Part 43

"Sen minä näin", sanoi viskaalin rouva, "näin hän vapisi", lisäsi hän ja huljutti ruumistaan nojatuolilla sinne tänne, juuri kuin olisi kesäpäivä ja kärpäset häntä ahdistaisivat, "ja näin seisoi nuori herra hänen edessänsä", hän nousi seisoalle "side on katkennut, niinkuin minun poikani, ylioppilas, laulaa, ja näin katseli nuori herra häntä", ja samassa loi viskaalin rouva niin julman silmäyksen pikku asessoriin, että se raukka lensi varsin punaseksi, "ja sitte rupesi vanha pastorin rouva häntä lepyttelemään ja puhui paljon ja taputteli ja mairitteli häntä, ja hänelle mahtoikin tämä välitystoimi onnistua, sillä erotessaan antoi nuori herra heille molemmille kättä; mutta kun hän kadulle tuli, oli hänen kasvoissaan selvästi nähtävänä, kuinka iloinen hän oli, että pääsi mokomasta seurasta vapaaksi. Eikö niin, rouva Krummhorn?"

"Sitä en minä nähnyt", sanoi kauppiaan rouva, "minä pidin silmällä vaan nuorta tyttöä, joka seisoi, kädet ristissä rinnalla ja ihan kalpeana. Herranen aika, minä olen nähnyt monta kalpeata tyttöä, vast'ikään veljeni tyttären, hänellä on kälvetystauti, ja lääkäri sanoo aina: rautaa! rautaa! Mutta rautaa on tytöllä kyllä, sillä hänen isänsä on seppä. Veljeni olisi voinut tulla joksikin muuksikin, sillä meidän isä vainajamme..."

"Oi sitä tyttö parkaa!" huudahti pieni tyhmä asessori, "hän on niin kaunis tyttö. Ja se vanha ukko raukka! Minä en voi uskoa, että hän niin harmaapäisenä on tehnyt semmoista ilkityötä".

"Ystäväni", sanoi viskaalin rouva ja loi pikku asessoriin silmäyksen, joka sanaksi muutettuna merkitsi "pöllöpää", "ystäväni, kavahtakaa itseänne semmoisesta sopimattomasta sääliväisyydestä, ja kavahtakaa ettette seurustele ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet rikoksia".

"Niin, tehnyt on sen hän varmaankin", kulki nyt suusta suuhun, kutimesta kutimeen, kupista kuppiin.

Pikku asessori tuli tappiolle; mutta yht'äkkiä, nousi pari vanhaa kokenutta rouvaa häntä puolustamaan heidän tavallisena toimenansa teekesteissä oli kantajan virka, mutta tänään tahtoivat he kerran ruveta syytetyn puolustajiksi. He olivat, sillä aikaa kuin viskaalin rouva puhui, aina hiljaisuudessa nyykäytelleet päätään ja vilkutelleet silmää toinen toiselleen: he tahtoivat antaa hänen puhua loppuun asti, mutta sitte aikoivat he käydä hänen kimppuunsa. Ja viskaalin rouva oli tehnyt tyhmyyden, hän ei olin ottanut sukulaisuuden suhteita ollenkaan lukuun, sillä nuo molemmat rouvat olivat Kurzin ja rehtori Baldrianin rouvat, ja nyt oli heidän vuoronsa, nyt panivat he viskaalin rouvan ahtaalle.

"Rouva kulta, mistähän sen tiedätte niin varmaan, että Hawermann on syyllinen?"

"Rouvaseni, tiedättekö että Hawermann on minun veljeni lanko?"

"Rouva kulta, teidän pitäisi vähän hillitä kieltänne".

"Rouvaseni, teillä on jo ennen ollut siitä harmia".

Ja nyt ammuskeltiin "rouva kulta" ja "rouvaseni" yhä suoraan yli pöydän, ja teelusikat kalisivat kupeissa ja hatunnauhat värähtelivät leukain alla, ja nuo viattomat kutimet pantiin kokoon ja sälytettiin ompelutaskuihin. Pormestarin rouva kävi näiden molempain rouvain puolelle, sillä hän ei ollut unhottanut viskaalin rouvan pisteliäitä sanoja. Taekestin emäntä juoksi toisen luota toisen luoksi ja rukoili heitä Jumalan ja taivaan tähden, etteivät tekisi _hänelle_ sitä häpeätä, että juuri _hänen_ teekestissään semmoinen eripuraisuus pääsisi valloilleen, ja pikku asessori rupesi katkerasti itkemään, sillä hän luuli olevansa syypää tähän meteliin. Mutta asia ei ollut enää autettavissa: puolet vieraista lähtivät tiehensä, toinen puoli jäi jälille, ja Rahnstädtin kaupunki jakautui kahteen puolueesen.

Ja ne, joiden tähden kaikki tämä melu oli syntynyt, istuivat, jos eivät juuri levollisina, niin kuitenkin rauhassa kotonaan eivätkä voineet aavistaakaan, kuinka paljo vaivaa ja puuhaa he olivat saattaneet uusille naapureillensa ja minkä riidan ja vihan he olivat herättäneet; he eivät ensinkään voineet ajatella, että se tuima katse, jonka viskaalin punaposkinen rouva loi yli kadun, koski heitä, ja pieni pastorin rouva sanoi usein, että ulkomuodosta päättäen oli vastapäätä-asuva viskaalin rouva varmaankin hyvin vankka ja luja ihminen, joka kyllä kykeni pitämään kuria talossaan. Eikä Lovisa aavistanut ensinkään, että se nuori, kaunis tyttö, joka käveli edes takasin hänen asuntonsa ohitse ja loi salaisesti silmäyksen akkunaan, tunsi sydämensä pohjasta häntä kohtaan sääliväisyyttä, ja että hän oli se sama tyhmä pikku asessori, joka teekestissä oli pitänyt hänen puoltansa. -- Ei, näillä ihmisillä oli ihan toista ajateltavana: Lovisan täytyi viihdyttää sairasta sydäntänsä ja peittää se mailmalta, ettei hänen isänsä nähnyt niitä vereksiä haavoja, joita ero Fransista uudelleen oli aukirepinyt. Hawermann oli tämän eron jälkeen käynyt hiljaisemmaksi ja arvelevaisemmaksi kuin ennen, hän ei nähnyt, ei ajatellut mitään muuta kuin lastansa. Hän istui syvissä ajatuksissa itseksensä, ainoastaan silloin, kun hänen tyttärensä näytti kalpeammalta ja myös uneksi itseksensä, kavahti hän pystyyn ja riensi ulos pieneen talontakaiseen puutarhaan ja käveli siellä edes takasin, saadaksensa lepoa. Ah, mihinkä katosi hänen vihansa, nähdessänsä lapsensa rakkauden? Mihinkä joutui hänen kiukkunsa mailmaa vastaan, kun hän näki lähimmän mailman ympärillänsä kohtelevan häntä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella? Vihan ja kiukun täytyi tietysti kadota semmoisesta sydämestä; mutta alakuloisuus ja suurin sääliväisyys ainoan lapsensa kohtaloa kohtaan jäi jälille. -- Pieni pastorin rouva ei enää muistellut pyhjinriepuansa, hänellä oli tätä nykyä muuta pyhjittävänä, kuin pöytiä ja penkkejä, hänen täytyi puhdistaa kaksi sydäntä, jotka katkeamattomilla siteillä olivat häneen liittyneet, pölystä ja tomusta, ja niitä hän nyt silitteli ja siivoeli lohdutussanoillansa, että ne taas tulisivat kirkkaiksi ja valkeiksi, mutta hänen vaivansa oli turha, kumminkin Hawermannin suhteen.

Vanhuksen miehuuden voiman jänteet oli katkaistu, hyvän maineensa kanssa oli hän menettänyt kaiken elämän halun ja elämän rohkeuden ja joutilaisuus ja työttömyys, johon hän ei ollut tottunut, teki hänen alakuloiseksi, niin että hänen tilansa olisi ollut arveluttava, jollei hänen lapsensa suloinen ääni olisi tuontuostakin karkottanut hänestä sitä pahaa henkeä, joka häntä vaivasi, niinkuin paimenpoika Taavetin laulu karkotti pahan hengen kuningas Saulista. Kaikki, mitä Frans eron katkerana hetkenä oli hänen lohdutukseksensa sanonut: että pääsyytös kirjan löydön kautta oli tyhjäksi rauennut, että hän kyllä tiesi, mikä seikkoja ajattelematon ihminen hänen orpanansa Aksel oli, ja että semmoisen miehen arvostelu ei voinut häntä vahingoittaa, että hän uskoi häneen, vaikka koko mailma häntä vastaan nousisi, sillä hänen povessaan oli toinen mailma; kaiken tämän, jonka vielä pastorin rouva hänelle toisti, hylkäsi Hawermann ja pysyi lujana siinä, että niin kauvan kuin hänen viattomuutensa, mitä varkausasiaan tuli, ei ollut selville tullut, niin kauvan oli hänen nimensä tahrattu, ja hänen täytyi estää tätä nuorta miestä vastoin hänen tahtoansakin, saattamasta nimeänsä häpeään.

Tämä oli nyt, jos asiaa likemmin tarkasteli, paljasta mielettömyyttä ja moni voipi tässä syystä kysyä: miks'ei hän astunut vapaasti ja rohkeasti, hyvään omaantuntoonsa turvaten, mailman eteen, huolimatta ihmisten valheista? Ja minä sanon niille, jotka niin kysyvät, että he ovat oikeassa: se olisi hänen pitänyt tehdä ja sen olisi hän tehnytkin -- jos hän vielä olisi ollut sama Hawermann kuin ennen. Mutta se ei hän enää ollut; kiusa, harmi, loukkaukset ja ylenkatse olivat hänen masentaneet, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä julkinen syytös ja tuo kauhea tapaus hänen ja hänen isäntänsä välillä; hänen hylkäsi vielä nuori rouvakin, jonka edestä hän olisi henkensä antanut, ja tämä kaikki tapahtui juuri samaan aikaan, jolloin hänen sydämensä oli auennut onnellista tulevaisuutta vastaanottamaan. Talvipakkanen ei tee vahinkoa, kevät tulee kumminkin; mutta kun luonto vihannoitsee ja kukkii, ja lumi silloin lankee taivaasta ja peittää nämä vihreät toiveet, silloin kutistuu kaikki käppyrään, ja kaikki ne pienet laululinnut, jotka kevääsen uskoivat ja luottivat, istuvat nyt kyyrystellen ja vilustuneina pesissään, ja autiossa metsässä vallitsee kuoleman tyyneys. -- Vanhus oli sydämessään valmistanut suuren ilon ja aikoi sanoa ihanimmille toiveilleen tervetuloa, ja nyt tunkivat nuo pimeät hahmot sisään ja käänsivät kaikki ylös alasin ja ryöstivät häneltä sen ainoan aarteen, joka hänellä enää oli mailmassa. Tämä oli isku, josta hän ei enää voinut toipua. -- Ottakaa saiturilta aarre, jota hän kuusikymmentä vuotta on haalinut kokoon, ja te otatte samassa häneltä hengen, ja se on kumminkin vaan aarre, jota ruoste raiskaa; mitä on se hyvän maineen rinnalla?

Niin ei jäänyt pastorin rouvalle mitään muuta lohdutuskeinoa kuin Fransin viimeiset sanat, että hän voi odottaa, hän oli tuleva uudestaan.

Luku 33.

Minä kysyn joka maamieheltä, voiko hän vielä muistella vuoden 1845 kevättä: eikö silloin variksen sijasta kalkkunakukko voinut piillä Wapun päivänä rukiissa? -- Mailman lopusta, Kurzista ja Triddelfitzistä. -- Huonot ajat kaupungissa ja maalla, ja kuinka kolme veijaria käyttää tätä hyväksensä. -- Akselia ahdistetaan vähän rohkeammin, ja hän tekee mielestänsä hyvän kaupan. -- Kuinka Taavetin täytyy haistella setelikimppua, ja Pomukkelskopp ei tahdo millään ehdolla vetää takasin jalkaansa, jonka hän on pistänyt Pümpelhageniin. -- Isä on liian viisas!

Hawermann eleli siis yksinänsä ja istui karvarissaan eli käveli puutarhassa, kun pastorin rouvan luona oli vieraita; ja se tapahtui usein, sillä toinen puoli Rahnstädtistä luuli tekevänsä kaikille niille kiusaa, jotka olivat julistaneet rouva Behrensin huoneen pannaan, jos kävivät ahkerasti täällä vieraisilla. Niin tuli rehtori Baldrian ja kauppias Kurzkin joka päivä rouva Behrensin luo, sillä heidän molempain rouvansa olivat kotona pitäneet heille niin ankarat saarnat Hawermannin viattomuudesta, että heidän oli mahdoton häntä epäillä. Maalta tuli usein iltapuolisin Nuori Jokkum vaimonsa ja Miinan kanssa ja pastori Gottlieb Liinan kanssa; mutta Bräsig kävi täällä palan ajan takaa; hänelle oli pastorin rouvan huone kyhkyislakkana, jonne hänen viaton sydämensä yhä lenteli, kupu täynnä uutisia, joita hän Peksowista, Pümpelhagenista ja Gürlitzistä oli vanhaa ystäväänsä varten koonnut. Hän toi Hawermannille sanoman, että maa jo oli kuiva -- s.t.s. kynnettävä; mutta öljypuun lehteä ei hänellä aina ollut nokassaan. Kun puhuttiin Pomukkelskopista ja Akselista, silloin pudotti hän sen kiihkossaan ja kyhkysestä tuli täydellinen varis. Hän ei välittänyt vastustelemisista, kun hän tuli lentäen, vaan sanoi Hawermannille suoraan päin silmiä tulevansa saattamaan häntä toiselle mielialalle, ja jos ei se hänelle onnistunutkaan, ei hän sitä pannut pahaksensa, vaan tuli uudestaan seuraavana päivänä ja kertoeli niitä ja näitä ilmasta ja maanviljelyksestä.

Ja vuoden 1846 keväällä olikin paljon kertomista ilmasta ja maanviljelyksestä. Talvi oli ollut lämmin ja lauhkea, ja kevät tuli varhemmin kuin miesmuistiin. Helmikuussa vihotti ruoho ja vilja rehevästi, ja apilas tuli näkyviin, ja pelto oli kuiva viljeltäväksi, ja maamies käveli vainiolla, arvellen joko oli aika kyntämään ruveta, uskaltaisiko hän jo kylvää herneitä vai eikö.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "saatpa nähdä, tästä ei tule hyvää loppua, kevät on liian kaunis: linnun, joka liian varhain aamulla laulaa, syö kissa suuhunsa ennen iltaa; saatpa nähdä, että elonaikana vielä nousevat silmämme pystyyn. Kauniit kevät ovat petollisia!"

Palmusunnuntaina tuli hän Hawermannin luo ja hänellä oli kädessään täysinäinen turnipsin kukka, jonka hän laski Hawermannin eteen pöydälle.

"Katsoppa tätä vietävää! Minä löysin sen sinun turnipsistasi Pümpelhagenissa. Sinä saat nähdä, Kaarlo, viikon kuluttua on koko halme kukkiva kultaisena; mutta se on kaikki pilalla, juuresta latvaan saakka täynnä syöpäläisiä!"

"Niin, Sakari, on usein ennenkin tapahtunut, ja me olemme kumminkin niittäneet kauniin heinän".

"Niin kyllä, Kaarlo, mitä _mustiin_ tulee, mutta _harmaiden_ laita on toinen -- minä olen huviksesi ottanut mukaani yhden niistä näytteeksi --" ja nyt kourasi hän taskuunsa ja veti esille paperikääryn, mutta kun hän sen aukaisi, ei siinä ollut mitään. -- "Niin, näethän nyt! Enkö minä, sitä sanonut? Nämä kavalat harmaat syöpäläiset ovat salaisia veijareita, heidän juoniansa on yhtä mahdoton arvata, kuin sitä vahinkoa, jonka he tekevät. -- Saatpa nähdä, Kaarlo, että tämän vuoden tulosta ei tule mitään, kaikki on tätä nykyä luonnotonta. Muina vuosina voi tavallisesti varis seisoa Wapun päivänä rukiin oraassa, mutta tänä vuonna voipi kelvollinen kalkkunakukko piillä siinä. Niin, Kaarlo, mailma, on ylös alasin, ja muutamin paikoin ovat papit jo saarnanneet, että kuu on käyvä maan ja auringon väliin, ja että aurinko silloin on tuleva liian lähelle maata ja on polttava kaikki karreksi, toisin sanoen, että mailman loppu on tulossa ja että ihmisten pitää tehdä katumus".

"Oh, Sakari, sehän on vaan tyhjää lörpötystä".

"Sitä sanon minäkin ja katumuksen laita on niin ja näin muutamin paikoin. Vähässä Ribowissa esimerkiksi ovat päivätyöläiset heittäneet työnteon ja myyneet sen vähän, mitä heillä omaisuutta oli, juutalaisille ja juovat mässäävät nyt koko päiväkaudet, koska vielä lyhyen elämänsä aikana tahtovat nauttia omaisuuttansa. Pastori Gottlieb aikoi myös ruveta semmoista saarnaamaan, mutta minä puhuin Liinan kanssa ja Liina sai hänen siitä luopumaan. Mutta, mitään hyvää loppua ei tällä ole, Kaarlo".

"Että saadaan huono vuosi, voi olla mahdollista: mutta eilen oli Kurz minun luonani ja hän kehui suuresti sitä kaunista talviviljaa, joka rehottaa kaikilla pelloilla".

"Kaarlo, minä olisin pitänyt sinua ymmärtäväisempänä. Kurz! Johan nyt jotakin -- Kurz! Mimmoinen suolatun sillin pitää olla, tietää hän, sillä hän on taitava kauppias; mutta jos hän rupee arvostelemaan talviviljaa, niin täytyy hänen nousta varhemmin ylös, sillä sitä arvostelemaan tarvitaan maanviljeliää, _taitavaa_ maanviljeliää. Mutta niinhän on laita, kuin minä aina olen sanonut, joka hölmö hutiloitsee meidän ammatissamme, ja kaupunkilaiset pistävät nenänsä joka paikkaan kuin kärpäset. Jos joku harjottaa maanviljelystä vaan huviksensa, niin olkoon menneeksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta jos hän siitä etsii etuansa -- ei, Kurz! Siirappitynnyriin ja kortteihin kurkistelkoon hän, mutta jos hän kurkistelee rukiin laihoon, niin ei hän näe mitään. -- Mutta mitäpä piti minun sanoa, nousevalla viikolla muutan minä kimsuineni, kamsuineni sinun luokses".

"Ei, Bräsig, älä sitä tee! Jos tästä huono vuosi tulee, niin tarvitaan sinua pappilassa, ja nuori pastori ei varmaankaan vielä ymmärrä niin paljon maanviljelyksestä, että hän voisi tulla yksin toimeen".

"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi katsot -- sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi -- niin jään minä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun vatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona, eiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa". Niin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä, sisään: "Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no, siellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein kumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja vaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä: 'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja vaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni, ja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen työhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa koko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen tänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat, ja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas olen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan iltapuolella!' -- Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle, etteivät voi tulla ilman sinua toimeen".

Niin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli hän taas näkyviin: "Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa -- niin puolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli toinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä -- ja siinä seisoivat nuo vanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa, kuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan rehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan arvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän vielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille, ja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt täytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka leivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville puhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat päivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta! No, hyvästi nyt, Kaarlo!" ja nyt hän lähti vihdoinkin.

Tämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista kertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä siitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet saattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin pahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan äreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel joutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut hyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin, ja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti nyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen hyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas takasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja hätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille nurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa, naurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta. Hawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä ja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi että jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat isännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu vielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.

Aksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig oikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon korjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan puolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille vasta-alkaville: "Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on teillä hädässä jotakin!"

Neuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa hankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi ja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat näkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja niin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat päivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien lähtevän talosta: "Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään". Ja vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: "Katso, naapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja viallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?" Ja niin oli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se tullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei ollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen johtunut. -- Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit, ja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset. Työväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta taloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen soppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut -- kukaan ei teettänyt mitään -- ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä hänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran siihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan, päivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri, ja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän meni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä sain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. -- Se oli päivällisatria.

Semmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät ihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä. Hyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa oleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan lusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa ja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne ovat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee myös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta kukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla, silloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois tältä pellolta, sillä kirjotettu on: "Heidän hedelmästänsä te heidät tunnette".

Moni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta omasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja arentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni muu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä näinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti putosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja istuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he parhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta. Ja Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä; jos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he lainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja vilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä oli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja nyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän tarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta. Mutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut ihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän sanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli, täytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.

"Karjaanne", sanoi Slusuhr hävyttömästi, "sen minä myönnän, mutta väkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne juoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun me ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa pappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden suuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin nuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin".

"Jaelkoon! jaelkoon!" sanoi Pomukkelskopp "minä en tahdo estää ketään tekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja rahaa ei minulla myöskään ole".

"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit", sanoi Taavetti.

"Ja te luulette, että hän voi maksaa? Hän on leikannut vielä vähemmän kuin me muut, ja sen hiukkasen, mitä hän on saanut, on hän jo puinut ja myynyt".

"Juuri sentähden", sanoi Slusuhr, "nyt on aika. Semmoinen sopiva tilaisuus ei tule helposti toistamiseen, eikä hän voi teille suuttua, sillä te olette itse pulassa ja teidän on täytynyt myydä vekselit minulle ja Taavetille. Älkää nyt tehkö mitään estelyitä, ravistelkaa nyt vaan puuta, nyt ovat hedelmät kypsiä".

"Kuinka suuri on summa?" kysyi Taavetti.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja meni kaappinsa, luo ja kynsi korvansa taustaa, "vekseleitä on minulla yhdentoistatuhannen taalerin edestä".

"Loruja!" sanoi Slusuhr, "enemmän täytyy niitä olla".

"Ei, enempää ei niitä ole. Kahdeksantuhatta kiinitin minä puolentoista vuotta sitte kartanoon, koska hän niin hartaasti pyysi sitä".