Part 42

"Sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta kerta teki hän liian törkeästi, hän löi erään raskaan vaimon ihan turmiolle, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, sitä pidän minä hyvin huonona tekona. Mutta siitä sai myöskin kuningas tiedon ja antoi käskyn, viedä hänet iäksi päiväksi Stettinin linnaan, kantamaan siellä kanunankuulia. No, sentähden meni hänen pitkä puolisonsa kuninkaan luoksi ja lankesi kuninkaan eteen polvillensa, ja kuningas antoi anteeksi hänen miehensä rikoksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänen täytyy kantaa rautaista rengasta kaulassaan kaiken ikänsä ja käydä joka syksy neljä viikkoa aikaa kantamassa kuulia Stettinin linnassa -- tänä syksynä on hän taas ollut siellä -- ja samassa oli hänen lähteminen pois maasta; ja niin on hän tullut, tänne. Mutta, sanokaapa, herra pehtori, jos hän nyt täältä ajetaan pois, minne hän sitte joutuu?"

"Minun puolestani menköön sinne, missä pippuri kasvaa!" huudahti Bräsig.

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta, älkää panko pahaksi, minä luulen etteivät ota häntä sielläkään vastaan, sillä näettehän, -- rahaa on hänellä yltä kyllä, että hän siellä voi itselleen talon ostaa -- mutta mimmoisilta näyttävät hänen paperinsa? Sillä kun kuningas siellä saa nähdä hänen paperinsa ja hän niissä lukee, että hänellä on rautainen rengas kaulassa ja että hän juuri sentähden käyttää tuota paksua rinnalle lerppuvaa kaulavaatetta, niin ei hän hänestä huoli".

"Niin, sitte saatte kai pitää hänet hyvänänne", sanoi Bräsig.

"Muuta neuvoa ei kai ole; meidän on hänet pitäminen, koska hän meille on uskottu. -- Huh!" huusi hän ja ajaa hyrytteli läpi Gürlitzin; ja Bräsig vaipui syviin ajatuksiin.

Omituista kyllä tämän mailman meno! Semmoinen mies, jolla niin huono maine oli mailmassa, hän voi leikata kunnian ja hyvän nimen niin perin rehelliseltä mieheltä kuin Hawermannilta, ja mailma uskoo mokomaa miestä enemmän kuin kunnon miestä; sillä sen piti Bräsig varmana, että Pomukkelskopp piili kaiken tämän takana, ja että hän kaikella tavalla koetti saada valheitansa levitetyksi, sitä todisti Kustaan kertomus.

"Tämä on ilkeätä", sanoi hän, kun hän Rahnstädtissä astui alas vaunuista pastorin rouvan asunnon edessä, "mutta malta, Samuli! Minä olen sinulle jo yhden kiusan tehnyt, mitä pappilan peltoon tulee, minä teen sinulle vielä toisenkin; mutta kaikkein ensiksi vedän minä sinut oikeuteen -- harakka!"

Luku 32.

Miksikä Rahnstädtiläisten uunna-vuonna 1846 täytyi syödä paljo hapanta silliä. -- Juoruista ja jaarituksista, huhuista ja hohuista. -- Suutari Bankin kylmistä jaloista ja Rahnstädtin salaisesta rikosasiain-oikeudesta. -- Kuinka molemmat lihavat simpsukat itsestänsä aukenevat, ja viskaalin rouvan on tukkiminen kauppias Krummhornin rouvan suu. -- Miksikä molemmat vanhat rouvat kiivastuivat ja pikku asessori parka rupesi itkemään. -- Frans voi odottaa ja tulla uudestaan.

Uusi-vuosi 1846 oli tullut onnentoivotustenpa kanssa, ja Rahnstädtiläiset onnittelivat toinen toisiansa kyllä kadulla ja lämpimissä huoneissa, miten vaan sattui, ja muutamat lepäsivät puolipäivään saakka ja söivät paljo hapanta silliä edellisen illan kestin tähden ja paljo kerrottiin nuorten kesken, mitä eilen mailmassa oli tapahtunut, ja vanhat istuivat yhdessä ja haastelivat myös keskenänsä, tosin ei siitä mitä paalissa ei vaan siitä mitä mailmassa oli tapahtunut. Ja siellä kulki nyt tuo Hawermannin ja herra von Rambowin juttu jokaisen suussa, ja niinkuin jokaisella kodilla on oma keitintapansa, niin on myös jokaisella oma tapansa valmistaa akkapostia, yhdelle maistuu ruoka semmoisessa, toiselle tämmöisessä muodossa, ja jokainen valmistaa sen makunsa mukaan ja kutsuu naapurinsa vieraaksensa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat molemmat joka paikkaan kutsumatta vieraiksi, ja toinen höysteli räättiä pippurillansa ja toinen kynsilaukallansa. Ja niin saatiin pian Rahnstädtin kaupungille ja likitienoolle valmistetuksi juoru ja keitos, joka oli maistuva hyvältä jokaiselle, sillä jokainen oli höystänyt sitä oman makunsa mukaan: Hawermann oli muka jo vuosikausia pettänyt molempia herrojansa ja koonnut hirveän paljon rahaa, jonka tähden nuoren herran von Rambowin oli täytynytkin aina olla rahanpulassa; päivätyöläisen Regelin kanssa oli hän pitänyt yhtä varkaus-asiassa, ja oli sentähden päästänyt hänen karkaamaan ja varustanut hänen väärällä passilla. Josko Jokkum Nüssler oli tämän kaiken alkuun pannut, ei vielä varmaan tiedetty. Mutta vihdoin oli apteekari Triddelfitzin poika, -- erinomaisen hyvälahjainen ja näppärä nuori mies -- saanut näistä vehkeistä vihiä, siten nimittäin että hän salaisesti oli tarkastellut Hawermannin kirjaa ja siinä oli havainnut koko petoksen alusta loppuun asti. Tämä oli nyt kertonut havaintonsa Mari Möllerille, emännöitsiälle, ja he molemmat olivat yksissä neuvoin päättäneet, että Triddelfitzin piti ottaa kirja haltuunsa, kunnes Hawermann oli lähtenyt, ja sen oli se varova nuori mies tehnytkin ja oli ottanut kirjan myötänsä matkallensa Demminiin, sillä hän aikoi antaa sen sitte ensi tilaisuudessa herra von Rambowille. Mutta nyt oli Hawermann seuraavana päivänä kaivannut kirjaansa ja oli saanut päähänsä, että herra von Rambow oli sen ottanut, hän oli sentähden ahdistanut herra von Rambowia ja oli sanonut häntä konnaksi ja oli tahtonut kirjaansa takasin, ja kun nuori herra ei sitä ollut tahtonut antaa, oli Hawermann tähdännyt häntä pyssyllä päin rintaa. Tämä ei nuorta herraa miellyttänyt, hän tarttui pyssynpiippuun ja samassa laukesi pyssy, ja herra von Rambow makaa nyt kuoleman kielissä. Mutta Hawermannin sanotaan piilivän jossakin kaupungissa. -- Jotenkin tähän suuntaan oli se juoru, jonka Rahnstädtiläiset yhdessä olivat valmistaneet, ja jokainen ihmetteli vaan, ettei pormestari panettanut niin vaarallista miestä rautoihin.

Onneksi oli kaupungissa kumminkin kaksi järkevää ihmistä, jotka eivät tätä hullutusta uskoneet, toinen näistä oli Mooses, joka lausui, kun Taavetti hänelle asian kertoi, vaan näin: "Taavetti, sinä olet liian tyhmä!" ja meni toimiinsa; toinen oli pormestari itse, hän pudisteli päätänsä ja meni myös toimiinsa. -- Rehtori Baldrian ei mennyt toimiinsa, sillä nyt oli koululla lupa-aika, ja hän arveli, että, koska koko kaupunki sitä sanoi, niin oli kai jotakin perää asiassa; mutta sen hän tahtoi saada sanotuksi ja oli valmis panemaan siitä sielunsa pantiksi, että hänen Gottliebinsä appi-isällä, Jokkum Nüsslerillä ei ollut mitään sen asian kanssa tekemistä. -- Kurz sanoi: se voi olla mahdollista, mutta hän ei olisi sitä uskonut vanhasta Hawermannista, mutta toinen ei voi nähdä toisen sydämeen. Kumminkin täytyi hänen tunnustaa, että yksi seikka näytti hänestä epäiltävältä, nimittäin että Fritz Triddelfitz olisi toiminut niin suurella älyllä, ja sentähden luuli hän, että asia oli tapahtunut vähän toisella tavalla. -- Mutta juuri sentähden, että hänen Fritziänsä siinä kiitettiin, uskoi apteekari jutun todeksi ja kertoi sitä ympäri kaupungissa, että hänen rakas poikansa nousisi ihmisten arvossa.

Ja niin omituisella tavalla käy tässä mailmassa: juuri samaan aikaan, kun Fritzin kunniaa ja ylistystä leviteltiin koko kaupungissa, seisoi hän itse tuon kauhean pahantekiän, Hawermannin, edessä varsin onnettoman näköisenä ja rukoili häntä Jumalan tähden antamaan hänelle tämä teko anteeksi, hän ei ollut sitä tahallansa tehnyt. Hawermann silitteli hänen pellavaista tukkaansa ja sanoi: "Älkää olko millännekään. Triddelfitz! -- Mutta yksi asia painakaa mieleenne: monella hyvällä työllä on huonot seuraukset mailmassa, ja monella huonolla hyvät seuraukset; mutta seurauksista ei meidän tule välittää, ne ovat toisen paremman miehen kädessä, ja seuraukset eivät tee mitään tekoa hyväksi eikä huonoksi. Jos ette olisi väärin tehneet, kun aioitte pettää minut viljarätingillä, niin ei olisi teillä nyt omantunnon vaivoja, ja teidän ei olisi tarvis seisoa häpeissänne minun edessäni. Mutta minä annan sen teille anteeksi, ja tässä saatte kuitin rahoista, ja tulkaa kunnolliseksi mieheksi! Ja nyt hyvästi!" Hawermann antoi hänelle kuitin, sillä armollinen rouva oli lähettänyt hänelle hänen palkkansa ja muun saantinsa Fritzin kanssa.

Fritz meni kestikievaritaloon, jonne hän oli jättänyt hevosensa. Siellä oli paljo väkeä koossa, ja kaikki lähestyivät häntä: "No, kuinka on laita? -- Tehän teitte miehen tavalla!"

"Onko herra von Rambowin tila vaarallinen? Elääkö hän vielä?"

"Herranen aika, antakaa toki herra Triddelfitzin kertoa!"

"Sanokaapa..."

"Ei, sanokaa vaan, oletteko saaneet jo Hawermanniin kiini?"

Mutta Fritzillä ei ollut ensinkään halua kertomaan, hän ei tietysti tahtonut itse levitellä omia tyhmyyksiänsä; hän tunki läpi väkijoukon, syötellen heitä yleisillä sananparsilla, ja hyppäsi hevosensa selkään, ja Rahnstädtiläiset ylistelivät kaikki yhtä suuta hänen kainouttansa, hän ei muka tahtonut itse kehua tekojansa.

Jos Rahnstädtiläiset nyt olivatkin pyörineet Fritzin ympärillä ja koettaneet imeä hänestä uutisia, juurikuin olisi hän siirappi tynnyri ja he kärpästä, niin oli siitä vielä kummempia tuleva; tämä uuden-vuoden päivä oli tuleva varsinaiseksi uutisten päiväksi. Sillä tuskin oli Fritz, ulkonäöltään uljaana ja vakavana, mutta sisällisesti murtuneena, ratsastanut ulos portista, kun eräät vaunut seisahtuivat kestikievaritalon eteen -- herra ajoi itse ja kyytimies istui takana -- ja Rahnstädtiläiset litistelivät neniänsä akkunaruutuja vastaan: kukapa se lienee?

"Minusta hän näyttää hyvin tutulta", sanoi joku.

"Niin, nähnyt olen minäkin hänen", sanoi toinen.

"Eikö hän ole...?" alotti kolmas.

"Älähän mitä!" sanoi suutari Bank, "se, ketä sinä tarkotat, ei hän ole".

"Minä tiedän", sanoi räätäli Wimmersdorf, "minä olen tehnyt hänelle monta takkia, hän on herra von Rambow, joka nyt asuu toisella puolella Sweriniä Hohen-Selchowissa, Pümpelhagenin herran orpana".

"Räätäli on oikeassa, se hän on".

"Niin, se hän onkin".

"Saattepa nähdä, hän tulee tuon tapauksen tähden".

"Se onkin hänen velvollisuutensa, sillä Pümpelhagenin herra makaa sairaana, hän ei voi mitään toimittaa. Saattepa nähdä, hän on käyvä asian varteen".

Ja kun Frans tuli sisään, riisumaan turkkinsa, seisoivat Rahnstädtiläiset kaikki, selät päin akkunaa, selät päin muuria, selät päin seiniä, ja katselivat ällistelivät kaikki huoneen keskikohtaa kohden, jossa Frans seisoi, ja olivat hätäpikaa kutoneet hänen ympärillensä uteliaisuuden verkon, jonka kaikki siimat kulkivat keskustaan, johon Frans saamattomana kärpäsenä oli takertunut.

Frans meni ulos, puhui pari sanaa talon rengin kanssa ja kävi sitte torille päin.

"Juho", kysyi eräs akkunasta, "mitä hän sinulle sanoi?"

"Oo", sanoi Juho, "hän kysyi vaan pormestaria, lieneekö hän kotona".

"Kuulitteko, hän on kysynyt pormestaria. Hän ryhtyy asiaan toden perästä".

"Juho", kysyi eräs toinen, "eikö hän mitään muuta sanonut?"

"Sanoi, hän kysyi, eikö se papin leskirouva, joka tänne on muuttanut, asu tässä lähellä kauppias Kurzin luona".

"Ahaa! Ymmärrättekö? Papinlesken luona piilii varmaankin pehtori. Hyvästi nyt!"

"Kummi Wimmersdorf, mihinkä sinä aiot?"

"Oo, minä aion myös kauppias Kurzille".

"Odotappa, minä tulen muassa".

"Se onkin totta, se", sanoi eräs toinen. "Kurzin luona voimme kaikki parhain nähdä".

"Niin, mennäänpä Kurzille!"

Eikä kauvan viipynyt, niin oli Kurzin puoti täynnä ihmisiä, joka muuten oli hyvin harvinaista; mikä osti naukun, mikä kaksi, ja Kurz sanoi itseksensä: "Jumalan kiitos! uusi vuosi alkaa varsin hyvästi".

Vähän ajan kuluttua tuli Frans torilta, takasin ja kävi Kurzin kauppapuodin ohitse pastorin rouvani asuntoon.

"Mitä? Eipä hänellä olekkaan mitään polisimiestä muassaan?" kysyi eräs joukosta.

"Niin, Höppner ei ole kotona, hän on noutamassa itselleen sikaa Pribbenowista".

"Niin, se on totta, se".

"Kuinka mahtaa tuntua vanhasta pehtorista, kun tuo nyt yht'äkkiä tulee hänen niskaansa!" sanoi Wimmersdorf.

"Veikkoset, minun rupee paleltamaan jalkojani", sanoi suutari Bank, "minä menen kotia".

"Mitä? Voithan sinä odottaa, siksi kun asia ratkaistaan", sanoi nikkari Thiel.

"Tiedättekö mitä?" sanoi Bank, "minä luulen ettei koko jutussa ole mitään perää"?

"Mitä? Kerroithan sinä itse sen minulle tänä aamuna", sanoi nikkari Thiel.

"Niin kyllä, mutta mitä aamulla puhutaan, ei pidä aina illalla paikkaansa. Minä olen sittemmin asiaa tarkemmin arvellut".

"Se tahtoo sanoa, sinun jalkojasi on ruvennut paleltamaan", sanoi räätäli Wimmersdorf, ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Se on tyhjää lorua!" sanoi suutari, "ja koko juttu on tyhjää lorua: vanha pehtori on niin kauvan teettänyt minulla jalkineitansa, ja aina on hän rehellisesti velkansa maksanut, ja hänkö olisi nyt vanhoilla päivillään ruvennut varastamaan ja ihmisiä ampumaan?"

"Puhu sinä pehuja! Koska koko kaupunki sitä sanoo?"

"Loruja, koko kaupunki! Tässä on herra Kurz, kysykää häneltä, eikö Hawermann aina ole rehellisesti hänellekin maksanut? Kysykää häneltä, mitä hän siihen sanoo!"

"Mitä minä siihen sanon? Minä en sano mitään", sanoi Kurz; "mutta uskoa en voi minä sitä, ja minulla on siihen omat syyni".

"Niin, kuuletteko nyt?"

"Niin, kylläpä kai se on mahdollista."

"Sanoinhan minä sitä heti, että asia tuntui minusta hyvin oudolta".

"Jaa jaa", sanoi Wimmersdorf, "minun luonani ei hän ole teettänyt mitään, minä en ymmärrä, miks en minä sitä uskoisi"...

"No, räätäli, älähän toki rupee naurunalaiseksi!"

"Niin, veikkoset, räätäli on tyhmä!"

"Minä tahdon teille jotakin sanoa", sanoi Bank ja lyödä lämäytti nyrkkinsä tiskiin, "tulkaa kaikki tänne -- herra Kurz, täyttäkää vielä kerta lasit! nyt juomme vanhan kunnon pehtorin onneksi".

Ja niin he tekivät ja lähtivät kotia paremmilla ajatuksilla Hawermannista ja vanhus oli taas saanut hyvän maineensa takasin heiltä kaikilta paitsi räätäli Wimmersdorfilta. -- Minkä tähden? Sen tähden että suutari Bankin jalkoja oli ruvennut paleltamaan.

Semmoisesta mitättömästä asianhaarasta riippuu usein ihmisten hyvä tai paha ajatus. Tässä pääsi nyt hyvä puoli voitolle; mutta mitäpä merkitsee mutamain yksinkertaisten käsityöläisten hyvä ajatus salaisen, näkymättömän voiman rinnalla, joka, jokaisessa pikkukaupungissa määrää ihmisten kohtalon ja pitää kädessään heidän onnensa ja onnettomuutensa sekaiset langat ja ohjaa heitä niillä, niin että heidän täytyy tanssia nuoralla tämän salaisen voiman mielen mukaan? Minä tarkotan sitä salaista oikeutta, jota rouvasväki hiljaisina iltahetkinä kaikkein pahantekiäin kauhuksi istuu kutimen ja teekannun ääressä. Siellä saa kukin kurja tuomionsa, siellä merkitään häntä kudinvartailla, nipistetään sokuripihdeillä, kärvennetään öljylampun liekillä, ja jokainen teeveteen kastettu korppu antaa selvän kuvan, mimmoiselta tuon vaivaisen syntisen sieluntila näyttäisi, jos hän itse olisi lässä tämän tuomioistuimen edessä. -- Mitä piti kai Rahnstädtin rouvasväen neuvoskunta väliä, suutari Bankin hyvästä ajatuksesta ja hänen palelevista jaloistansa? Mitä huolivat he Hawermannin rehellisesti suoritetuista rätingeistä? Nämä tuomarit punnitsivat asiaa vakaisemmalta kannalta, he ottivat ennen kaikkia -- niinkuin lakimiehet sitä sanovat -- syytetyn antecedentiat, entisen elämän, tarkastellaksensa, ja niinä he havaitsivat moitteenalaista, mitä Hawermanniin, Lovisaan, pastorin rouvaan ja vieläpä itse Bräsigiinkin tuli. -- Malla ja Salla Pomukkelskopp olivat -- niinkuin maalarit sanovat -- väriä vähän korottaneet, ripotellen pienen tilkan sinne, tilkan tänne, Slusuhr oli ko'onnut nämä kalliit helmet yhteen ja oli -- niinkuin oppineet sanovat -- saattanut kaikki yhteen särmiöön, vielä oli Taavettikin vähän avullisena ollut, ja niin voi oikeuskunta saada todellisen kuvan Fransin rakkaudesta Lovisaan, Hawermannin ja rouva Behrensin parittajatoimesta ja Bräsigin ilkeästä välittäjävirasta.

Juuri kun edeltävät asianhaarat oli suoritetuksi saatu, tuli kaupungin viskaalin rouva kauppias Krummhornin rouvan kanssa ja saivat nyt teekestin emännältä mitä ystävällisimpiä nuhteita, että olivat myöhästyneet. No, he puolustivat itseänsä niin ja näin, sanomatta juuri mitäkään tähdellistä; mutta kun he istahtivat, tapahtui se semmoisella keikahduksella, ja kun he kutimeensa tarttuivat, tapahtui se niin jäykällä niskanheitolla, että tuon ylhäisen oikeuston olisi täytynyt olla tyhmä, jollei olisi havainnut, että heillä oli jotakin erityistä sydämellä. Oikeusto teki siis vaan velvollisuutensa, kun vähitellen rupesi tunnustelemaan eteensä; mutta viskaalin ja Krummhornin rouvat olivat viisaudessaan edeltäpäin tämän mahdollisuuden arvanneet ja puristivat nyt huulensa lujasti kiini kuin veres simpsukka, ja mitä keinoja korkea oikeusto käyttikin, simpsukat pysyivät lujasti lukossa. Huolien, huokaellen tarttuivat oikeuston jäsenet kutimiinsa ja upottelivat taas korppuja teehen, ja kauhuksensa havaitsivat nyt molemmat simpsukat, että heidän hyvästi talletetut uutisensa voivat pian vanhentua ja että niiden paras mehu voi haihtua ilmaan, he aukenivat sen tähden itsestänsä, ja viskaalin rouva kysyi pormestarinnalta, eikö tänään iltapuolella eräs nuori herra ollut käynyt pormestarin luona. -- Oh, vastasi pormestarin rouva, herra von Rambowin orpana oli käynyt hänen miehensä puheilla, he olivatkin vast'ikään siitä haastelleet.

"Ja mitä oli hänellä asiaa?" kysyi viskaalin rouva.

"Hän tahtoi saada tietää, kuinka tutkinto niistä varastetuista rahoista oli päättynyt, ja kysyi myös, oliko sen johdosta, mitä Pümpelhagenissa oli tapahtunut, joihinkin toimiin ryhdytty".

"Ja mitä muuta?" kysyi viskaalin rouva ja loi silmänsä alas kutimeensa.

"Mitään muuta ei ole mieheni minulle sanonut", sanoi pormestarinna.

"Ja sitä te uskotte?" kysyi viskaalin rouva.

"Häpeällistä on jokaiselle oikeustolle, ja erittäinkin tämmöiselle, uskoa yksinkertaista luonnollista asiaa Pormestarin rouva tunsikin heti, kuinka loukkaava tämä kysymys oli, ja hän vastasi pistävästi: Jos te enemmän tiedätte, rouva kulta, niin sanokaa".

Toinen simpsukka katsahti toiseen, ja molemmat purskahtivat nauruun. Kun tuommoinen oikein lihava simpsukka -- sillä viskaalin rouva oli lihava, ja Krummhornin rouva ei myöskään ollut laihimpia -- sydämensä pohjasta nauraa, tekee se aina suuren vaikutuksen ihmisiin, ja niin tapahtui nyt tässäkin että lässäoliat laskivat kutimensa syliinsä ja katselivat simpsukoita.

"Herranen aika", huudahti teekestin emäntä vihdoin, "mitähän te sitte tiedätte?"

"Krummhornin rouva saa kertoa", sanoi viskaalin rouva kylmäkiskoisesti, "onhan hän sen nähnyt yhtä hyvin kuin minä".

Krummhornin rouva oli hyvänluontoinen ihminen ja hän kertoi hyvin ja sujuvasti, mutta hänen suutansa vaivasi sama vika kuin notarius Schäferin sääriä Rostockissa: sillä ei ollut mitään pidäkettä, ja ihan samoin kuin notariuksen täytyi hänen tuontuostakin huutaa yhdelle ja toiselle: "Pidä minusta kiini!" eli "Käännä minä takasin!" -- Hän alotti nyt. "Niin, aina, hän tuli suoraan poikki torin..."

"Kuka?" kysyi eräs pieni tyhmä tyttötöllerö, joka asessorina istui oikeudessa eikä tätä asiasta itsestään arvannut.

"Hiljaa!" huusivat kaikki.

"Niin, hän tuli suoraan poikki torin, minä tunsin, hänen heti, hän on kerran ostanut minun mieheltäni uuden pukimen, mustan hännystakin ja siniset housut -- ei, mitähän minä pakisen! -- sinisen hännystakin ja mustat housut; minä muistan hänen vielä, kuin olisi se tänään tapahtunut, hän käytti aina keltasia nahkahousuja ja pitkävartisia kaulussaappaita - vai oliko se sittenkin Fritz Triddelfitz? -- Sitä en minä, tosiaankaan enää varmaan tiedä. Niin, mitä piti minun taas sanoa?"

"Hän tuli suoraan poikki torin", kuului kolmesta suusta yht'aikaa.

"Oikein! Hän tuli suoraan poikki torin ja tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen luonansa, sillä viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen luonansa, sillä viskaalin rouva tahtoi näyttää minulle uusia akuttimiansa, jotka hän on ostanut eräältä juutalaiselta, nimeltä Hirsch -- ei, hänen nimensä on Bär, nyt minä sen muistan, se on se sama juutalainen, joka vast'ikään teki vararikon. Kummallista; minun mieheni sanoo, että kaikki juutalaiset tekevät vararikkoja ja tulevat sen kautta vaan rikkaammiksi, niin ettei mikään kristillinen kauppias voi niiden veijarein kanssa ensinkään kilpailla. Missä minä taas olin?"

"Hän tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu".

"Niin aina! Viskaalin rouva ja minä seisoimme juuri akkunassa ja voimme nähdä sisään rouva Behrensin huoneesen, ja viskaalin rouva sanoi, että hänen miehensä oli sanonut, että jos pastorin rouva rupeisi oikeutta käymään -- ei, ei pastorin rouva, vaan kirkkoraati, tai konsistoriumi tai mikä hän lienee -- niin täytyisi herra Pomukkelskopin eli jonkun toisen rakentaa Gürlitziin uusi pappila, ja viskaalin rouva..."

Mutta viskaalin rouva oli jo saanut kylliksensä tästä kertomuksesta, hän oli valmistanut itse ruoskan omalle kärsimättömyydellensä, kehottaissaan Krummhornin rouvaa kertomaan, hän puuttui sentähden hänen puheesensa: "ja sitte hän meni rouva Behrensin huoneesen ja viipymättä enempää aikaa etehisessä, astui hän heti asunhuoneesen, ja vanha pastorin rouva hypähti ylös sohvalta ja teki kädellään semmoisen liikenteen, kuin tahtoisi hän torjua häntä pois tyköänsä, ja näytti niin hämmästyneeltä, kuin olisi suuri onnettomuus hänet yllättänyt, ja niin mahtoi laita ollakin; ja sitten tarjosi rouva hänelle tuolin, mutta hän ei sille istunut, ja kun pastorin rouva meni ulos, käveli hän edes takasin huoneessa kuin... niin, kuin..."

"Rouva kulta", puuttui Krummhornin rouva tässä puhumaan, "te kuvailitte sitä tänään iltapuolella niin somalla värsyllä".

"Niin aina: Kuningas on leijona, käydessänsä hiedalla. Niin, semmoisena leijonana käveli hän edes takasin lattialla, ja kun vanha pehtori tuli sisään tyttärensä kanssa, kävi hän hänen eteensä ja nuhteli häntä mitä kovimmilla sanoilla".

"Mutta herranen aika", sanoi tuo tyhmä pikku asessori, "kuinka voitte te sen kuulla?"

"Niin ystäväiseni", sanoi viskaalin rouva ja nauroi pikku asessorin tyhmyyttä, "_kuulla_ emme sitä voineet; mutta Krummhornin rouva ja minä olemme sen molemmat _nähneet, nähneet_ omilla silmillämme. Ja vanha pehtori seisoi hänen edessänsä viheliäisenä syntisenä ja katseli alas lattiaan ja otti levollisesti vastaan kaikki nuhteet ja hänen tyttärensä, halasi häntä kaulasta, ikäänkuin tahtoisi hän häntä, suojella".

"Niin", puuttui tässä Krummhornin rouva puhumaan, "laita oli ihan sama, kuin vanhan puuseppä Stahlin, joka pantiin kiini, sentähden että hän oli varastanut vitsoja astian vöiksi. Silloin juoksi myös hänen tyttärensä, Mari, isänsä ja polisi Höppnerin väliin eikä tahtonut suvaita, että hänen vanha, harmaapäinen isänsä vietiin raastupaan; ja vitsat oli hän kuitenkin varastanut, sen minä tiedän, sillä hän vannehti kolmella uudella vyöllä minun maitoastiani, ja minun mieheni sanoo aina sen olevan meille yhdentekevää, josko vitsat on varastettu tahi ei, ja maidolle on se myös yhdentekevä, maito ei varastetuista vöistä happane; mutta minä havaitsin kuitenkin..."

"Niin aina, rouva kulta", sanoi viskaalin rouva, ja keskeytti tämän sanatulvan, "mutta huomasitteko myöskin, kuinka kalpealta tyttö näytti ja kuinka hän vapisi, kun nuori herra kääntyi häneen ja antoi hänelle eron?"

"En", sanoi Krummhornin rouva vilpittömästi; "kalpealta hän näytti, mutta vapisevan en minä hänen nähnyt".