Part 40

Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä; "petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin mahdollista; mutta -- "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä -- kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi polvillensa -- ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! -- "Petturi on hän ja varas". -- Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos; mutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän mennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois, pois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta, ulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha tottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle vanhat ajatukset: "Lapseni! Minun lapseni!" huudahti hän, "minun kunniallinen nimeni!" Hän piteli povitaskuunsa -- niin, siellä oli lompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt sillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä ja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt ja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja niiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään lievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa -- mutta hänen kunniallinen nimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. -- Oi, kuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä, jonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli se kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava, kuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä kaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli painettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava, oli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa tekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja häpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen polveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista ihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. -- Mutta hän oli viaton. -- Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean viattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on matkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä puhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että viattomuus ilmi tulisi -- mailma ei sitä usko.

"Oo", huudahti hän, "minä tunnen mailman!" Hänen silmänsä tapasivat Gürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä sopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi pimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei kirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka hänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden oli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti oli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: "petturi on hän ja varas;" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka ilmilieskana hehkui ulos hänestä: "Hän on siihen syypää, kyllä me vielä kerran suoritamme välimme!"

Hän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle puolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli kadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä suorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.

Bräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän kävi Hawermannia vastaan: "Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan? Mutta mikä sinun on?"

"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin. Tule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!" ja niin puhein meni hän hänen ohitsensa.

Kun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel ensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin nuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen sukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka, josta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia vuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa hänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja kuohui hänen sielussansa: "Kurja mies parka! Valehtelia!" -- Ja rouva? "Murhaaja!" sanoi hän minulle ja vielä kerran "murhaaja!" ja sanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta pois. "Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja tahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut; ja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta..." hän pitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen ylitsensä.

Luku 31.

Miksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli länttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. -- Hawermann pastorin rouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi. -- Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä ajoista. -- Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. -- Bräsig rupee omin päinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei hän tahdo olla harakkana. -- Rukkaset. -- Bräsig ajaa kankuri Rührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa kanssa, tarvitseeko papereita pässikin. -- Bräsig puhuu armollisen rouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla esille Mari Möllerin kanssa. -- Miksikä Pomukkel aina käytti paksua kaulavaatetta.

Rahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä ankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä Lovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa ja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä ja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika tuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin valmistanut, häntä varten sijan pöytään.

"Minä en tiedä, miten on laita", sanoi hän pastorin rouvalle, "mutta minua pelottaa niin".

"Mitä?" huudahti rouva Behrens, "olet vasta neljänneksen vuotta ollut kaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä särpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni joutunut?" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein iloisesti ja ystävällisesti poskille.

"Ei", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja piti sitä lujasti omassaan, "semmoiset epämääräiset aavistukset eivät minua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn puutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään".

"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki; ei -- Jumalan kiitos! -- hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin kuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin voipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaa _kahdella_ ja naapurimme vasemmalla kädellä _kolmella_ hevosella, ja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan tarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle niin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän on saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin".

Lovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi hän: "Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon käydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla vastaani".

Hän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä ja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut kävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän aikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta hän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja kun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi Liinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja nykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut, itätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan, niin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta kuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja täyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä; oliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän niin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko ajatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli seisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin täynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään, sillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä aurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain kuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa. Semmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua nuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin että se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta, välistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden piikit repivät sydäntä veriseksi. -- Mutta miksikä kääntyi hän länttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat tervehdykset tulivat hänen sydämellensä.

"Länttä kohden, länttä kohden Lennä vieno siipi! Sinua mua kuollessainkin Haluin vielä viepi!"

kuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen vallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi hän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet ja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.

Hän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha isänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken sen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet. Lovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja Gürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla olivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen ahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen pyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois siitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.

Rahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo pian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa näki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä, hän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli tähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa edelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli pehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.

"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä tässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen luoksi?"

"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan tavottamaan isääni".

"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?"

"Ei, ei vielä!"

"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin puoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin".

"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on joutunut?"

Nyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja havaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä lohduttaaksensa: "Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme on usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella täällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle Gülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee sieltä yhtä ja toista. Mutta minä", lisäsi hän, "minä tulen nyt sinun kanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn siellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta siirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä voitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa".

Kun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit heitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori Strumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: "Oletteko jo kuulleet? Herra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on ampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa, kyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut kotona. Anna mennä!" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.

"Mitä tämä on?" huudahti Lovisa, "minun isäni olisi lähtenyt Pümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla milloinkaan mahdollista".

"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä", sanoi Bräsig, mutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei uskonut hän itsekään selitystänsä.

Lovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä viipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei hän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kuin riippuisivat ne toinen toisestansa.

Sillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi Rahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt syrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä mielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui sisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut, mutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään kestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja väsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta ja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens kavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili, kiehua ylitse, ja huudahti: "Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä vaivaa? Oletteko kipeä?"

"En! -- Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"

"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".

Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin pastorin rouvan kanssa.

"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouva Behrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.

"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".

"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"

"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni, sitä en voi minä kestää".

"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli häntä oikein vilpittömästi silmiin.

"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli, sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä, hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.

"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.

Rouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen mielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi hänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.

"Hawermann", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä, luettuansa kirjeen loppuun, "ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä toinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee".

"Ei, rouva kulta", sanoi Hawermann tylysti "minä olisin todellakin semmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos minä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin vaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi laatuun. Mutta kunniaton? -- Ei milloinkaan!"

"Ah, Jumalani!" huudahti pieni rouva, "missä on nyt minun pastorini? Jospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa".

"Sitä hän voisi", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. "Minä en voi!" huudahti hän, "minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja teidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen tunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti olen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää oikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen hyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla hänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin hän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se hänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin minä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen huoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua".

Hän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: "Rouva kulta, jos te katsotte sen hänen onneksensa -- minusta ei mitään väliä tule pitää -- unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä voin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa".

Hän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: "Minä en voi toisin, minä en voi toisin tehdä" Kun hän kamarissaan istahti sohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki kauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä ja itki hiljaa itseksensä: "Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?" syvästi huoahti hän: "Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi? Jos se on hänen onneksensa", huudahti hän, "niin en tahdo häntä enää ollenkaan nähdä".

Ulko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli lapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän kuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä oli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti hellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden. Bräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin olisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka hän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui, riippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki", ja istui ystävänsä viereen sohvalle.

Niin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut mitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: "Kaarlo", sanoi hän, "me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä vuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana nuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja lukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen panemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. -- Kaarlo se on todellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa: niin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!"

Hawermann vavahti ja veti kätensä pois.

"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.

"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on kyllä raskas jo muutenkin".

"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla? Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se onneton sattumus tuon perhanan -- ei, siitä en minä aikonut puhua; minä tahdoin sanoa -- -- Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah! omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen, että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka, niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin, sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin, kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä. Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen, muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo -- Jumalan kiitos! -- kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses, Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä, Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka tahtoo saada lastansa viihdetyksi.

Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa soveltuu ystävyys paremmin yhteen.

Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää vastaan:

_Was hat man dir, du armes Kind gethan?_

Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä, nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä olen sinun lapses -- eikö niin? -- Sinun rakas lapsesi?" --