Part 37

Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi hävetä vanhuksen edessä.

Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:

"_Triddelfitz_!"

"_Herra von Rambow_!"

"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"

"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".

"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"

"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".

"Pöllöpää!" -- se oli Fritzin ääni -- "meidän on ajaminen rukiinelot sisään".

"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä teen minä".

"Flegel!" huusi nuori herra.

"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.

"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.

"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.

"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan mitään sanonut".

"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinen Näsel.

"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan mitään sanonut".

"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit pitää voidella".

"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".

"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä kutsua Hawermannia?"

"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.

"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan, "sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".

"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".

"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"

"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan päivätyöläiset! -- onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös voidella vankkureita".

Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi sanoa itsensä irti. Hän kuuli -- vaikk'ei tyystin kaikkia -- mitä tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.

Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla, joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti. Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien eteen ja ajettiin yhdessä jonossa -- järjestys on aina pääasia --, toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat (jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille, Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. -- "Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä, "mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"

Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen; mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä myöden.

"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"

"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta ja Triddelfitziltä".

"Mitä?"

"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".

"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti kulmakarvansa korkealle ilmaan.

"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran mielestä liian vanha".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle, "miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"

Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti! Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo, myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä povessasi!"

"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".

"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa! Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa, ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.

"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"

Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä kohden: "Herra pehtori..."

"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.

"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".

"Ratsastakaa mitä pikemmin..."

"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.

"Ratsastakaa mitä pikemmin..." sanoi Hawermann.

"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he kantavat jo sitomat pois tieltä".

"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään, herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".

"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos suustanne!" huudahti Bräsig.

"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja komentaa kaikkia".

"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.

"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.

"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut, että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".

"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen nähnyt..."

"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.

"On -- on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig lauseensa varsin tyvenellä mielellä.

Fritz ratsasti kartanolle.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".

"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko olemme siellä tai täällä".

He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat, että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat, sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.

"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista ennen nähnyt".

"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta rouvaansa!"

"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"

Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja huusi: "Triddelfitz!"

"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.

"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.

"Triddelfitz!"

"Heti!"

"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään: "Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin, ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"

"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.

"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.

"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi -- Jumalan kiitos! -- taas jaloillansa, "minä ajoin _häntä_; minä luulen, että ruuna on vauhko".

"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus; tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".

"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin merkitsee?"

"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni, seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin perästä".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut. Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"

"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. -- Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.

"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".

"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin; mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".

"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"

"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä; minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa tämän elonajon ilman hänen apuansa".

"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".

"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana kartanossani".

"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä. Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".

"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.

Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes takasin lattialla. -- Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"

Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos ovesta.

Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä tytärtänsä uneen. -- Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa ajatuksensa uneen! -- Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut; mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi väsynyt ihminen ei saa unta.

Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä erota.

Luku 29.

Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. -- Bräsig antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä tölmäyksen rintaansa.

Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää, yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.

"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on tyhmin".

"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"

"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli: "antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä; ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot olivat hajoomaisillansa. -- Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin poika on meidän miehemme".

"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.

"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä penniäkään enempää!"

Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.

Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään koskenut. -- Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa. Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän, olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää, johon sai toivonsa perustaa.

Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta: täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.

"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä viettää, minä olen valmis".

"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".

"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas vieraalla nimellä sanotaan?"

"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".

Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".

"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.

"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".

"Miks'et tuonut sitä muassa?"

"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa muassani".

"No, mitä se sitte maksaa?"

"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".

"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli karsasteli Bräsigiä.

"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta, mutta nimen olen minä unhottanut".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"

"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua herännäisillekin!"

"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos huoneesta.

"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi, minun täytyy saada se kirje".

"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani naisten kanssa tekemistä?"

"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".

"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista, siivoa miestä!"

"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää luottako mihinkään jesuviittiin!"

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti, kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään; mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja kuitenkin semmoisia toimii -- hän pysyköön kaukana minun perheestäni! Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"

Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle, olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille, jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.

Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta, minulla olisi pari sanaa sanottavaa".

Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.

"No?" kysyi rouva Nüssler.

"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".