Part 44

"Sitte olette te tehneet tyhmästi, ne täytyy teidän ensin ylössanoa, ja sitte saatte vielä kauvan odottaa", sanoi notarius; "mutta ei haita mitään! Antakaa vaan nuo yksitoistatuhatta meille, niillä voimme häntä tällä ihanalla ajalla kyllä hätyyttää".

Mukkel ei ensin oikein mielellään tahtonut tähän suostua; mutta Kananen tuli sisään, ja mikä hänen tahtonsa oli, tiesi Mukkel hyvin; hän antoi siis vekselit Slusuhrille ja Taavetille.

Nyt alkoi tuo vanha leikki taas Pümpelhagenissa, Slusuhr ja Taavetti tulivat ja panivat Akselin ahtaalle, ja kävivät hänen kimppuunsa tällä kertaa, ankarammin kuin ennen, ja ajan pidennyksestä ei tällä erällä ollut mitään puhettakaan. Hänen täytyi ja piti maksaa, ja hänellä ei ollut rahaa nimeksikään, eikä edes toivoa mitään saada. Tämä tuli hänen päällensä kuin pyryilma, ja nyt heräsi ensimäisen kerran hänessä synkkä ajatus siitä, että tämä voi olla ennakolta suostuttua peliä, että hänen ystävällinen naapurinsa Gürlitzissä oli oikea syypää hänen ahdinkoonsa, ja että Pomukkelskopilla mahtoi olla joku erityinen tarkotus antaissaan aina näiden molempain veijarein kiskoa häneltä vekseleillä rahoja; mutta mikä tämä tarkotus oli, sitä ei voinut hän selville saada. Mutta mitä autti tässä uhka ja puhka, hänen täytyi rahoja saada, mutta keneltä? Hän ei tietänyt mitään neuvoa, mutta aina palasivat hänen ajatuksensa siitä epäluulosta huolimatta, joka hänessä oli herännyt, hänen naapuriinsa Pomukkelskoppiin. Hänen oli auttaminen; kukas muuten? Hän hyppäsi hevosensa selkään ja ratsasti Gürlitziin.

Mukkel otti hänen erinomaisen ystävällisesti vastaan, oikein sydämellisesti, ikäänkuin täytyisi näiden huonojen aikojen saattaa naapurit likempään yhteyteen, ja olisi toisen auttaminen toista tässä hädässä. Hän veisasi pitkän valitusvirren huonosta vuodentulostaan ja voivotteli haikeasti rahapulaansa, niin että Aksel ei alussa ollenkaan voinut asiaansa ilmottaa ja rupesi häpeemään, lähestyä näin suuressa hädässä olevaa miestä anomuksellaan. Mutta hätä ei lue lakia, hän kysyi vihdoin, miksikä hän oli antanut vekselit noille molemmille verenimiöille, ja Pomukkelskopp laski kätensä ristiin mahallensa ja loi tuohon nuoreen mieheen niin surkean katseen ja sanoi: "Ah, herra von Rambow, suuressa hädässäni. Näettekö!" ja hän aukaisi kaappinsa ja näytti laatikkoon, jossa oli kai noin pari sataa taaleria, "näettekö, tässä on kaikki, mitä minulla on, ja minun pitää kumminkin pitää huolta väestäni ja karjastani, ja minä ajattelin, että teillä saattoi olla liikeneviä rahoja tallella".

Mutta, kysyi Aksel, miks'ei hän itse ollut kääntynyt häneen tässä asiassa.

"Se on minulle vastenmielistä", sanoi Mukkel, "te tunnette sananparren: raha yhdistää vieraat, mutta erottaa ystävät, ja me olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Niin, se oli kyllä totta, se, sanoi Aksel, mutta ne molemmat olivat häntä niin kamalasti ahdistaneet, ja hän oli mitä kauheimmassa pulassa.

"Hekö ovat sen tehneet?" huudahti Pomukkelskopp; "sitä he eivät saa tehdä! Minä olen pannut teille ehdoksi, etteivät saa ahdistaa minun rakasta naapuriani. Kyllä he suostuvat odottamaan -- siitä, saatte ehkä pikkusen maksaa, mutta siitä ei pidä välittää, asiain näin ollessa".

Sen Aksel kyllä tiesi, mutta niin helposti ei hän tällä erällä ollut tyydytettävä, hänen tilansa oli liian tukala, hän yritti vielä kerran ja rukoili taivaan tähden herra kartanonomistajaa auttamaan häntä kumminkin kreditillänsä, jollei hänellä itsellä rahoja ollut.

"Herranen aika, mielelläni", sanoi Mukkel, "mutta kenenkä luona? Kenellä nyt on rahoja?"

"Eikö Mooses mahtaisi auttaa?" kysyi Aksel.

"Häntä en tunne", kuului vastaus, "minä en ole koskaan ollut asioissa hänen kanssansa. Teidän isänne oli hänen kanssansa yhteydessä, ja te itse tunnette myös hänen. Niin, kääntykää vaan häneen".

Tämä oli ainoa lohdutus, jonka Aksel sai. Liukkaasti kuin ankeriainen luikersi lihava kartanonomistaja hänen käsistänsä, ja kun Aksel taas istui hevosen selässä ja ratsasti kotia, oli hänen ympärillänsä pilkkopimeä, mutta hänen sisässänsä vielä pimeämpi.

Taavetti ja Slusuhr tulivat uudestaan, he kiduttivat häntä mitä ilkeimmällä tavalla, ja vaikka hän kyllä koetti turvaella Pomukkelskopin lempeihin ehtoihin, eivät he niistä mitään välittäneet, he eivät muusta huolineet kuin rahasta.

Hän matkusteli siellä, hän matkusteli täällä, hän kolkutteli jokaista ovea, mutta turhaan, rahoja ei ollut missään; tuskaantuneena ja uupuneena palasi hän kotia, ja siellä kohtasivat häntä hänen rouvansa tyynet silmät, jotka selvästi kyllä osottivat, että Frida aavisti kaikki. Mutta hänen suunsa vaikeni ja huulet puristuivat kiini, ikäänkuin olisi kaunis, monta suloista lohdutussanaa sisältävä kirja iäksi päiväksi oleva Akselilta suljettu. Aina siitä hetkestä asti, kun Hawermann niin häpeällisellä tavalla oli ajettu talosta, ja Frida oli tullut tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka hän rakkaudesta mieheensä oli hänelle tehnyt, ei Frida enää puhunut miehensä kanssa hänen asioistansa; auttaa ei hän kumminkaan voinut, ja näin esti hän miehensä turvaumasta uusiin valheisiin, joilla hän vaan pettäisi itseänsä ja muita.

Mutta tällä kertaa oli Aksel silminnähtävästi suuremmassa pulassa kuin tavallisesti, ja hänen levoton, äkäinen, ärtynyt mielentilansa osotti selvemmin, kuin milloinkaan ennen, hänen tuskaansa, ja kun Frida eräänä iltana meni levolle ja vielä kauvan aikaa katseli pientä lastansa, liikutti se hänen mieltänsä ja sydäntänsä, Aksel oli kumminkin tuon rakkaimman olennon isä, mitä hänellä tässä mailmassa oli, ja Fridan tuli niin sääli häntä, että hän katkerasti rupesi itkemään ja päätti seuraavana päivänä puhua hänen kanssansa ystävällisesti ja mielellään ottaa hartioillensa osansa siitä surujen taakasta, joihin Aksel yksin oli syypää.

Mutta seuraavana aamuna tuli Aksel hyräellen ja vihellellen alas portaita myöden ja huusi Triddelfitziä ja antoi käskynsä ja huusi Kristian Degelille, että hän valjastaisi hevoset ja varusteleisi useamman päivän retkelle, ja tuli vaimonsa luoksi muodolla, jossa ei ollut havaittavana mitään levottomuutta, vaan päinvastoin vakavuutta ja luottamusta, niin että Frida joutui varsin ymmälle ja jätti aikomuksensa toimeen panematta.

"Sinä aiot matkalle?" kysyi Frida.

"Niin, minä matkaan asioille ja tulen luultavasti käymään Swerinissäkin. Onko sinulla jotakin asiaa sisarilleni?"

Fridalla oli vaan terveisiä heille lähetettävänä, ja hetken ajan kuluttua sanoi Aksel hänelle jäähyväiset ja istui vaunuihin ja ajoi Sweriniin. Hän oli taas sanonut vaimollensa vaan puolen totuuden; hänellä ei ollut aikomusta matkata mihinkään muualle kuin Sweriniin sisartensa luoksi. -- Yöllä oli jolahtanut hänen päähänsä, että olihan hänen sisarillansa, rahoja, hänen isänsä oli ostanut heille pienen talon ja puutarhan ja pannut heitä varten tallelle viisitoista tuhatta taaleria, jotka antoivat 4,5 prosenttia korkoa, ja siitä he elivät, tosin hyvin niukasti, mutta kamarineuvos ei ollut muuta voinut tehdä, vaan oli toivonut, että heidän lankonsa ja erittäinkin Aksel vastedes tulivat heitä auttamaan. Tämä summa oli nyt yön kuluessa johtunut Akselin mieleen, sehän oli juuri hänen tarpeensa, siitä oli hänelle apu lähtevä, ja voihan hän yhtä hyvin kuin vieraat ihmiset maksaa heille korkoa; mutta hän oli antava heille täyteen 5 prosenttia, ja vaikka rahat tätä nykyä olivatkin kiini niin totta penteleessä ne irti saatiin, jospa hän vähän saikin maksaa siitä. Tämä toivo oli hänet niin iloiseksi tehnyt.

Kun nuori herra tuli Sweriniin ja ilmotti asiansa sisarillensa ja valitti huonoa vuotta, tulivat nuo raukat vanhat piiat niin liikutetuiksi ja lohduttelivat Akselia, ikäänkuin olisi koko mailma hänelle vääryyttä tehnyt, ja kun Albertina, joka oli heistä viisain olevinaan ja joka piti huolta raha-asioista, varsin hiljaa lausui muutamia sanoja vakuudesta, puuttuivat nuo molemmat toiset, erittäinkin Fidelia, hänen puheesensa: se oli turhanpäiväistä ahdasmielisyyttä, heidän veljensä oli hädässä, ja niin olivat tätä nykyä useat maamiehet, ja heidän veljensä oli heidän kopeutensa ja heidän ainoa tukensa, sitä oli heidän isävainajansa vielä vähän ennen kuolemaansa sanonut. Ja kun Aksel nyt lupasi kiinittää rahat kartanoon, niin suostui Albertinakin asiaan, ja nuo hyvänlaitaiset vanhat ryökynät iloitsivat suuresti, että voivat auttaa rakasta veljeänsä.

Rahojen irtisaamisessakin oli Akselilla onni, siihen tarvittiin vaan pari juutalaista, ja ne hän löysi, ja vähän tappiota tuotti se myöskin, mutta siihen hän suostui; sen otti hän tietysti yksin niskoillensa, hänen armaat sisarensa saivat pitää viisitoistatuhatta taaleriansa täydesti ja saivat tästä lähin lukea viisi prosenttia korkoa.

Ensiviikolla jälkeen uudenvuoden päivän 1847 tuli Aksel hyvällä mielellä kotia, ja pari päivää sen jälkeen, kun Taavetti ja Slusuhr taas saapuivat ja häntä vasta oikein ahdistaa aikoivat, luki hän rahat pöydälle, pyysi saada vekselinsä ja teki heidän pitkille naamoillensa kumarruksen, joka sanoilla ilmoitettuna merkitsi: "Hyvät herrat, korjatkaa luunne".

"Mitä tämä on?" kysäisi Slusuhr, kun istuivat vaunuissa.

"Jumaliste!" huudahti Taavetti, "hänellä on rahoja. Näittekö? Hänellä oli vielä koko tukku setelejä".

"Niin, mutta mistä vietävästä on hän ne saanut?"

"Niin, kysytäänpä Zodickilta".

Zodick oli Taavetin orpana, mutta köyhä, ja häntä käytti Taavetti aina kyytimiehenänsä, vaikka hänen varsinaisena toimenansa oli kuulustella, mitä ihmiset kartanoissa puhuivat.

"Zodick, oletko nähnyt, oletko kuullut, missä hän on ollut?"

"Swerinissä on hän ollut, niin sanoi kuski". "Swerinissä? Mitä on hänellä Swerinissä tekemistä?"

"Hän on sieltä noutanut rahoja", sanoi Zodick.

"Swerinistä? Enkö ole sitä aina isälleni sanonut, että aateliset auttavat toinen toistansa. Ne on hän varmaankin saanut rikkaalta orpanaltansa".

"Vai niin?" sanoi Slusuhr ja veti tukun setelejä ulos taskustansa ja piti niitä Taavetin nenän alla: "haisteleppa näitä! Haisevatko ne aatelismieheltä? Kynsilaukalta ne haisevat, teiltä penteleen juutalaisilta on hän ne saanut. Mutta se on yhdentekevä. Meidän on meneminen Pomukkelskopille. Hahaha! Kuinka se häijy itikka on hyppivä kiukusta".

Ja siinä hän oli oikeassa, Pomukkelskopp tuli ihan raivoon, kuullessansa, ettei hänen aikeensa ollut onnistunut: "Sitähän minä sanoin, sitäpä minä juuri sanoin: aika ei ollut vielä tullut; mutta Kananen, Kananen! Sinä minua siihen pakotit!"

"Sinä olet pöllöpää!" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.

"Nyt ei saa hellittää!" sanoi Slusuhr, "nyt ei auta muu, nyt on teidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta, jotka te olette kartanoon kiinittäneet".

"Ei, ei", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, "sehän on ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa, jos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja hänellä oli vielä enemmän rahoja?" kysyi hän Taavetilta.

"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku".

"Niin, tehkää niinkuin tahdotte", sanoi Slusuhr, "mutta sen tahdon minä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian takana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä saanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli vasta parin vuoden perästä".

"Veikkoset, veikkoset", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja puhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, "vaikka hän sen todellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan, hänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa".

"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin ei hänellä ole mitään tuloja".

"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista".

"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa rahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu".

"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen pistänyt kartanoon, en voi vetää takasin" ja siihen päätökseen jäi tämä jalo ihmisystävä.

"On oikein kurja nähdä ihmistä", sanoi notarius, kun ajoivat kotia, "joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja. Saattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt lopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä, se eukko ei kavastele mitään".

"Julman nerokas nainen", myönsi Taavetti.

"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa ehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi, jollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi pakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte voisimme taas koreasti ruveta lypsämään".

"Jumala nähköön!" huudahti Taavetti, "hän ei sitä tee. Hän menee vanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja kun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä ylös sinun rahasi, minä sanon minun".

"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle joutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava holhouden alaiseksi".

"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän -- asia on sitä laatua -- näettehän: ukko on liian viisas".

Luku 34.

Akselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. -- Miksikä Jokkum Nüssler uudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä Miina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. -- Kuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat soppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. -- Bräsig ottaa toimeksensa ulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses tahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. -- 1848.

Aksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa rahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan, myi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan uskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin paksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä enemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että hänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan oli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata. Hän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää käynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle, nähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida iloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. -- Mekin voisimme siitä iloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä mielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan Pomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli, ei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran eräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa Rahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan, joka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä tavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja päästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat arvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli kyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille kahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut takanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän vakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä oli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä, mutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi, ja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä käyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius Slusuhrin luoksi ja sanoi: "Ilmottakaa herra von Rambowille että hän Tammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani. Nyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan enää, hauska on häntä vähän nipistellä".

"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!" huudahti Slusuhr; ja tämä hurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.

Nuoren Jokkumin luona oli myös muutos tapahtunut, jota ei kukaan ihminen paitsi rouva Nüssler ollut ajatellut. Rouva Nüsslerillä oli aina ollut jonkinlainen aavistus, että Jokkum oli saava huonon lopun ja ettei viimein enää kukaan voisi häntä hallita. Ja tämä pelko kävi nyt toteen. Jokkum oli joka vuosi pannut rahaa säästöön, ensialussa tosin vaan muutamia satoja taalereja; mutta sittemmin olivat sadat tulleet tuhansiksi, ja vaikk'ei hän itse pitänytkään huolta raha-asioistaan, sanoi hänen rakas puolisonsa kumminkin hänelle joka uudenvuoden päivänä, kuinka paljo vuoden kuluessa oli säästöön pantu, ja Jokkum iloitsi siitä, vaikk'ei hän oikein tietänyt miksikä; mutta vuosien kuluessa oli hän nyt tähän niin tottunut, ja tottumus ja elämä oli Jokkumissa sama asia. Kun nyt huono vuosi tuli, sanoi rouva Nüssler syksyllä Jokkumille: "Nyt tulee kova aika, saatpa nähdä, että meidän on kajoominen säästöihimme".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja katsahti häneen ihan hämmästyneenä, "eihän toki niin käyne".

alutta uudenvuoden päivänä ilmotti rouva Nüssler miehellensä, että heidän oli tänä vuonna ollut käyttäminen 3,000 taaleria säästörahoista, ja hyvä oli, jos niillä tulisivat toimeen. "Emmehän voi antaa väkemme ja karjamme nähdä nälkää", lisäsi hän.

Jokkum hypähti pystyyn, mikä ei muuten ollut hänen tapojansa, polki Sulttaania varpaille, mikä ei myöskään ollut hänen tapojansa, katsoi varsin ällistyneenä vaimonsa silmiin eikä sanonut mitään, niinkuin hänen tapansa oli, lähti ääneti ulos ovesta ja Sulttaani seurasi perästä.

Tuli päivällisen aika, Jokkumia ei kuulunut; herkullinen lampaan paisti höyryi pöydällä, mutta Jokkum pysyi poissa; hänen vaimonsa huusi häntä, vaan hän ei kuullut: emäntä etsi häntä, vaan ei häntä löytänyt, sillä Jokkum seisoi pimeässä navetassa, tervapytty toisessa kädessä ja suti toisessa, ja veteli ristinmerkkejä karjan selkään. Sulttaani seisoi hänen vieressänsä. Vihdoin viimeinkin löysi emäntä hänen tässä toimessa.

"Herranen aika, Jokkum, miks'et tule päivälliselle?"

"Äiti kulta, minulla ei ole aikaa".

"Mitä teet sinä täällä navetassa tervapytyllä?"

"Minä merkitsen lehmät, jotka meidän on myyminen".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja tempaisi tervasutin pois Jokkumin kädestä, "mitä hullutusta tämä on? Minun parhaimmat lypsinlehmäni!"

"Äiti", sanoi Jokkum levollisena, "meidän on luopuminen yhdestä osasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa".

Ja onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä, muuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden päivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja rukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä toimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen vastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä voinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous haltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen täytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa oli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia käsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin suuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei saisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf niin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi, häntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla hänen ristilapsensa.

Kun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen, haarat harillansa, ja puhui: "Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum? Tahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo enää taloutta pitää?"

"Bräsig", sanoi Jokkum, "Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisi Miina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?" Ja hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.

"Jokkum", sanoi Bräsig, "oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi olet sinä lausunut hyvin viisaan sanan" -- Jokkum nosti silmänsä -- "ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan sentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä mieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. -- Vaiti, rouva Nüssler!" sanoi hän, "tulkaa vähän tänne". Ja hän veti rouva Nüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen saakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi hän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä ruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, "ja se on oleva teidän onnenne", lisäsi hän, "sillä hän ei ole tahraava lehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän vähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään hauskat häät".

"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf ja Miina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?"

"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat ihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun minulla oli kolme -- niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi muuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin Hawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa".

"Niin, se käy laatuun", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia päättyi.

Pääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän kimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä silmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska hänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin ihmisiin -- joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan -- ja tämä kaikki tapahtui _ilman mitäkään syytä_; ja Miina puristi oikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut hänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. "Niin", huudahti Miina, "ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän on tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa nimensä, seinään!" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun hän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä huonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä kauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista, lumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista, ja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin käsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin, sillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli runoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta, nimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti tilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia lohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:

Rakas ristilapseni!

Tässä onpi huoneeni, vaan ei ole omani, Se, ken tässä ennen asui, samat sanat siitä lausui.

Kun hän lähti matkaansa, astun hänen sijaansa; niin on käyvä vastakin, kun lähtö tulee mullekin.

Niin, eron hetki on katkera, mut aika kuluvi ahkeraan, siis astu sisään sä huoleti vaan, vuoden viertyä häitäsi raketaan.

Miina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen sisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta sydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli nyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona ja Hawermann Rahnstädtissä.