Part 41

Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta? Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" -- ja hän veti isänsä luoksensa ja virkkoi hiljaa: "_Sinun_ nimesi on _minun_ nimeni, _sinun_ kunniasi on _minun_ kunniani, _sinun_ elämäsi, on _minun_ elämäni". --

Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa, ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.

Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää. Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse oli -- herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen katkerimpaan itkuun.

Bräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt sääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut, hillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli pastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa, puhkesi hän puhumaan: "Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta mieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja hyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin pitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te kirotut..."

"Bräsig, Bräsig, minä pyydän", huudahti pieni rouva Behrens, "heittäkää toki tuo jumalaton menonne!"

"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin pyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden jesuviittiroistoin konnan töihin".

"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari ettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun tielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä kauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli Pomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein päällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle tehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni, tuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme kulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian kuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja panee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko te tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? -- Mutta minä aion haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi? Ja pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän sulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää haastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa sanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse suvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa teille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä, että siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää haastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina noita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin matkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme haasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että kullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun".

Jos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden jesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin asianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut mitään aavistusta.

Pastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan ystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se mikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin ja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.

"Tulin tänne", huudahti hän, "huvittelemaan itseäni, koska tänään on korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä tuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän hävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja nyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini edessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain ihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva kulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne teidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää mitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin häntä lohdutella".

Pastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului ilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin puolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig meni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.

Seuraavana aamuna sanoi Bräsig jäähyväiset vanhalle ystävällensä: "Luota minuun vaan, Kaarlo, minä menen itse Pümpelhageniin ja toimitan tänne sinun kalusi. Sinä olet saava kaikki, vaikka minua, kyllä inhottaa mennä taloon, josta sinun semmoisella ilkeydellä ovat pois ajaneet".

Samana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle todenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli Pümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun asia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon hän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat yhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa. Hän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä, jolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät sujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti paperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja hänen lapsensa oman onnensa nojaan.

Lovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan palvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä ja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi päiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin aurinkoa, joka teki laskua länteen: "Sinne mua kuollessaankin haluin vielä viepi", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi kasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon viimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen ahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät katkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet eivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.

Kun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa hänelle vastaan: "Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä, että tulette, täällä -- ei, ei täällä -- Pümpelhagenissa on kamalia tapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä -- meidän Yrjö tuli eilen illalla yht'äkkiä sairaaksi -- hän on houraillut -- ja minä annoin noutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa -- ja hän kertoi kamalia asioita -- s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla vastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että -- ah, tulkaa sisään, täällä vetää niin!" ja niin puhein veti hän Bräsigin tupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset sanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja oli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua omasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että Hawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita oli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa, ettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän katsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska. Niin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi suoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi sentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.

Hän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä kaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein aikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri Rührdanz ilmotti: "Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitä _hän_ siihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä matkaan teidän kanssanne, herra pehtori".

Bräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka voi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he matkaan.

"Rührdanz", kysyi Bräsig, "mitä te kiusasta puhuitte?"

"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä minkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä pienimmällä asiallakaan heidän puolestansa".

"Kuka on sen teiltä kieltänyt?"

"No _hän_, meidän isäntämme Pomukkelskopp".

"Perhanan jesuviitti!" sanoi Bräsig itseksensä.

"Jos me sen teemme, on hän sanonut meille, niin saamme tulevana talvena ruokkia karjaamme sahanpuruilla, hän ei anna meille pivollistakaan heiniä eikä olkia, ja huoneitamme voimme lämmittää tulikivillä, sillä puista ja poltinturpeista ei voi paljon kysymystä olla".

Bräsig muuttui mustaksi kiukusta, mutta vanhus oli nyt kerran puheesen päässyt ja pitkitti: "Ja näettehän, hänen tähtensä täytyy meidän nyt aina olla valmisna, olkoon yö tai päivä. Minä olin koko sunnuntain poissa hänen asioillansa ja tulin vasta eilen illalla kello kymmeneltä kotia".

"Missä sitte kävitte?"

"Ludwigslustissa rautatiellä".

"Mitä teillä siellä oli tekemistä?"

"Tekemistä ei minulla ollut siellä mitään".

"No, olihan teillä kai jotakin asiaa sinne?"

"Tietysti, asiaa oli minulla; mutta siitä ei tullut mitään, siliä hänellä ei ollut papereita".

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Niin, näettekös, kartanosta tuli sana minulle, että veisin jaaran rautatielle; sen minä tein ja saavuinkin sen kanssa perille. Niin seisoi siellä mies, joka minusta näytti kuuluvan rautatien palvelukseen; hänelle sanoin minä sentähden: Hyvää huomenta, sanoin minä, tässä hän on. -- Kuka? kysyi hän. -- Jaara, sanoin minä. -- Mitä sille pitää? kysyi hän -- Niin, minä en sitä tiedä, sanoin minä. -- Eikö hänellä ole mitään papereita? kysyi hän. -- Ei, sanoin minä, papereita ei ole hänellä. -- Pöllöpää, sanoi hän, minä kysyn, eikö _Hänellä_ ole mitään papereita! -- Ei, sanoin minä, sanoinhan minä jo teille, ettei jaaralla ole mitään papereita. -- Tulimmainen! sanoi hän, minä kysyn häneltä, eikö _Hänellä itsellä_ ole mitään papereita. -- Mitä? sanoin minä, minulla? Mitä tarvitsen minä papereita? Eihän minua ole aikomus mihinkään lähettää. -- Näettehän, silloin rupesi tuo mies hävyttömäksi ja survaisi ensin minun pois sieltä ja paiskasi sitte jaaran perästäni, ja siinä me seisoimme molemmat rautatien vieressä. Hui! huusi se vietävä ja meni matkojansa! Ja me molemmat jäimme seisomaan siihen, _hänellä_ ei ollut mitään papereita, minulla ei ollut mitään papereita; mitä piti minun nyt tehdä? Minä nostin hänen taas rattaille ja lähdin hänen kanssansa kotia. Ja kun minä eilen illalla kotia tulin, silloinpa vasta meteli alkoi, minä luulin, että meidän herramme söisi minut elävältä, niin kamalasti ahdisti hän minua. Mutta mitä minä sille voin? Jos papereita olisi pitänyt olla, niin olisi kai niitä, mukaan annettu. Mutta sen verran voin minä sanoa, että jos ei meidän isäntämme olisi niin suuri herra ja jos ei hänen niskansa olisi niin jäykkä ja jos me uskollisesti kaikki pitäisimme yhtä, niin kyllä me kerran hänet pehmittäisimme. Ja hänen vanha pitkä akka huiskaleensa, se on vielä tuhat kertaa pahempi, kuin hän itse. Keväällä oli hän lyödä minun orpanani Kapphengstin tytön puolikuoliaksi. Kolme kertaa hyökkäsi hän tytön päälle luudanvarrella ja sulki hänen sitte puuvajaan ja antoi hänen nähdä nälkää -- ja minkä tähden? Sen tähden että haukka oli vienyt kananpoikasen. Mitä voi tyttö sille tehdä, että haukka vie kananpoikaset, ja mitä voin minä sille, ettei minulle annettu papereita?"

Bräsig kuulteli tätä lorua, ja hän, joka eilen tahtoi nostaa kaikki kapinaan Pomukkelskoppia vastaan, vaikeni nyt hiljaa, sillä hän ei olisi ikinä saanut tunnon rauhaa, jos hän yhdelläkin varomattomalla sanalla olisi yllyttänyt väkeä isäntää vastaan.

Niin tulivat he Pümpelhageniin ja seisattivat pehtorin asunnon eteen. Suurella hyppäyksellä törmäsi Fritz Triddelfitz ulos huoneesta Bräsigiä vastaan: "Herra pehtori, herra pehtori! Minun syyni ei se todellakaan ole, Mari Möller oli ymmärtämättömyydestä pistänyt kirjan laukkuun, ja kun minä Demminissä aioin muuttaa vaatteitani, niin tuli kirja käsiini".

"Mikä kirja?" kysyi Bräsig pikaisesti. "Herranen aika! Hawermannin tilikirja, ja sehän oli syynä koko meteliin".

"Ja sen kirjan", huudahti Bräsig ja tarttui Fritzin rinnuksiin ja pudisteli häntä, niin että hampaat suussa kalisivat, "sen olette te, perhanan vintiö, vieneet muassanne Demminiin?" ja survaisi hänet ovea kohden: "Mars sisään! Kirja tänne!"

Vapisten toi Fritz kirjan paikalle, Bräsig tempaisi sen hänen käsistänsä: "Perhanan vintiö! Tiedättekö mitä te olette toimeen saaneet? Sen miehen, joka rakkaudella on teistä tahtonut miestä tehdä, joka kaikki teidän tyhmät tekonne on silkkiverholla peittänyt sen miehen olette saattaneet perikatoon, hänen olette te sysänneet mitä kurjimpaan tilaan".

"Herra pehtori, herra pehtori!" huudahti Fritz ja näytti kalmankalpealta, "ah, hyvä Jumala, minä en sille mitään voi; Mari Möller pisti kirjan laukkuun ja minä ajaa karautin tänään tänne Demministä kahdessa tunnissa, että kirja taas tulisi mitä pikemmin paikallensa".

"Mari Möller!" huudahti Bräsig, "mitä on teillä Mari Möllerin kanssa tekemistä? Oo, jospa minä olisin teidän isänne eli teidän äitinne, tai vaan teidän tätinne, kyllä minä teitä pieksisin, niin että te juoksisitte kuin orava pitkin seinää. Mitä on teillä sen vanhan rutkaleen Mari Möllerin kanssa tekemistä? Ja luuletteko te voivanne korvata tyhmät tekonne ajamalla kuin hullu maantiellä? Pitääkö viattoman eläimen kärsiä teidän tähtenne? Mutta tulkaapa nyt tilille, tilille armollisen rouvan eteen! Siellä täytyy teidän kertoa, kuinka asia on tapahtunut, ja siellä voitte mieliänne myöden kerskailla Mari Mölleristä".

Ja niin puhein meni hän edeltä, ja Fritz seurasi vitkalleen perässä kuin nälkävuosi, sydän täynnä huolta ja tuskaa:

"Ilmottakaa minä ja tuo nuori mies armolliselle rouvalle", sanoi Bräsig Daniel Sadenvaterille, kun tulivat etehiseen, ja osotti Triddelfitziin.

Daniel teki puolinaisen nojon ja meni; Fritz seisoi siinä kuin voi auringonpaisteessa ja näytti muodoltaan semmoiselta, kuin hän koulupoikana Parchimissa oli näyttänyt, kun opettajakokouksessa hänen asioitansa tutkittiin ja tuomittiin. Bräsig seisoi ihan köyryssä nurkassa; kirjaa piti hän lujasti kainalossaan ja veteli milloin vasenta, milloin oikeanpuolista saappaanraksia, että hänen keltaset saapasvartensa tulisivat kaikessa loistossaan näkyviin.

Kun armollinen rouva tuli ja kävi heidän edellänsä saliin, seurasi Bräsig häntä, ihan punasena sisällisestä mielenliikutuksesta ja tuosta köyrystä asemasta; Fritz kävi kalpean näköisenä perästä.

"Te toivoitte saada puhutella minua, herra pehtori?" kysyi nuori rouva ja katseli milloin Bräsigiä, milloin Triddelfitziä.

"Niin, armollinen rouva, mutta ensin pyytäisin, minä nöyrimmästi, että te tahtoisitte kuulla tätä apteekarin poikaa, tätä -- perhanan vintiötä", aikoi hän sanoa, mutta hillitsi itsensä, "tätä nuorta miestä, hänellä on teille somia asioita kerrottavana".

Nuori rouva kääntyi nyt uteliaalla katseella Fritziin, ja tuo poika parka rupesi nyt sopertamaan jotakin, ja kävi milloin vaaleaksi, milloin punaseksi, ja kertoi jotenkin tarkkaan mitä tapahtunut oli, ainoastaan Mari Möllerin nimen jätti hän mainitsematta ja lopetti "ja niin tuli kirja erehdyksestä minun matkalaukkuuni".

"Ilmi Mari Mölleri vaan!" huudahti Bräsig väliin, "totuuden pitää kokonaisuudessaan tulla ilmi!"

"Niin", sanoi Fritz, "Mari Möller oli sen pistänyt laukkuun; minulla oli sinä päivänä niin paljon tekemistä".

Nuori rouva joutui suureen levottomuuteen: "Ja niin olisi kaikki vaan onneton erehdys?"

"Niin, armollinen rouva, niin on asian laita", sanoi Bräsig, "ja tässä on kirja, ja tässä viimeisellä, sivulla on Hawermannin loppulasku, paitsi palkkaansa tulee hänen saada vielä 400 taaleria, ja oikein on se ja on pitävä paikkansa, sillä Kaarlo Hawermann ei laske milloinkaan väärin ja voitti minun jo pienestä asti laskemisen tarkkuudessa".

Nuori rouva otti vapisevalla kädellä kirjan vastaan, ja luodessaan silmäyksen viimeiselle sivulle, pyörivät ajatukset sikin sokin hänen päässään: tässä asiassa oli Hawermann viaton, miks'ei myöskin tuossa toisessa, jota hän ei koskaan itse ollut uskonut. Fritzin kertomus ei voinut olla mikään valhe, ja niin oli hän tehnyt miehelle mitä suurimman vääryyden, mutta olihan Hawermann ampunut hänen miestänsä! Siinä hän löysi jonkinlaista puolustusta itsellensä ja hän sanoi: "Mutta, Jumalan tähden, kuinka voi hän Akselia ampua?"

"Armollinen rouva", sanoi Bräsig ja kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan ja kävi mitä vakaisimman näköiseksi, "teidän luvallanne, se on hävytön valhe, nuori herra tähtäsi pyssyllä häntä, ja kun Hawermann koetti vääntää pyssyä pois hänen käsistänsä, laukesi se, ja siinä on koko asia, ja minä tiedän kaikki, sillä hän on sen minulle itse kertonut eikä hän valhettele".

Hyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa samaa _miehestänsä_; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin sanonut: "Mikään murhaaja ei hän ole;" mutta jälestäpäin oli hän yhä vakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas ja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei onnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: "Te olette varmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun, mieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne hänelle".

"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi, "minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden, minä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä vuotta sitte oli minun leikkikumppanini".

"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä omatunto, ja minä luulen, että hänellä on se".

"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen luontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa, ja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen ulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä mikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä, ja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei elä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita on sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa kylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä lihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää on kypsä, niin tulee tuuli -- kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja mihinkä hän menee -- ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa, ja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset seisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä pois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te armollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha ystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja sen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on kaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. -- Ja jääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista". Ja niin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.

Ja Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja teräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi ja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen, tuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi levottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti häntä näkemästä ympärillensä.

"Oo!" huudahti hän, "siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot vaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä sikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen teki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan asti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on sykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!" Ja hän hypähti ylös: "Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!" mutta hän vaipui taas takasin istuimelle: "Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin heikko".

Ah, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta vilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi ja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan ymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut siirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.

Kun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen avulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä puuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta Rührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti häntä: "Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä olen viaton, etten minä sille mitään voinut".

Bräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin onnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: "Kyllä, minä sanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne". Niin puhein lähti hän.

"Herra pehtori", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, "se ei minuun koske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi sitä voinut ajatella! -- minä tarkotan Hawermannia".

"Mitä te hänestä ajattelette?"

"Oo, en juuri mitään. Minä ajattelen vaan, kuinka hän niin tuota pikaa tuli pois talosta, ja laukaus sitte".

"Se on kaikki tyhjää lörpötystä", sanoi Bräsig harmistuneena.

"Sitä minäkin sanon, herra pehtori; mutta tallirenki Kristian, hän seisoi tässä, kun me kuormaa teimme, ja hän sanoi, että koko onnettomuuteen oli syynä nuo perhanan paperit, sillä Hawermann nimittäin ei ollut voinut näyttää oikeita papereita. Niin, sitä minäkin sanon, ne perhanan paperit!"

"Hawermannin paperit ovat kaikki hyvässä kunnossa".

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori, mutta se hiton ampuminen! Tänä aamuna kertoi meidän nuori herra Kustaa sen kaikille koko kylässä".

"Kustaa", huudahti Bräsig vihan vimmassa, "on lurjus, penikka, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa!"

"Sitä sanon minäkin, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, mutta hän on kuitenkin paras koko joukkiosta. Sillä, näettehän, talossa on nyt ensin ukko -- niin, Arndtin sisarenpoika oli viime viikolla täällä, hän on kotoa Anklamista Preussissa, ja hän tiesi kertoa, että mitä meidän herraamme tulee, killui aina ihmisen nahkaa hänen kepissään, niin oli hän piessyt väkeä; mutta sitä eivät preussilaiset tahtoneet suvaita, ja he menivät maakreivin eli maaneuvoksen -- minä en oikein tiedä kummaksi häntä sanotaan -- luoksi ja kantelivat hänen päällensä, ja maakreivin sanotaan häntä löylyttäneen hyvänpäiväisesti. Minä toivoisin, että meilläkin olisi maakreivi lähellä, sillä oikeuskanslia on liian kaukana".

"Niin", huudahti Bräsig suuttuneena, "jos teillä semmoinen maaneuvos olisi, niin olisi teillä jotakin erinomaista".