Part 35

Ja kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös sohvasta ja sanoi Fridalle: "Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja herransa edestä", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: "Eikö niin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos saisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa".

Aksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän juuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä -- tietysti ilman niitäkään järjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi takasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista varsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen, yksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi rouvaansa ja sanoi: "Frida kulta, meillä on toivo saada 2000 taaleriamme takasin".

"Jumala sen suokoon!" lausui rouva Nüssler. "Rudolf, oletko puhunut asiasta armollisen herran kanssa?"

"Kyllä", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; "asia on selvillä, minä puolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin nähdä".

"Sehän on oikeus ja kohtuus!" sanoi rouva Nüssler, "ei sikaa säkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän kuullenne, te saatte nähdä, että hän _osaa_; mutta, Jumala nähköön, heikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään vailla".

Ja niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.

"No niin", sanoi Bräsig, "asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu vaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin! Mutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska Pomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa, täytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista".

Tämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi päivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.

Hän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti hän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella kuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri vastaisen miehensä niihin.

"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".

Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja sanoi: "Miina, minun mekkoni!"

"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.

"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.

"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en ole sinä ilmoisna nähnyt".

"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen auta".

Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.

Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä, kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu, niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen aikaan Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.

"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".

"Mutta, isä kulta..."

"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella avaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla vierivät kartanolle?"

"Herranen aika", huudahti Kustaa, "sehän on meidän naapurimme Nüssler erään toisen herran kanssa".

"Pöllöpää!" huudahti Pomukkelskopp, "enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies Brinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani; minä en tahdo olla jokaisen naapuri", ja niin puhein meni hän ulos katsomaan, mitä siellä oli.

Jokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista ja Jokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: "Hyvää päivää naapuri!"

Pomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä ollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.

Jos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi huoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi puheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp luuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti kumminkin Gottlieb ja sanoi: "Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte, on pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut taivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein epäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin hänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule kuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan enkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että niinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä vastaisen appini ja anoppini toivomusta".

Tämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta Pomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut, vaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin hyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa hänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille, sanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori Baldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa, nojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt oikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä piippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua tarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia maiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.

"Herra kandidaatti", sanoi Pomukkelskopp, "samalla asialla on jo useampia teikäläisiä minun luonani käynyt" -- se oli valhe, mutta hän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa, kuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle -- "mutta", lisäsi hän, "minä olen heille kaikille antanut repposet, koska minulle eräs kohta on tärkeä".

"Ja se kohta on?" kysyi Gottlieb, "minun todistukseni..."

"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon -- tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, -- niin saatte minun ääneni, muuten ette".

"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra von Rambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni..."

"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"

Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua. Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".

"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö niin, teidän apillenne?"

Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa; Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi: "Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin tekemistä?"

"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"

"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.

Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja tarkastellen häntä syrjästä päin.

Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän ei ollut -- siltä kumminkin näytti -- pistänyt hänen poveensa minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää, mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva. Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista, ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi! sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä maailmassa toimeen".

Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä, ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta pitää olla kuitenkin varuillansa!"

"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun vaatimukseeni -- hyvä! -- en ininäkään suostu teidän anomukseenne. Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua, sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".

Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.

Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin: mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää, hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita, että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan; Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle, toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään kuljuun -- vielä pari askelta ja -- loiskis! -- koko rämelys rojahti ojaan.

Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun, ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen. -- "Ptruu, humma! -- Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!" huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".

"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.

"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä hevoset pidätän".

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa, "kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret, "mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"

Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden: "Gottlieb, ovatko luusi eheät?"

"Kyllä vaan, eno", sanoi kandidaatti "entäs teidän?"

"Eheät ovat", vastasi Jokkum, "kaikki muut paitsi nenä, mutta sen olen kai kokonaan menettänyt".

Vaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa, kääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: "Herra, enkö minä sitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?"

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, "sinä nukuit".

"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on yhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen edeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti".

Ja kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti hän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut tahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään oikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.

He ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista. Liina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja oli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta ulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt kuului jotakin -- siinä he ovat -- ei, se oli vaan tuulen humina poppelipuissa -- mutta nyt! -- oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat likemmäksi, jo ajavat pihalle -- Liina hypähti pystyyn, hän juoksi ovelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle sydämellensä -- hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta! -- Liina juoksi porstuaan. "Pysy kaukana minusta!" huudahti Gottlieb, mutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin -- hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle sydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa kylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä, hän hellitti kätensä ja huudahti: "Herranen aika, mikä sinua vaivaa?"

"Ajoimme nurin", sanoi Gottlieb, "me olemme Jumalan armollisella avulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta Jumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista".

"Miltä te näytätte!" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli porstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.

"Niin, Bräsig", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai: me ajoimme nurin".

"Mitä hulluja!" huudahti Bräsig, "kuinka saattaa järjellinen ihminen sinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut, Jokkum".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Jokkum, miltä sinä näytät!" ja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin kääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli valellut kermalla. "Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!"

"Ja miltä näyttää hengellinen herra!" huudahti Bräsig ja näytteli Gottliebiä edestä ja takaa. "No hyväinen aika!" huudahti hän ja jätti Gottliebin seisomaan, "ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän sinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on varmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan".

Liina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä pyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa: "Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa, katsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!" Sen oli Jokkum hankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta sitte. "Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne ja huomenna koko repakko pesuun!"

Tätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat matkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt rouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti: "Jokkum", huudahti hän, "miltä sinun nenäsi näyttää!"

"Sanohan sitä", sanoi Jokkum.

"Jokkum", lausui Bräsig, "minun täytyisi perhanasti valhetella, jos milloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi; mutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!"

"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?" huudahti rouva Nüssler.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "hänen pitää kylpylaitokseen".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler, "minun Jokkumini kylpylaitokseen, sentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?"

"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi Bräsig, "hänen ei pidä kokonaan, käsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä siihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko sinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu".

Sitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan nenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja tyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.

"Mutta", sanoi Bräsig, "vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä te Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet".

"Niin", sanoi Liina, "Gottlieb, mitenkä kävi?"

Gottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt, ja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: "Niin, kyllä kai se niin on, minä olen allekirjottanut".

"Jokkum, _mitä_ olet sinä allekirjottanut?" kysyi Bräsig äkäisesti.

"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa".

"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan peltoa hän hapottelee -- vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon näkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta", Bräsig kavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa, "kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Samuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se suuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin itseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä ja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka kauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään: 'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet lokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva Nüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon 'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia". -- Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian kaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja pelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta jalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli aprikoi koko yökauden.

Luku 27.

Kolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut lähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse paholainenkaan voi huonetta rakentaa. -- Ulos! ulos! -- Miksikä ovat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja, ja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? -- Fritz Triddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann häntä siitä kiittää. -- Hevoshaat.

Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena, lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.

Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema, alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu, syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin, jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille iltatähti.