontia" ja seitsemän "Vossische Zeitungia", ja tämä oli huono merkki, sillä jälkimäinen jäyti sananparsillaan irti kaikki yhteiskunnalliset olot; se ei luultavasti pahaa tarkottanut, mutta se _teki_ sitä kumminkin. Näin tuli nyt neljäviidettä valtioasiain harrastajaa Rahnstädtissä tyydytetyksi, sillä heitä oli, noin umpimähkään laskein, aina neljä, jotka pitivät samaa lehteä, ja Rahnstädtin ylimysten pienet perilliset juoksivat pitkin katuja ja kuljettivat lehdet tarkasti talosta taloon, ikäänkuin aikoisivat heidän rakkaat vanhempansa kasvattaa heistä postimiehiä. Mutta mitäpä riitti yksitoista lehteä semmoiselle kaupungille kuin Rahnstädt oli? Koko porvaristolla ei ollut vielä mitään, ja porvareista piti kumminkin huolta pidettämän, ja huolta heistä pidettiinkin.

"Juhana", sanoi Juha Bankin vaimo, "mihinkä, sinä taas aiot?"

"Pikimmältäni Grammelinin luo".

"Sinä juoksentelet liian usein ravintolassa tätä nykyä".

"Oo, yksi lasi olutta, Dortha! Asianajaja Rein lukee tänä iltana taas sanomalehdistä: pitäähän ihmisen toki tietää, mitä mailmassa tapahtuu". Ja Juha Bank ja vielä viisikymmentä hänen vertaistansa meni olutkapakkaan.

Ylimpänä pöydän päässä istui asianajaja Rein, piti sanomalehteä kädessään, loi silmäyksen pitkin pöytää ja rykäisi pari kertaa.

"Hiljaa!"

"Hiljaa!"

"Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"

"Perhana, etkö sinä voi pitää suutasi! Hän rupee lukemaan".

"Tuhat tulimmaista! Saanhan minä toki ensiksi tuottaa lasin olutta eteeni?"

"No, hiljaa nyt!"

Ja asianajaja rupesi lukemaan. Hän luki Lyonista, Mailandista ja Münchenistä; joka paikassa oli kapina syttynyt, mailma oli menemäisillään ylösalasin.

"Aa, vartokaapa, tässä on vielä jotakin", sanoi hän. "Ferron saari, 5:s päivä. Saari on täydellisessä kapinassa; meiltä aiotaan ottaa meridiani, joka nyt enemmän kuin 300 vuotta on ollut vedettynä meidän saaremme ylitse, ja nyt aiotaan muuttaa se Greenwichiin Englannissa. Suuri mielenkatkeruus englantilaisia vastaan. Kansa tarttuu aseisin; meidän molemmat husarirykmentit on komennettu puolustamaan meridiania".

"No johan nyt jotakin, vai alkavat hekin!"

"Niin, kaimaseni, eihän se olekkaan ihmettä; kun 800 vuotta on jotakin omistanut, eihän siitä niin vain tahdo hellittää".

"Kaimaseni, tiedätkö sanoa, mikä meridiani on?"

"Mikäpä se lienee? Se on kai jotakin, jota englantilaiset voivat hyväksensä käyttää. Käethän, sinä et eilen illalla tahtonut uskoa minua, että englantilaiset ovat syypäät koko melskeesen; nyt kuulet sen".

Asianajaja Rein laski sanomalehden pöydälle ja sanoi: "Tämäpä on hullua; minua oikein rupee pöyristämään".

"Herranen aika, mitä nyt on taas tapahtunut?"

"Onko jotakin hulluutta taas tekeillä?"

"Eiköhän mahda! Kuulkaa! -- Pohjan napa, Helmikuun 27:s päivä. Hyvin vaarallinen ja arveluttava kapina on syttynyt Eskimolaisten kesken; he eivät tahdo enää vääntää maan napaa ja vetävät syyksi uppiniskaisuuteensa traanin puutteen, jolla napaa voidellaan; viime vuonna oli muka valaskalain saalis ollut sangen huono. Tämän kapinan seuraukset voivat tuottaa koko mailmalle arvaamattomia vaurioita".

"Tuhat tulimmaista! Mitähän tämä merkitsee? Nyt seisahtaa kai koko rämäskä käymästä?"

"Kiin, mutta siihen pitää hallituksen puuttua!"

"Ei, kaimaseni, siitä ei mitään synny, sitä ei aatelisto suvaitse".

"Minä en usko koko jutusta sanaakaan", sanoi Juha Bank.